Oi kiitos kommentista
Vehka 
Ilo kuulla, että päädyit lukemaan tämän, koska tykkäät teksteistäni. Ja Stormpilot nyt on vain rakkautta. Ehdottomasti kiinnostelisi kirjoittaa lisää heidän Voimasiteestään, ehkä jotain vähän smutimpaa tavaraa tällä kertaa.
Ehkä vielä jonain päivänä!
OSA IIIParitus: Rey/Ben
Genre: muistoista ja irti päästämisestä
Pituus: 772 sanaa
Yhteenveto: Ben & Rey ovat kärsineet tarpeeksi. Nyt on aika päästää irti ja aloittaa alusta.
A/N: Saanut inspistä
The Defence of Guenevere- haasteen runosta (alla). Ficin nimestä myös kiitos
Vehkalle, joka ennusti tämän unessa. :"D Tämä ficci itsessään ei sen suuremmin spoilaa, mutta tämän "taustatieto" kyllä, joten laitan sen alle spoiler-tageihin. Mahdollista siis lukea suuremmin spoilaantumatta, mutta leffan jo nähneiden kannattaa lukea alempi pätkä, niin ymmärtää paremmin, mistä on kyse:
Tämä on siis fix-it elokuvan loppukohtaukselle, jossa Rey menee yksin Tatooinelle, sillä se tuntui minusta jotenkin niin väärältä. Aiemmissa leffoissa niin selkeästi alleviivattiin Reyn yksinäisyyttä ja sitä, ettei hän halua kuolla jossain aavikkoplaneetalla keskellä ei mitään, mutta tämä elokuva sitten päättyi juuri niin. Haluan siis uskoa, ettei Rey päättynyt viettämään loppuikäänsä yksin Tatooinella, vaan kävi siellä vaan väliaikaisesti. Toinen juttu mikä minua häiritsi oli Benin kuolema: vaikka se oli tarinallisesti ihan perusteltu ratkaisu, se lakaistiin maton alle tosi nopeasti. Lisäksi kun on juuri nähty kaikki jedihenget puhumassa Reylle, niin Benin yksinäisyys oli aika alleviivattua. Kolmanneksi: miksei Benistä nähty Force ghostia. Nyyh.
No, tässäpä korjaan näitä vääryyksiä,
because that's what heroes do.
Kristallia ja hiekkaa
If it were possible, give up my life
Upon this grass for yours; fair knight, although,
He knowing all things knows this thing too, well,
Yet when you see his face some short time hence,
Tell him I tried to save you.
Se tuntuu paluulta kotiin.Niin Rey ajattelee, kun hän näkee Tatooinen ensi kertaa.
Planeetan ruskeanpunainen pinta hiekkadyyneineen ja kanjoneineen on aivan kuten Jakku. Siellä on hiljaista ja tyhjää, karua ja elotonta. Punaisen maan keskeltä törröttää yksinäisiä kivikotteroita. Niiden pyöreät katot ovat auringon ja hiekan piiskaamat, ajan koettelemat. Ne seisovat vankkumattomina paikoillaan, vaikka vanhat kosteudenkeräimet ovat jo ruostuneet ja tuulen taivuttamat.
Falconin laskupyörteen nostattama hiekka leijuu taivaalla pitkään. Ympäröivä erämaa on täysin koskematon. Hiekka jähmettää ajan paikoilleen. Paikka on pysähtynyt kuva. Siitä on mahdotonta sanoa, onko se ollut hylättynä kymmenen vai kymmenentuhatta vuotta. Mikään ei antaisi sitä ilmi.
Hiekkakummun huipulta Rey löytää taipuneen metallilevyn, jonka joku kosteudenkeräimistä on pudottanut jo vuosia sitten. Loppu tapahtuu automaatiolla. Rey tarttuu levyyn ja laskee hiekkakumpua pitkin levyn päällä istuen niin, että hiekka pöllyää. Aivan kuin silloin Jakkulla.
Siitä tuntui olleen jo ikuisuus. Kokonainen elinikä.
Päästyään mäen alaosaan Rey tarkistaa rakennukset. Hiekkaa on kerrostunut mökkien edustalle paksuiksi keoiksi, mutta sisällä kaikki näyttää olevan kunnossa. Kalusteet ovat vanhoja ja ränsistyneitä, ja teknologia niin muinaista, ettei Rey usko sen enää toimivan. Mikään ei kuitenkaan ole korjaamattomissa. Tästä saisi vielä kodin.
Tila, jossa hän seisoo sillä hetkellä, on jonkinlainen keittiö. Sitä ei ole käytetty vuosikausiin, mutta pannut ja lastat on jätetty paikoilleen. Keittiön takana taas aukeaa pieni makuutila – yhtä ahdas kuin se vanha kiituri, jonka raunioissa Reyllä oli tapana nukkua asuessaan vielä Jakkulla.
Sen ajatuksen myötä Reyn rintaa alkaa raastaa. Se tuntuu samalta, kuin hengittäminen pakkaspäivänä, tai pitkän matkan juoksun jälkeen. Hän muistaa tummaa seinää vasten loistavat vaaleat viirut, joita on jo niin monta, että hän on lakannut laskemasta niitä kauan sitten. Viimeisinä päivinään hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi jatkoi niiden kirjaamista enää. Ehkä tottumuksesta, ehkä velvollisuudesta. Tai ehkä hän teki sitä vain siksi, etteivät seinät olisi niin tyhjät hänen ympärillään. Aivan kuin niiden piirtäminen saisi tilan kaikumaan tavallista vähemmän.
Rey pudottaa painavan ajatuksen harteiltaan kuin peiton. Hän jättää sen taakseen ja palaa viileään alkuiltaan, jossa auringonlasku on juuri syvimmillään. On aika.
Sopiva paikka löytyy hiekasta dyynin korkeimmalta laidalta. Rey vain
tietää sen olevan oikein. Sieltä käsin hän näkee sekä takanaan odottavan kylän että edessään laskevat auringot. Niitä on kaksi: pieni, punainen aurinko vajoaa taivaanrantaan sen valkea seuralainen perässään. Taivaalla iltahämärän sini kohtaa kaksosaurinkojen punan, ja koko maailma täyttyy purppurasta.
Sen mäen laidalla myös he kohtaavat toisensa.
”Rey”, ääni kutsuu.
Reyn huulet kaartuvat hymyyn, vaikkei hän vielä näekään tulijaa. ”Ben. Ehdin jo luulla, ettet tulisi.”
”Totta kai minä tulin.”
Ben seisahtuu Reyn vierelle, yhtä tummana kuin hän on vaalea. Reystä on yhä erikoista nähdä hänet näin.
Tuntea hänet näin. Reyn käsi koskettaa Benin kättä, ja se tuntuu lämpimältä. Aidolta. Hän on tässä.
”Missä kävit?” Rey kysyy.
”Siellä täällä”, Ben vastaa. ”Exegolissa, ensin. Sitten kiersin Ulkojärjestelmiä, etsin Viimeisen ritarikunnan rippeitä. Vaikka se tuntuukin uskomattomalta… en löytänyt niitä. Se on lopullisesti poissa.”
Helpotuksen tunne läikähtää Reyn rintaan, vaikka sekin tuntuu valheelliselta. Olivathan Luke ja Leiakin luulleet, että pahuus kukistettiin Kuolontähden tuhon myötä. Se, mitä he olivat luulleet kuolemaksi, olikin ollut pitkää, hiljaista unta.
”Ajattelet sitä, etkö vain?” Ben kysyy.
Rey nyökkää. ”Kaikki vain… tuntuu niin turhalta. Isoisäsi uhraus. Meidän vanhempiemme kuolemat. He olivat vain nappuloita itseään suuremmassa pelissä. Heillä ei koskaan ollut edes vaihtoehtoa.”
”Heillä oli. Heillä oli vaihtoehto, ja he taistelivat. Vaikka se olisikin tuntunut turhalta.”
Katumus häivähtää Benin kasvoilla, ja Rey ymmärtää, mitä hän ajattelee. Heistä kumpikin ajattelee heitä. Lukea, Leiaa, Hania. Kuinka heistä jokainen antoi henkensä Benin vuoksi. Koska he uskoivat, että hänet voitaisiin pelastaa.
Ben syyttää siitä yhä itseään. Hän tuskin koskaan lakkaa tekemästä niin. Aivan kuten Reykään ei voi lakata syyttämästä itseään siitä, keneksi hän on syntynyt.
”Sinä pelastit minut”, Rey muistuttaa. ”Ilman sinua minä olisin jo kuollut.”
Raskas muisto laskeutuu Benin silmien ylle iltahämärän tavoin. ”Ja minä ilman sinua. Me pelastimme toisemme, Rey.”
Mutta Rey tietää, ettei ollut yksin. Luke, Leia, Han. Heistä jokainen uskoi Beniin. Heidän voimansa veti Benin pimeästä takaisin valoon. Ja silloin kun Ben oli löytänyt Reyn särkyneen ruumiin tuhoutuneen Exegolin raunioista, olivat kaikkien jedien henget olleet hänen kanssaan. Heistä kumpikaan ei ollut koskaan yksin.
He ovat heidän kanssaan nytkin.
”Oletko valmis?” Rey kysyy. Hän pitelee käsissään kahta valomiekkaa: toinen niistä oli Luken, toinen Leian. Rey kuulee yhä heidän äänensä niiden kautta.
”Olen”, Ben nyökkää. Hän tarttuu Luken valomiekkaan, pitelee sitä hetken kuin kallisarvoista muistoa. Sitten he polvistuvat yhtä aikaa lämpimälle hiekalle, jolle he laskevat valosapelit vieri viereen.
Voima värähtelee, kun hiekka karisee kuoppaan ja kätkee valosapelit alleen. Rey ja Ben sulkevat silmänsä, tunnustelevat hiekan lämpöä, maan painoa, irti päästämisen keveyttä. Kuin kristalleissa ja hiekassa allaan, heissä jokin vanha muotoutuu uudeksi. He kurovat umpeen etäisyyksien ja ajan uurtamat haavat, silottavat ne ja pyyhkivät puhtaaksi.
He antavat menneen kuolla.
