Otsikko: Kuka pelkää viikatemiestä?
Paritus: Narcissa/Lucius, Narcissa/Severus
Ikäraja: K-11
Genre: dark drama, oneshot
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmot ja taikamaailma toimivat loputtomana inspiraationlähteenä.
A/N: Teksti osallistuu
Lyrics Wheel 17 -bonarikierrokselle, jonka inspiraatiosanoina toimivat seuraavat lyriikat:
Blue Öyster Cult - Don't Fear the Reaper. Sanat löytyvät tekstin lopusta. Kiitos superinspiroivista ja samalla haastavista sanoista! Tiesin, että haluan kirjoittaa Potteria, mutta huh kun olikin vaikeaa kirjoittaa hahmoista, jotka harvoin saavat kovin suurta tilaa omissa teksteissäni. Toivottavasti olen onnistunut edes jotenkin luomaan Narcissasta, Luciuksesta ja Severuksesta sellaiset, jollaiseksi heidät olisi voinut kuvitella varhaisessa nuoruudessa vain muutama vuosi ennen Harryn ja Dracon syntymää.
Kuka pelkää viikatemiestä?Lucius”Vain heikot jakelevat suudelmia Cissy”, Lucius sanoi painettuaan huulet Narcissan korvan juurelle, kun hänelle annettiin lupa suudella morsianta. Siinä hetkessä Narcissa tajusi, ettei sellaista sanaa kuin rakkaus ollut olemassakaan. Malfoy irrottautui Narcissan iholta ja tuijotti naista jäänharmailla silmillään ivallisuuteen taittava hymy huulipielissään. Narcissa tuijotti takaisin kuin ei olisi miehen kanssa rahtuakaan eri mieltä. Ei Narcissa ollut onnen ilotulitusta odottanutkaan, ei hääpäivältään eikä elämältään, muttei ollut odottanut myöskään sitä, ettei hänen aviomiehensä aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin sukunimen ja saman kotiosoitteen.
Hääsalin katto oli koristeltu tuhansin tuikkivin tähdin, jotka toivat mieleen Tylypahkan suuren salin lumotun katon. Pöytiä koristivat kristallit, kultaköynnökset ja alati räiskyvät sädetikut. Vaikka hääpaikka säteili ja säkenöi, morsian jäi kaiken sen koreuden sekä aviomiehensä varjoon. Hääpäivän valokeilassa viihtyi yksinään Lucius Malfoy. Hän nauratti vieraita, solmi salaisia sopimuksia, teki listaa tulevista tärkeistä tapaamisista, ja kun mies kaatoi itselleen lasillisen savuista tuliviskiä, ei hän edes huomannut Narcissan tyhjentynyttä tonttuviinilasia tai naisen alakuloista katsetta, kun tämä istui yksin nurkkapöydässä. Narcissa oli potkaissut avokkaansa jaloistaan pöytäliinan alle piiloon ja nyppi nutturastaan hiussortuvia, vaikka tiesi, että rouva Musta tulisi kohta nuhtelemaan häntä ikävästi narisevalla äänellään. Niinä hetkinä Narcissa kaipasi sisartaan. Ei sitä, joka nykyään tuntui taukoamatta puhuvan siitä, miten valta toi onnea, vaan sitä toista, jonka mielestä onni ei ollut muista kiinni.
Häiden jälkeen, kun Narcissa oli muuttanut Malfoyden kartanoon, hän koitti pysytellä pois miehensä tieltä. Hän jakeli ohjeita Malfoyden kotitontulle: ”Puhtaat kaavut huomiseksi! Illallinen kahdeksaksi!” Narcissan tuli tietää, koska Luciuksen kävelykeppien nupit piti kiillottaa tai mitkä vaatteet Luciukselle piti ripustaa seuraavalle päivälle valmiiksi, kun tämä asteli tärkeännäköisenä keskelle Taikaministeriön tärkeimpiä henkilöitä. Vanhempi herra Malfoy oli pedannut pojalleen huippupestin ministeriön leivistä heti tämän valmistuttua velhoyliopistosta – ”Jopa etuajassa!” vanha herra Malfoy muisti aina kuuluttaa kovaan ääneen jokaiselle, jonka kanssa tuli puhuneeksi pojastaan. Kun Lucius teki siis tärkeitä töitä ministeriössä, tapasi kollegojaan lasillisilla töiden jälkeen tai pyysi ystäviään Malfoyden kartanoon, Narcissan tehtävänä oli varmistaa, että kartano oli nuhteettomassa kunnossa joka päivä kartanon herraa varten. Narcissalla oli oltava käsitys, milloin Lucius kutsui kotiinsa vieraita, ja milloin heille tarjoiltiin teetä kultareunaisista astioista, ja milloin käytettiin kiinalaista posliinia. Ja joka päivä miehen ilme kertoi, että Narcissa Malfoy oli jollain tapaa epäonnistunut päivän tehtävissään.
Aina kun Malfoyden kartanon seinät tuntuivat musertavan Narcissan alleen, hän ilmiintyi Bellatrixin luokse. Bellatrix maanitteli sisartaan tapaamisiin, joissa keskusteltiin velhomaailman tulevaisuudesta. Siitä, miten nyt kannatti valita puolensa. Bellatrix muisti aina mainita, että olihan Lucius jo periaatteessa puolensa valinnut, sillä Lucius ei missään nimessä ollut harvinainen näky näissä tapaamisissa. Pidettiinhän niitä jopa Lucius Malfoyn oleskeluhuoneessa Narcissan tarjoillessa teetä tai tuliviskiä.
”Ja kyllähän kuuliaisen vaimon tulee miehensä jälkiä seurata. Siskokulta, olisi sinunkin jo aika ilmaantua meidän pikku teekutsuillemme muuallakin kuin kotonasi”, Bellatrix sanoi ja nosti juhlallisesti tuliviskilasillistaan ilmaan tarkoittaen, ettei tee läheskään aina ollut vain pelkkää kuumaa vettä ja aromaattisia yrttejä uutettuna veden sekaan.
”Niin”, Narcissa sanoi, vaikkei tiennyt oliko hän asiasta samaa mieltä.
Olihan Narcissa avioliiton ensimmäisinä hetkinä toivonut, että hänen aviomiehensä pyytäisi hänet mukaan, että Lucius näyttäisi arvostavan ja kunnioittavan vaimoaan. Narcissa sai olla mukana tapaamisissa Malfoyden kartanossa, mutta sielläkin hän tuntui olevan kuin koriste tai palvelija, eikä muihin tilaisuuksiin mennessään Lucius viitsinyt vaimolleen edes hyvästejä sanoa. Malfoyden kartanossa useimmiten puheet tuntuivat johtavan samoihin aiheisiin, samoihin loitsuihin ja samoihin ihmisiin, ja Narcissa luuli tietävänsä samojen puheiden jatkuvan omien seinien ulkopuolellakin. Narcissa ei ollut enää varma, halusiko hän olla sellaisessa mukana. Häntä ahdisti puheiden fanaattisuus, niiden ahdasmielisyys ja moraalittomuus. Vaikkei Narcissa itsekään arvostanut kaikkia taikamaailman olentoja tai tiettyjen velhojen ja noitien periaatteita, hän ei kuitenkaan suhtautunut niihin aivan niin radikaalisti kuin toiset hänen lähipiirissään. Kaiken lisäksi ne puheet loukkasivat Narcissan sisarta, jota hän ei ollut saanut nähdä enää pitkään aikaan.
Sinä iltana vierailtuaan Bellatrixin luona Narcissa saapui kotiin juovuksissa. Bellatrix oli kaatanut hänelle lasillisen väkeviä toisensa jälkeen, vaikka Narcissa oli koittanutkin estellä. Narcissa tiesi tulevansa kotiin myöhään. Hän tiesi, ettei tällainen käytös ollut Malfoyn vaimolle sopivaa, mutta sinä iltana hän ei jaksanut enää edes välittää. Mitä pidemmälle liitto Luciuksen kanssa eteni, sitä kylmäkiskoisemmaksi Narcissakin kävi. Nainen leyhytteli vaaleaa tukkaansa ja hehkuvia kasvojaan viuhkalla saadakseen kuumien poskiensa punan hälvenemään. Hän kaatoi miehensä karahvista kaljuunakonjakkia lasin pohjalle. Narcissa tiesi, että tuo nimenomainen konjakki oli varattu vain tärkeille henkilöille, eikä Narcissa Malfoy todellakaan kuulunut heihin.
”Cissy, Cissy, Cissy…”, Lucius sanoi tultuaan tammiovien takaa oleskeluhuoneeseensa. Narcissa katsoi parhaaksi olla sanomatta mitään. Hän kaatoi isomman siivun toiseen lasiin ja ojensi sitä miehelleen. Lucius tarttui kristallilasiin, ja alkoi puhua: ”Myönnän, että olen kenties sulkenut sinut ulkopuolelle, ah… meidän pikku sisäpiiristämme, mutta tällä kaikella on ollut tarkoituksensa.”
”Teet kuten parhaaksesi näet”, Narcissa vastasi huljutellessaan mahlanväristä juomaa lasissaan.
”Kyllä, kyllä. Mutta uskoakseni olet valmis liittymään meihin”, Lucius sanoi, ja kulautti kalliin juoman kurkustaan yhdellä kulauksella.
Narcissa katsoi miestään silmiään räpäyttämättä, vaikka humala koittikin painaa luomet väkisin kiinni.
”Tule”, Lucius tarttui vaimoaan käsivarresta. Kristallilasi kolahti piirongin puuta vasten, ja kaljuunakonjakkia loiskahti vahatun puun päälle, kun Narcissa yritti vauhdissa jättää lasin kädestään. Tapojensa vastaisesti Lucius ei nostanut meteliä toisen aiheuttamasta sotkusta, vaan talutti Narcissan heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa suljettujen ovien taakse. Ensimmäistä kertaa koko kolmevuotisen avioliiton aikana Lucius Malfoy suuteli vaimoaan.
Sen illan jälkeen suudelmia ei vieläkään jaettu makuuhuoneen ulkopuolella, mutta salaisuuksia alettiin supattaa korviin myös muissa huoneissa. Lucius alkoi maanitella vaimoaan tapaamisiin, mitä ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Kolme vuotta avioliittoa oli ollut kuin testi, jonka Narcissa oli vaivihkaa suorittanut edes tietämättä, mihin kokeeseen hän oli ilmoittautunut.
SeverusViikot vierivät, eikä Narcissa ollut vieläkään lähtenyt tapaamisiin kuolonsyöjiksi kutsuttujen henkilöiden kanssa. Tätä koko ryhmää tuntui vetävän yksi ja sama henkilö, joka sai Narcissan vaaleat haituvat käsivarsissa ja niskavilloissa nousemaan pystyyn. Mies oli sekoitus vallanhimoa ja kuolemaa, eikä Narcissa kokenut olevansa valmis hyppäämään kohti tuonelaa. Lucius alkoi käydä ärtyneemmäksi Narcissan keksiessä tekosyitä, miksi tämän täytyi jäädä kotiin Luciuksen lähtiessä kuolonsyöjien kokouksiin. Suudelmat makuuhuoneen puolella alkoivat hiipua, ja lopulta ne loppuivat kokonaan. Narcissan aiemmin läpäisemä koe näytti saaneen jatkoa uuden testin muodossa. Tällä kertaa Narcissa tiesi, miten voisi asian ratkaista, mutta hänellä ei ollut uskallusta siihen. Hän pelkäsi myyvänsä sielunsa viikatemiehelle, eikä hän uskonut siitä olevan paluuta, jos sen tien kerran valitsisi.
Eräänä iltana Luciuksen oleskeluhuoneeseen oli saapunut liuta uusia nuorehkonnäköisiä kuolonsyöjäkokelaita. Tällä kertaa pöydän ääressä istui vain muutama Luciuksen pitkäaikaisista ystävistä, ja neljä uudempaa tulokasta.
Lucius oli pyytänyt sinä iltana tuliviskiä tarjolle.
”Saisiko olla tuliviskiä?” Narcissa kysyi jokaiselta vuorollaan kaataakseen kristallikarahvista läpikuultavaa kurkussa polttelevaa nestettä kunkin pöydän ääressä istuvan miehen lasiin. Yksi vieraista sanoi ei, ja sen perään sanan kiitos. Narcissa tuijotti lähes yönmustiin silmiin, sen ympäröiviin kalvakoihin kasvoihin sekä riippuvaan mustaan tukkaan. Hän pelkäsi miehensä reaktioita, mikäli joku kieltäytyisi tämän vieraanvaraisuudesta, ja päätti antaa tulokkaalle toisen mahdollisuuden, ja kuiskasi tämän korvaan: ”Oletteko aivan varma?”
Kun nuori mies katsoi uudelleen Narcissan silmiin pistävä katse silmissään kuin laskelmoiden mahdollisen virheensä laajuutta, Narcissa oli vaikuttunut.
”No, ehkä pieni siivu, jos vaaditte”, nuorukainen vastasi, ja Narcissa nyökkäsi ennen kuin kaatoi tämän lasiin tuliviskiä vain aavistuksen verran vähemmän kuin muiden.
Lucius antoi vaimolleen merkitsevän katseen, joka tarkoitti, että tänä iltana asiat keskusteltaisiin miesten kesken.
Sinä iltana Narcissa ei nähnyt enää nuorukaisia, saati miestään. Hän vaipui sängyn pehmeisiin lakanoihin tarttuessaan pehmeäkantiseen kirjaan, joka oli lojunut lukemattomana jo vuosikaudet. Hän oli jälleen alistunut menemään yöpuulle omaan makuuhuoneeseensa. Niin oli ollut jo monena iltana, ellei Lucius erikseen pyytänyt naista yhteiseen vuoteeseen. Sitä tapahtui ainoastaan silloin kun Lucius koki tyydytyksenhalua, sellaista, jota hänen uransa tai saavutuksensa eivät hänelle pystyneet suomaan. Vaikka Narcissa koitti lukea sivua kaksikymmentäseitsemän yhä uudestaan ja uudestaan, hän ei sisäistänyt sivuilla lepäävistä sanoista ensimmäistäkään. Hänen mielessään tuntui pyörivän ikävä avioliitto, kuolonsyöjät ja ne tämänpäiväiset raukat, jotka eivät todennäköisesti tienneet mihin olivat ryhtyneet. Ajatukset juoksivat kehää kuin liemikeitos, jonka valmistus vaati sekoituksia vastapäivään useampia kertoja kuin mitä keskiverto noita pystyi laskemaan ennen kuin laskentakaava herpaantui. Lopulta uni hiipi varkain. Unikuvissa Lucius valui vahana lattialle, mustasilmäinen nuorukainen tuijotti hiljaa ja ilmeettömänä kohti Narcissaa, kun viikatemies kiskoi naista kohti helvetin portteja. Narcissa heräsi aamuvarhain kylmä hiki vartalollaan.
Mitä useammin tapaamisia järjestettiin Malfoyden kartanossa, sitä useammin nuo neljä uutta tulokasta olivat mukana. Narcissa kiinnitti huomiota mustasilmäisen ja koukkunenäisen miehen älyyn. Tämä oli usein hiljaa, mutta niinä kertoina, kun hän avasi suunsa, se oli kuin piiskanisku hienoista ivaa, jonka vivahde oli samaan aikaan katalinta myrkkyä sekä puhtainta mahdollista rehellisyyttä. Vaikka Severus Kalkaros tuntui olevan yhtä juonikas kuin kuka tahansa muukin kuolonsyöjistä, hänessä oli jotain, mitä Narcissa ei osannut selittää, ja se teki Narcissan uteliaaksi mutta samalla sai hänet varpailleen. Eräänä kokoontumisiltana Narcissa Malfoy poistui miehensä oleskeluhuoneesta etsiäkseen Dobbya nuhdellakseen tätä, koska kotitonttu oli unohtanut tuoda munuaispiiraan ja marenkimonsterit tarjoilupöytään. Severus Kalkaros nousi pöydän äärestä ja riensi naisen perään.
”Rouva Malfoy”, hän aloitti, mutta Narcissa keskeytti hänet, ja sanoi: ”Narcissa.”
”Narcissa Malfoy, miehenne on kehunut vuolaasti teidän yrttitarhaanne”, Severus sanoi.
Narcissa ei uskonut hetkeäkään, että Lucius olisi kehunut sitä, ainakaan vuolaasti, mutta antoi miehen jatkaa.
”Te olette kuulemma saanut jopa hiidenkortemon kasvamaan yli puolen metrin mittaiseksi. Olen juuri lukenut niistä liemien raaka-aineena, ja jos vain teille sopii, olisin kiinnostunut todistamaan tätä ihmettä itse”, Severus jatkoi kuin epäillen Narcissa Malfoyta, tai kenties tämän miestä, huijariksi.
”Toki. Tänään ei kenties ole oikea aika, mutta sopisiko teille jokin toinen ilta tällä viikolla? Voisitte sopia asiasta mieheni kanssa, koska hänelle sopii”, Narcissa vastasi.
Kalkaros nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja kumarsi aavistuksen ennen kuin katosi takaisin oleskeluhuoneen oven taakse.
Hänessä on jotain erityistä tosiaan, Narcissa pohti lähtiessään etsimään kotitonttua.
Lucius Malfoy oli sopinut tulevansa samaisen viikon torstaina töiden jälkeen Severus Kalkaroksen kanssa katsomaan Narcissan yrttitarhaa, joka tuntui ennemminkin olevan Malfoyden suvun kuin Narcissa Malfoyn aikaansaannos. Torstaina kellon lyödessä iltapäiväyhden pöllö lehahti takkahuoneeseen tiputtaen hätäisesti kirjoitetun pergamentinpalan nokastaan Narcissan syliin.
”Hätäkokous ministeriössä. Saavun vasta puolenyön aikaan.
Severus Kalkaros saapuu sovitusti kello neljä.
Käytä kiinalaista posliinia.
-LM”Severus Kalkaros saapui täsmällisesti kello neljä iltapäivällä.
”Saisiko olla teetä?” Narcissa kysyi.
”Mustaa, kiitos”, mies vastasi katsellessaan ympärilleen tarkkaavaisena, sillä Malfoyn kartanon muut kuin Luciuksen oleskeluhuone olivat hänelle täysin vieraita.
”Melkoinen kokoelma”, hän tuhahti Narcissalle katsoessaan Malfoyden suvun ympäri maailman keräämiä erikoisastiastoja.
”Odotas, kun näet palkinnot, kunniamerkit ja -pergamentit keskikäytävällä”, Narcissa sanoi aavistuksen huvittuneesti. Siihen Severus ei vastannut mitään, mutta päätti siinä hetkessä, että piti Narcissa Malfoysta huomattavasti enemmän kuin tämän miehestä.
Teekipot tyhjennettyään kaksikko suuntasi toiseen päähän kartanoa, jossa sijaitsi Narcissan yrttitarha, joka oli kuin salainen kaivos, jonka uumenista löytyi niin montaa liemiin soveltuvaa ainesosaa kuin vain saattoi kuvitella. Vaikka Severus Kalkarosta kiinnostikin enemmän muut taikuuden aiheet ja aineet, liemet olivat olleet selkeästi hänen vahvuutensa. Tällä hetkellä hänellä oli kehitteillä rohto, joka pystyisi suojaamaan valheenpaljastusloitsuilta.
”Ja täällä, täällä ovat ne hiidenkortemot, joita et uskonut olevankaan”, Narcissa huikkasi jo tarhan toiselta laidalta, kun Severus oli jäänyt ihastelemaan täyskukinnossa komeilevia villiraskimoita.
Kun Severus saapui Narcissa luokse, hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki kortemoiden pulleat vahapintaiset lehdet ja vahvat korret, joiden päissä komeili sillä hetkellä tasainen tuuhea pehmytkudoksinen tuhkanharmaa kukinto.
”Uskomatonta, todella”, Severus sanoi kylmänrauhallisella äänellä, eikä se kuulostanut lainkaan siltä, mitä mies sanoi.
”Saanko?” Severus kysyi Narcissalta, joka vastasi: ”Ole hyvä vain.”
Severus tunnusteli karheilla sormenpäillään varren vahamaista pintaa, tunnusteli sen paksuutta.
”Kuinka kauan kukinto on ollut tuollainen?” Severus kysyi.
”Se alkoi kukkia kuusi viikkoa sitten. Täydessä kukassa se on ollut ehkä puolitoista viikkoa”, Narcissa vastasi.
”Hyvä, erittäin hyvä”, Severus sanoi nyökytellen.
”Haluaisitko ottaa yhden mukaasi?” Narcissa kysyi.
”Se taitaa olla liikaa vaadittu”, Severus sanoi peitellen innokkuuttaan.
Hän nimittäin halusi ehdottomasti kokeilla kortemon varren alta paljastuvaa valkeana helmeilevää sisusta liemeensä. Se täytyi käyttää liemeen tuoreena, täyden kukinnon aikaan, juuri silloin kun kukinto ravitsi itseään tuolla varren kautta kulkevalla mahlalla, joten ainesosaa oli käytännössä lähes mahdotonta saada, ellei tiennyt mistä etsiä. Jotta kasvista sai kaiken mahdollisen hyödyn irti, sitä parempi, mitä korkeampi kortemo oli, sillä sen vahvempi oli sen varsi ja sitä suuremmat olivat kasvin mahlavarannot.
”Ei toki. Odota, haen sinulle kukkaveitsen”, Narcissa sanoi kadotessaan hetkeksi yrttitarhasta takaisin kartanon pieneen puutarhahuoneeseen.
Ja kuin huomaamatta, Severuksesta oli vaivihkaa tullut Narcissan ystävä. He jakoivat tietojaan eri yrteistä, ja Severus tuntui olevan kuin loputon tietotoimisto eri ainesosien ominaisuuksista. Narcissan olisi tehnyt mieli sanoa miehelle, että tämän kannattaisi ehdottomasti syventyä paremmin osaamiseensa, muttei tiennyt olisiko sellaista soveliasta ehdottaa. Eihän hän edes tiennyt mitä Severus teki nyt, kun oli valmistunut äskettäin Tylypahkasta.
Viikot vierivät, ja alkusyksy oli kierähtänyt talveen. Lucius Malfoy oli jälleen lähtenyt ovet paukkuen tapellessaan Narcissan kanssa siitä, miksei tämä voinut osoittaa kunnioitusta miestään ja hänen lordiaan kohtaan, ja että Narcissa tietoisesti asetti miehensä huonoon valoon. Ei se ollut totta. Narcissa ei vain halunnut olla yksi kuolonsyöjistä. Ei ainakaan siksi, että hänen miehensä sitä vaati. Eikä oikeastaan siksi, että pelkäsi joutuvansa lopulta elämään vain jotakin toista varten, palvelemaan paholaista lopun elämäänsä. Eikö se riittänyt, että hän oli jo kertaalleen myynyt sielunsa lähes yhtä pahalle? Narcissa päätti tarttua hormipulveriin ja mennä siihen ainoaan paikkaan, jossa hänellä oli niinä aikoina hyvä olla.
”Narcissa?” Severus sanoi hämmentyneenä padan äärestä. Hän tipautti lientä vahingossa kaavulleen, joka alkoi savuta sillä samaisella sekunnilla. Miehen taikasauva oli pienellä pyöreällä pöydällä, jossa lepäsi viimeisimpiä Päivän profeettoja ja pino yrttikirjoja.
”Anteeksi”, Narcissa pahoitteli samalla kun kaivoi taikasauvansa kaapunsa uumenista, ja loitsi savun katoamaan Severuksen kaavulta, johon kuitenkin jäi ammottava reikä polvenkorkeudelle.
”Ei se mitään”, mies sanoi, ja sammutti lieden alla leimuavat siniset liekit.
Kun Severus kysyi, oliko vierailulle jokin syy, Narcissa romahti. Ei ehkä ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäisen kerran Severuksen edessä. Severus vaivaantui, eikä tiennyt pitäisikö hänen sanoa tai tehdä jotain. Kun nainen lohduttomana itki puisella jakkaralla Severuksen pöydän ääressä, Severus astui muutaman askeleen edemmäs ja painoi kämmenensä Narcissan harteille.
Narcissa kääntyi Severukseen päin ja tarrasi tähän lujaa halaten. Lohduttomana hän piti miehestä kiinni kuin viimeisestä henkireiästään, eikä tahtonut päästää irti enää koskaan.
Se, jos jokin, oli käänteentekevä hetki. Narcissa ymmärsi, että välitti Severus Kalkaroksesta enemmän kuin mitä hän oli välittänyt omasta miehestään koskaan. Hän piti edelleen pintansa, eikä osallistunut kuolonsyöjien kokouksiin, vaikka talven edetessä kelin lisäksi synkkeni myös velhomaailman tulevaisuudennäkymät. Lucius maanitteli, manasi ja löi, eikä Narcissa antanut periksi. Ja jokaisen maanittelun, manauksen ja lyönnin jälkeen Narcissa katosi Severuksen pieneen yksiöön kaupungin laitamille, jossa hän koki olevansa turvassa, ja jossa hän ensimmäistä kertaa koskaan tunsi olevansa rakastettu.
”Narcissa”, Severus sanoi eräänä iltana hyvin painokkaasti.
”Mm”, Narcissa vastasi jatkoa odottaen.
”Et tunnu pelkäävän mitään, ja silti jostain syystä pelkäät lordi Voldemortia”, Severus sanoi.
Narcissa ei vastannut, mutta tiesi Severuksen olevan oikeassa. Severus tarrautui molemmin käsin Narcissan kapeisiin luiseviin kasvoihin ja katsoi niillä mustilla hukuttavilla silmillään Narcissaan silmiin ja siitä suoraan tämän sieluun.
”Kukaan eikä mikään ole pelkosi arvoinen. Liittyisit meihin, Narcissa. Se on sinun parhaaksesi, ja se on meidän parhaaksemme. Narcissa, ole kiltti”, Severus aneli ennen kuin painoi suudelman Narcissan huulille.
Eivät vain heikot jakele suudelmia, Narcissa ajatteli. Vain heikot olivat jakelematta niitä, kun taas vahvat tekivät niin siksi, että he voisivat olla yhdessä vahvoja jopa niissä tilanteissa, kun he tiesivät, ettei enää ollut muita vaihtoehtoja kuin katsoa viikatemiestä suoraan silmiin.
Ja kun seuraavan kerran tuli kuolonsyöjien kokous, Narcissasta tuli yksi heistä.
Blue Öyster Cult - Don't Fear the Reaper
All our times have come
Here but now they're gone
Seasons don't fear the reaper
Nor do the wind, the sun or the rain, we can be like they are
Come on baby, don't fear the reaper
Baby take my hand, don't fear the reaper
We'll be able to fly, don't fear the reaper
Baby I'm your man
La, la, la, la, la
La, la, la, la, la
Valentine is done
Here but now they're gone
Romeo and Juliet
Are together in eternity, Romeo and Juliet
40, 000 men and women everyday, Like Romeo and Juliet
40, 000 men and women everyday, Redefine happiness
Another 40, 000 coming everyday, We can be like they are
Come on baby, don't fear the reaper
Baby take my hand, don't fear the reaper
We'll be able to fly, don't fear the reaper
Baby I'm your man
La, la, la, la, la
La, la, la, la, la
Love of two is one
Here but now they're gone
Came the last night of sadness
And it was clear she couldn't go on
Then the door was open and the wind appeared
The candles blew then disappeared
The curtains flew then he appeared, saying don't be afraid
Come on baby, and she had no fear
And she ran to him, then they started to fly
They looked backward and said goodby, she had become like they are
She had taken his hand, she had become like they are
Come on baby, don't fear the reaper
