Nimi: Menneiden päivien kaiut
Fandom: Les Misérables
Päähenkilö: Marius Pontmercy (mainintoja muista hahmoista)
Ikäraja: K-11 (varoitukset: mainintoja useammasta hahmokuolemasta)
Kirjoittaja: TN
Tyylilaji: Deathfic, Angst, One-shot
Vastuunvapaus: Kaikki hahmot ja tarina kuuluvat Victor Hugolle ja musikaali Boublil-Schönberg-Kretzmer-triolle, minä en saa tästä yhtään rahaa, kunhan päätin kirjoitella.
A/N: Perustuu melkein kokonaan musikaaliin, (kappaleeseen Empty chairs at empty tables) mutta on tässä jotain kirjastakin. Viimeiset, kursivoidut sanat tulevat ortodoksisesta hautajaisveisusta "Saata, oi Kristus". Enjolrasin etunimi ja syntymäpäivä (vuotta lukuunottamatta) ovat omaa keksintöäni.
Menneiden päivien kaiut
Marius Pontmercy käveli vaivalloisesti keppiinsä nojaten eteenpäin, kädessään heikosti lepattava kynttilä. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen alas valkeaan maahan. Oli jouluaatto. Marius oli jo melkein kokonaan parantunut kesäkuun kapinassa saamistaan haavoista, mutta hän oli kuitenkin vielä heikko.
Ympärillä oli hiirenhiljaista. Marius poikkesi kirkon suuntaan ja mietti.
Hän oli vähän aikaa sitten ollut viimeistä kertaa Café Musainissa. Café Musainissa, missä hän ei enää ikinä tulisi käymään, sillä se oli saanut purkutuomion. Kohta se revittäisiin pala palalta alas, ja rakennettaisiin jotain muuta tilalle. Kenties toinen ravintola, tai asuintalo tai sairaala. Sen näkisi joidenkin vuosien kuluttua.
Hämärä oli jo alkanut kietoutua Pariisin ympärille. Nyt pimeys ei ollut Mariukselle enää tukahduttavaa ja raskasta, niin kuin se oli ollut hänen maatessaan puolikuolleena äidinisänsä luona. Nyt se oli vain lempeää, lohduttavaa hämärää, joka kietoutui ohuen harson lailla hänen ympärilleen, peittäen hänet kokonaan.
Se kaikki olisi ollut sanoinkuvaamattoman kaunista, ellei suru olisi painanut Mariuksen sydäntä kuin salaisuus, jota hän ei voisi kertoa kenellekään. Sillä hänen ystävänsä olivat kuolleet. Hän oli päättänyt käydä vierailemassa heidän luonaan hautausmaalla näin jouluaattona, ja laskemassa kynttilän jonkun heistä haudalle.
Sillä hänen ystävänsä, jotka olivat taistelleet urhoollisesti kesäkuussa barrikadeilla, olivat nyt poissa, joka ikinen. Mariuksen oli vaikea uskoa sitä, hänen ystävänsä, jotka vielä muutama kuukausi sitten olivat olleet täysissä ruumiin ja sielun voimissa, makasivat nyt kaikki kylminä arkuissaan matojen ruokana.
Marius ei voinut uskoa, mikä oikein oli mennyt pieleen. Kansanhan oli pitänyt nousta, vielä 5. kesäkuuta oli näyttänyt siltä, että se nousisi. Mutta 6. kesäkuuta he olivat jääneet yksin. Vain heidän barrikadinsa oli ollut enää pystyssä auringon noustessa, vain heidän neljäkymmentä miestään enää taistelivat monikymmentuhatpäistä kansalliskaartia vastaan. Heidät oli tuhoon tuomittu jo aamusta alkaen. Ja iltapäivällä, ennen kuin kello löi 5, olivat kaikki kuolleet. Paitsi hän, Marius Pontmercy. Joku oli vienyt hänet pois ja tuonut Cosetten luo. Marius halusi kovasti tietää kuka, mutta hän ei pystynyt edes arvaamaan. Varmaankin se jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.
Marius oli päässyt hautausmaan luo. Ensimmäiseksi sinne tultuaan hän näki kynttilöiden meren, hautausmaa oli täynnä kynttilöitä. Jouluaattona kuolleiden omaiset kävivät mielellään laskemassa kynttilöitä edesmenneiden omaistensa ja ystäviensä haudoille. Niin kuin Marius itsekin.
Marius etsi ystäviensä hautoja, ja oli aluksi vaipua epätoivoon, koska ei näyttänyt löytävän niitä. Hän kävi läpi kymmeniä hautoja, kunnes löysi vihdoin yhden ystävänsä haudan. Marius puhdisti lumen pois hautakivestä ja luki: Alexander Enjolras 18 26/4 06 – 18 6/6 32. Alla oli vielä sana ”Resurgam”. Olen nouseva uudestaan. Marius ajatteli sanan sopivan Enjolrasille, pelottomalle, kuvaakin kauniimmalle vallankumousjohtajalle. Vallankumous varmasti nousisi uudestaan, Mariuksella ei ollut siitä epäilystäkään.
Marius löysi pitkään etsittyään lopulta kaikkien muiden ystäviensä haudat, paitsi Feuillyn. Hänen mielessään käväisi, oliko hänet kenties haudattu muualle – kunnes hän muisti. Feuilly oli ollut perheetön, varaton työmies, hänet oli varmasti vain heitetty johonkin köyhille tarkoitettuun joukkohautaan, muiden perheettömien ja varattomien joukkoon. Marius tunsi tuskaa Feuillyn puolesta, häntä harmitti, ettei hän kesällä ollut ollut niin terve, että olisi voinut tunnistaa hänen ruumiinsa ja huolehtia hänen kunnollisesta hautauksestaan. Feuilly olisi ansainnut sen.
Marius käveli hautausmaan nurkassa, erillään muista haudoista olevan joukkohaudan luo. Varmaankin siinä, unohdettuna, nimettömien luiden joukossa, Feuilly nukkui. Ja Éponine. Ja tämän pikkuveli Gavroche. Marius pohti, kuinka moni kesäkuun vallankumouksen taistelijoista oli mahtanut saada viimeisen leposijansa tästä haudasta. Hän katseli ympärilleen ja laski sitten kynttilänsä joukkohaudalle. Muiden hänen ystäviensä haudoilla oli jo kynttilöitä, nyt olisi joukkohautaan unohdettujen vuoro, joiden muistolle ei kukaan muu polttaisi kynttilää.
Marius astahti taaksepäin ja antoi katseensa kiertää haudasta toiseen. Hän ei tuntenut enää tuskaa, vain suru enää hiljaa kaihersi hänen sydäntään. Hän toivoi, hän toivoi, ettei hänen ystäviensä kuolema koskaan osoittautuisi turhaksi. Hän toivoi, että heidän uhrauksensa olisi esimerkkinä muille, että vielä joskus satoja vuosia sorrettu kansa tarttuisi viimein joukolla aseisiin ja kaataisi heidät kahlinneen tyrannin. Että hän ja muut ranskalaiset voisivat vielä joskus elää vapaassa maassa, vapaina hirmuvallasta.
Siinä seistessään pimenevässä illassa, joka alkoi vähitellen kääntyä jouluyöksi, tunsi Marius, ettei hän ollut yksin. Hänen ystävänsä eivät olleet kaikesta huolimatta sittenkään jättäneet häntä. Marius näki edessään Courfeyracin, joka virnisti hänelle iloisesti, kuuli taas Gavrochen laulavan marssiessaan taisteluun, näki Prouvairen kirjoittamassa runoaan Café Musainin hämärässä nurkassa sormet musteessa. Ja viimein hän tunsi Enjolrasin seisovan vieressään, käsi hänen olallaan.
Hänen ystävänsä eivät olleet jättäneet häntä. Eivätkä koskaan tulisi jättämäänkään, he olisivat aina hänen kanssaan, minne hän ikinä menisikään. He olisivat aina hänen sydämessään, ja milloin vain hän tarvitsisi heitä, hän voisi kysyä heidän neuvoaan ja aina he auttaisivat häntä, missä ikinä hän heitä tarvitsisikaan.
Marius ei voinut kuin hymyillä. Nopeasti poistuivat viimeisetkin surun rippeet hänen sydämestään, hän tunsi itsensä pitkästä aikaa kevyeksi, hän pystyi taas hengittämään vapaasti. Pitkästä aikaa huomasi hän luonnon kauneuden. Kynttilöiden tuike yhdessä tähtien kanssa valaisi hautausmaata, joka ei tuntunut Mariuksesta enää pelottavalta.
Marius katsahti taakseen ja saattoi erottaa kirkon ruusuikkunan kuviot. Täällä, niin kauniin kirkon vieressä ja niin kauniilla hautausmaalla, olisi hänen ystäviensä hyvä olla. Hänen ystävänsä olivat vapautuneet hirmuvallasta, heidän sotansa oli sodittu. Nyt oli muiden vuoro jatkaa siitä, mihin he olivat jääneet. Hänen ystävillään oli kaikki hyvin, he olivat nyt päässeet parempaan maailmaan, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.
