Kirjoittaja: faux pas
Ficin nimi: Siwan seinät ahdistaa
Genre: angst
Ikäraja: S
Yhteenveto: Masentunut kaupan kassa pohtii yhteiskuntaa.
Varoitukset: yleistä mietoa sopimattomuutta (lieviä kirosanoja, viittauksia alkoholismiin, yleistä masentuneisuutta)
Vastuuvapaus: Minun on tarina, minun on paperihaava näppäinsormella, minun on ajatukset.
A/N: Osallistuu Idearoll-haasteeseen numerolla 41: Punainen valo.
Noh, minulle tulee “punaisesta valosta” mieleen viivakoodinlukija. Viivakoodinlukijoita on lähikaupoissa. Koska tähän kaikkeen tarvitaan myös jotain ideaa, heitin sekaan tunnetta ja harmaan hahmon.
Piip.
Piip.
Piip.
Piip.
“Piip”.
Ja työvuoro ei lopu vielä kuuteen tuntiin.
Piip.
Ja vieläkin piip.
Työskentelen “Suomen ryöstetyimmän lähikaupan” kassalla, kitkutan päivästä toiseen höperöityneiden vanhusten ja Juissia ostavien kymmenvuotiaiden keskellä. Mummelit menevät kotiinsa laittamaan pullaa, kakarat ottavat maahan paiskatut polkupyöränsä ja ajavat niillä kerrostalojen välissä. Viisikymppiset, harvahapsiset sedät polttavat tupakkaa parvekkeella ja katselevat lasten menoa ilmeettömin silmin, ajatellen joko omia tai sisarensa lapsia tai vain haluten metelin lakkaavan. Suomalainen gettolähiö parhaimmillaan, reliikki suoraan yhdeksänkymmentäluvulta. Nykyään Helsingin rautatiesasemakin on vaarallinen iltayhdeksän jälkeen. Eihän se kenenkään vika ole tai mitään, niin se nyt vain on. Pinkissä paidassa kulkeva mies voidaan ryöstää kotimatkalla. Minkäs sille voi. Tai en minä ainakaan voi mitään.
Olen yliopisto-opiskelija. Ja ihan niin kuin se ei olisi tarpeeksi, omat harvahapsiset, viisikymppiset vanhempani pakottivat minut kaupan kassalle. Surullista kyllä, mutta kaikki amiskaverini vinoilevat nyt ylioppilaan menneisyydelleni.
Ja minä vain halusin tehdä sitä, mitä haluan ihan oikeasti tehdä.
Piipitys tuntuu jatkuvan päässäni senkin jälkeen, kun olen tunnollisesti tyhjentänyt kauppapahasen ihmisistä, punainen laservalo tuntuu leikkaavan sormiini haavoja sammumisensakin jälkeen. Sisälläni kasvaa kutkuttava halu kirkua, sytyttää puoti palamaan ja juosta takaisin kouluun. Ala-asteesta en muista enää juuri mitään, yläaste oli puhdasta kärsimystä, lukiosta aloi jo pitää ja yliopistoa rakastan. Saan viimeinkin opiskella sitä, mikä minua kiinnostaa, ja toivo siitä, että saatan joskus valmistuakin ja saada rahaa tekemällä juuri sitä, mitä haluan tehdä kannustaa minua eteenpäin. Viivakoodinlukija kädessäni saan vain järjestää kissanruokapaketit, purkaa oluttilauksen ja piipittää tuskissani peläten aina vähän väliä sitä mahdollisuutta, että tuo nahkatakkinen kaksikymppinen saattaa ryöstää minut. Ja joka kerta saan nauraa kalseasti typeryydelleni tyhjässä kaupassa, kun mies ostaakin vain mäyräkoiran ja heittää sen harmaan Nissaninsa takakonttiin, ajaa pois eikä enää koskaan käy samassa Siwassa. Ja joka kerta jostain löytyy uusi nahkatakkinen kaksikymppinen, jota silmäilen epäillen ja huolestuneena salaa.
Olen kuullut tarinoita ryöstöistä. Oulussa oli kuulemma yksikin liike ryöstetty minun ikäiseni opiskelijan vuorolla. En tuntenut tapausta tai henkilöitä, mutta kääntöveitsi kurkkua kohti suunnatuna on varmasti epämiellyttävä kokemus tiskin toiselta puoleltakin.
Ja kaikki tämä vain siksi, että ison tytön pitäisi kyllä huolehtia jo omista tuloistaan. En pysty keskittymään opiskeluuni kunnolla työvuorojen ja orastavan masennuksen takia. Ja ihan vain siksi, että vaikka se onkin ihan kiva että haluaa tehdä jotain, mistä saa isompaa palkaa ja haluaa kouluttautua ja olla fiksu ja sen sellaista, jotakin duunia on pakko tehdä. Ihan pakko. En tiedä, olenko oikeasti laiska (niin kuin minulle väitetään) vai onko syntini oikeasti vain se, että uskon itseeni ja siihen, että minusta voi tulla vielä jotakin, että vihaan tätä työtä, vihaan tätä aluetta ja vihaan näitä ihmisiä. Vihaan kaikkia ihmisiä, menisivät vain pois. Rikon pohjoismaalaisen logiikan kultaisinta sääntöä: “älä kuvittele olevasi mitään”. Älä nosta itseäsi jalustalle, et ole sen kummempi kuin me muutkaan.
Virkistävä kontrasti muun maailman menoon ja amerikkalaissyntyiseen julkimonpalvontaan, mutta äärimmäisen masentava kaikille, jolla on unelmia tai päämääriä.
Enhän minä maatani vihaa, mutta tehkää nyt ihmeessä sitä, mitä teette parhaiten ja antakaa minun olla. Haluan pois tästä piipityksestä ja haluan tämän punaisen laservalon pois silmistäni, ennen kuin se sekoittuu lahnanharmaaseen ikuisiksi ajoiksi, niin että verestävät silmäni eivät koskaan lakkaa itkemästä tätä hemmetin sydänverta. Apua, apua, Seinäjoki-Lapua. Haluan kotiin ja haluan viinaa. Ei kun haluan kouluun. Haluankin kahvia, sitä jota saa siitä automaatista. On pelkkä tabu, että automaattikahvi on pahaa. Miksi ihmiset ajattelevat niin? Siksikö, että se maksaa vain kuusikymmentä senttiä ja hinta ja laatuhan eivät tunnetusti käy käsi kädessä? Kyllä se ihan hyvää on. Voi Luoja, maksaisin vaikka kaksi euroa yhdestä muovimukista sitä kahvia, jos vain saisin juoda sen opistolla...
Piip.
Piip.
Piip.
Piip.
