Nimi: Jeff Buckley live in Chicago -95
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Summary: Elli on höristellyt korviaan biologian tunneilla jo jonkin aikaa ja kerännyt tiedonjyväsiä.
A/N: No niin elikkäs long time no see ja olen täällä tällaisen teineilyhömppäjutskan kanssa vähän niin kuin pitkästä aikaa kokeilemassa! Tuntuipa ihanalta kirjoittaa pitkästä aikaa! Olisi kiva kuulla tykkäättekö vai ette
JEFF BUCKLEY LIVE IN CHICAGO -95
Alma hihkuu vähän ja kohottaa kädet innostuneille poskille.
“Siis onko sinulla se VHS:nä? Jeff Buckley? Livenä Chicagossa?”
Pohdin hetken ennen kuin nyökkään nöyrästi ja niiskaisen. Nenä on tukossa ja varpaita palelee, sataa, mutta maltan.
“Ostin sen veljen kaverin kaverilta. Ehkä se tuli Yleltä joskus tai jotain. Sen isä oli nauhoittanut sen vuonna 2000.”
Alma nostaa kädet hartioilleni ja ravistelee vähän. Se hymyilee niin että hampaat näkyy. Muutama niistä on vinossa, mutta kivalla tavalla. Sitten se päästää äkkiä irti kun kuulee, että takaa tulee ihmisiä, koska järjestys on sellainen, että oppilaskunnanpuheenjohtaja-kaikkien-kaveri-Almat eivät kuitenkaan ole tällaisten Ellien ystäviä, eivät sellaisia, jotka pitävät käsiä olkapäillä ja ravistelevat ja hymyilevät vinot hampaat loistaen. Sellaisilla Almoilla on urheilijapoikaystäviä ja ne törmäävät tällaisiin Elleihin vain ryhmätöissä äidinkielen tunneilla kun on pakko ja koska kylä on kauhean pieni ja koska oma pari sattuu olemaan sairaana.
Minä pyörittelen sormuksia sormissa ja rohkaisen sitten mieleni, koska jos en nyt, niin milloin sitten? En ihan varmasti koskaan.
“Haluaisitko sä nähdä sen?” kysyn varovasti ja Alma hymyilee jälleen. Tuntuu lämpimältä rinnassa sydämen seutuvilla. Kohotan vähän leukaa ja hymyilen takaisin ja sitten Alma vakavoituu.
“En malta odottaa, että näen sen. Se juttu on hiton traaginen, Elli, tiedäthän sä sen jutun?”
“Ai Jeff Buckleyn jutun?”
Alma nyökkää ja minäkin nyökyttelen pontevasti vaikka hitot minä mitään juttuja tiedän, tiedän vain, että olen kuullut Alman puhuvan siitä biologian tunnilla kun ollaan leikelty särkiä ja olen tiennyt, että Varvikon Mikolla on se VHS. Tiedän myös maksaneeni itseni siitä kipeäksi. Mutta tämän lisäksi tiedän, että Alma hymyilee ja on ravistellut pehmeän määrätietoisesti hartioitani ja on sanonut, ettei malta odottaa, että näkee sen.
“No mennäänkö me”, Alma sitten yhtäkkiä sanoo ja tarttuu käteen ja alkaa viedä, tietää ilmeisesti missä suunnassa asun ja minä mietin, että ai nytkö, no nyt kai sitten.
Olo on etuovella kiusallinen, kun tietää, että kohta pitää näyttää kaikki. Oma huone, omat seinät, oma sänky ja kirjoituspöytä. Vaikka olen tietenkin kuvitellut, että saisin näyttää ne. Näyttää ne juuri Almalle ja että saisin nähdä myös kaikki Alman asiat. Jonkin aikaa on jo ollut näin, jonkin aikaa olen kuunnellut biologian tunnilla korvat höristettyinä, jos edes yhden tiedonjyvän saisi ilmasta kiinni. Almalla on matala ääni, vähän käheä ja vähän väsähtänyt, se värisee taajuudella, joka tarttuu korviini erityisen herkästi.
Jeff Buckley ei ole ensimmäinen asia, jonka olen kuullut. Olen kuullut myös supervoimista ja rikkaaksi ja kuuluisaksi tulemisesta ja muutosta Espanjaan ja viikonlopun bileistä Ronjan luona. Mutta Jeff Buckleysta olen kuullut eniten. Ehkä Almalla on Jeff Buckleya esittäviä julisteita. Tai ehkä jotain Jeff Buckley-lainauksia kirjoitettuna valkoisille A4-papereille, jotka on kiinnitetty seinille. Ehkä jopa katossa sängyn yläpuolella Jeff Buckelyn kuva. Mutta mitä varten se siellä olisi? Korvia kuumottaa pelkkä ajatus.
“No, tässäkö sä asut”, Alma sanoo, vaikka kylläkin selvästi tietää ja minä nyökkään.
“Niin, minä ja äiti ja Kasperi”, sanon ja sovittelen avaimen lukkoon, se ei meinaa millään osua, hampaat eivät sujahda toistensa väliin vastaan hangoittelematta. Pitäisi varmaan öljytä tämä tai jotain, mutta mitäpä äiti saisi aikaan ja Kasperi ei osaa mitään paitsi ehkä tehdä ihan hyvää spagetti bolognesea. Minä vain osoitan kehityskohdat, se on minun esikoisen työni.
Eteisessä pysähdyn hetkeksi kuulostelemaan, ei ääniä, hyvä, hienoa. Alma potkii kengät jaloista ja jättää takin pursuilevaan naulakkoon, odottaa että minä tunnollisesti avaan nauhat ja nostan kengät vierekkäin telineelle. Se kohottaa kulmiaan kuin kysyen, että mitä sitten tapahtuu ja sitten tapahtuukin niin, että käsi laskeutuu hetkeksi olkapäälleni ja minä pidätän hengitystä niin, että jos sitä jatkuisi kauemmin, saattaisin pyörtyä. Sitten se taputtaa kevyesti, niin kuin ystävien olkapäitä taputetaan ja minä rentoudun ihan pikkuisen ja johdan tietä omaan huoneeseeni tervehtimättä äitiä, jonka tiedän nukkuvan omassa huoneessaan. Kasperi ei ole kotona, sen tietää siitä, ettei aggressiivinen rap-musiikki kaiu paperiseinien läpi.
“Piirsitkö sinä nämä?” Alma kysyy kiinnostuneena ja katse kiertää huoneeni seiniä, sinitarroilla kiinnitettyjä paperilappusia. Nyökkään ja Alma hymyilee.
“Ne on hienoja”, se sanoo ja istuu pedatulle sängylleni. Minä hymähdän, mutta oikeasti olen tietenkin tyytyväinen.
“Katsotaanko me tuosta? Onko sulla vhs-soitin?” Alma osoittaa pientä putkitelkkaria ikkunan alla.
“Joo”, sanon ja rykäisen, ääni ei toimi ja Alman hymy levenee hieman.
“Mikä on sun lempibiisi”, se kysyy ja minä yritän pitää itseni kiireisenä, etsin sitä kasettia ja asennan VHS-soittimen johtoja, scartti jumittaa ja kädet hikoavat ja yhtäkkiä Alma onkin siinä ja laskee käden kämmenselälle ja pyyhkäisee hiukset korvansa taakse.
“Annas kun minä”, se sanoo ja minäkin pysyn siinä, päät melkein yhdessä katsellaan miksi scart ei suostu menemään paikoilleen. Alma tuoksuu hiton hyvältä, vaikka se asuu maatilalla. Hiuskiinne tuoksuu sitrushedelmiltä ja sitä on aika paljon - silmiin kihoaa vesi. Kohdasta, jota Alman käsi hipaisee iskevät kipinät aivoihin ja takaisin ja olo on hengästynyt ja rinnassa kuplii. Kuulen kun se hengittää, suloisesti sisään ja ulos.
Kun soitin on asennettu, työnnän kasetin sisään ja Alma istuu jalat ristissä sängylle ja taputtaa paikkaa vieressään, kuin se olisi sen oma sänky, eikä edes minun ja minä istun siihen viereen, varon ettei polvi koske polveen vahingossakaan, mutta Alma nojautuu lähemmäs ja siirtää kiharan korvani taakse.
“Sulla on vähän samanlainen tukka kuin Jeffillä”, se sanoo ja äänessä on pehmeyttä. Olen valinnut vaatteetkin sen mukaan, mitä olen nähnyt Wikipediassa.
“Siihen tarttui purkka, oli pakko leikata”, sanon hiljaa ja niiskutan tukkoisen nenän läpi ja se saa Alman nauramaan. Se silittää hiuksiani vähän ja antaa käden levätä hetkisen niskassa ja sitten se painaa playtä ja yhtäkkiä pysäyttää ennen kuin ensimmäinen biisi alkaa soida.
“Mikä se sun lempibiisi olikaan?”
Pureksin alahuulta ja mietin kuumeisesti mitä olen kuullut biologiantunnilla ja raavin vähän kynittyä tukkaani, mutta vain hetken, muuten paljastun.
“Mojo pin”, sanon ja Alma nyökkää tyytyväisenä.
“Avausraita, hyvä valinta, Eloranta.”
Huokaan helpotuksesta, avausraita, se on hyvä. Myös Varvikon Mikko on sanonut, että se on hyvä ja vaikken tiedäkään sen musiikkimausta, niin sillä on sentään aika uskottava nuttura, josta karkailee suortuvia niskaan. Aika samantyyppinen kuin Almallakin, mutta Alman tukka on kuin heinänkorsia, auringon polttamia ja äskeisen tihkun kostuttamia.
Jeff Buckleylla on outo ääni, joka lumoaa Alman. Se asettuu vatsalleen sängylle, kylki hipoo polveani, jonka iho nousee housukankaan alla kananlihalle ja hengitys poukkoilee pitkin keuhkojen seinämiä rakkuloiden välistä rahisten. Jestas sentään, että tällaista olen tohtinut tavoitella ja tässä se nyt on sormenpäiden tuntumassa. Niillä voisi kurottaa ja hipsutella tuolta teepaidan alta, ylös pitkin selkänikamia ja sitten alas, katsoa vastaisivatko ihokarvat samoin kuin omani. Ehkä eivät, vaikka minulla on Buckleyn tukka ja vaatteet, molemmat tarkasti mietittyinä, purkka oli levoton hätävalhe.
“Sshhh, nyt tulee Grace”, Alma henkäisee ja sitten yhtäkkiä yllättäen kun muutama tahti on mennyt, se nousee ja suutelee, enkä minä tiedä mitä tehdä, koska ei minua ole ennen suudeltu. Silmätkin jumittuvat auki, enkä osaa mitään, mutta liikutan suuta ja nostan käden Alman niskaan niin kuin olen nähnyt että elokuvissa tehdään ja se on kuumaa ja varovaista, paitsi että Alma ehkä tietää mitä tekee. Tai en minä kyllä ole siitä ihan varma. Sitä kestää hetken ja sitten Alma kääntyy pois, on hengästynyt ja innosta punehtunut. Korvakorut helisevät.
“Tämä on ihan parasta mitä tiedän”, se sanoo ja vajoaa takaisin päiväpeitolle ja minä olen jähmettynyt paikalleni. Mitä ihmettä tämä nyt on, mietin ja puren hermostuneena kynsitikkua siihen saakka, että Alma vetää minutkin alas vatsalleni ja huulet kutittelevat kaulaa, nenä puhaltaa ilmaa korvaan ja hampaat tarttuvat korvanlehteen. Hitto miltä se tuntuu, ihan sellaiselta kuin miltä sen olin kuvitellut tuntuvan, paitsi kuusi kertaa paremmalta. Ja samaan aikaan Jeff Buckley laulaa, että lover you should’ve come over ja mietin, että tässähän minä nyt olen. Tai siis tässä Alma nyt on, minun huoneessani, tullut tänne, silittelee kädellään kylkiä ja puristaa selkää ja suudelmat ovat märkiä ja hätäileviä ja ihania. Sisällä värisee.
Sitä kestää aika kauan, mutta ei tarpeeksi. Huulet alkavat olla vähän rohtuneet ja on vaikea hengittää kun nenä on muutenkin tukossa ja nyt hengästyttää ja pyörryttää ja veri on poistunut päästä muihin ruumiinosiin ja vauhdilla. Sitten se yllättäen loppuu. Telkkarista näkyy pelkkää lumisadetta, en tiedä milloin Buckley lopetti ja kun nousen ja vilkaisen itseäni peilistä, nään että kasvot ovat huulikiilteessä ja kaula on yltympäriinsä pureksittu.
“Jaahas”, Alma sanookin sitten ja suoristaa paidan noustessaan ylös. “Eikö tunnukin siltä, kuin se vain repisi rintalastan auki ja vetäisi sieltä sydämen ulos ja jotenkin puristelisi sitä tai jotain?”
Minä nyökyttelen, vaikken oikeastaan ole kuunnellut yhtään ja tykkään enemmän Juice Leskisestä. Olo on kyllä silti aika lailla sellainen.
Alma laskee käden niskaan ja silittää lyhyttä tukkaani vähän, painaa otsan vasten otsaa ja on siinä ihan hetkisen.
“Nähdään bilsan tunnilla.”
Se varmaan tarkoittaa, että älä kerro tästä kellekään, vai tarkoittaisiko se kuitenkin, että me ollaan yhdessä nyt?
Sitten Alma on poissa ja minä seison keskellä huonetta ja mietin, että tapahtuikohan se todella, mutta kaulan punaisuus alkaa näyttää sinelmiltä ja hitto, kyllä se taisi tapahtua ja olikohan se ainoa kerta ja tohtisikohan sitä vaikka lisätä mesessä tai jotain. En tiedä mitään, en yhtään mitään, paitsi että aivoissa sykkii, poskia kuumottaa ja suu tahtoo lisää.
Kasperi tulee sisään koputtamatta, on tullut kotiin ja se kohottaa kulmakarvoja ja levittää käsiä.
“Siis näinkö mä juuri oikein, oliko Alma Rissanen täällä?”
Minä kohautan hartioita, mutta en tietenkään voi estää hymyä kaivamasta kuoppia poskiin.
“Ei juma, Elli, score”, Kasperi sanoo ja tarjoaa minulle rystysiään, joita kosketan omillani.
“Mennäänkö pizzalle?” kysyn ja Kasperi nyökkää.
