Title: Meren yli
Author: Ihan itse kirjoitin.
Beta: Word ja allekirjoittanut pilkunrakastelija.
Fandom: Taru sormusten herrasta
Pairing: Pientä ja viatonta Sam/Frodoa, mainintana Sam/Ruusa (yhyy, canon on canonia~)
Genre: Vähän angstia ja romancea – ja fluffia totta kai, siltä ei kai mun teksteissä voi välttyä… :'D
Rating: K-11, ehkä joku siveydensipuli voisi luokitella K-13:ksi~
Warnings: Kliseitä. Deal with it.
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat J. R. R. Tolkienille, en tienaa tällä mitään.
A/N: Iski himo kirjoittaa tämmöinen pieni tunnelmapala kun olin lukenut Tarun pitkästä aikaa. Kyllähän Frodon ja Samin pitää saada toisensa, kun he niin ilmiselvästi rakastavat toisiaan – eikä sen tarvitse välttämättä olla mitään villiä hobittipornoa, vaan ennemminkin se on sellaista hiljaista ymmärrystä ja syvää välittämistä. Tästä aiheesta on varmasti kirjoitettu tuhansia ficcejä, mutta ainahan sekaan vielä yksi mahtuu~ Niin, ja leikitään vielä, että Sam oli vähän nuorempi lähtiessään Keski-Maasta, kirjassahan hän on silloin melkein satavuotias, mikä ei olisi niin "convenient" slashin kannalta...
------------------------------
Meren yli
Sam katsahti taakseen. Konnun matalat, vihreinä kumpuilevat kukkulat, viljavat pellot ja kodikkaat hobitinkolot jäivät taakse kun hän ratsasti ponillaan Viljamilla – se oli nimetty Pomppivan Ponin omistajan Viljami Voivalvatin mukaan – hiljakseen länteen päin. Samia suretti ajatus siitä, että hän joutuisi jättämään ponin selviämään yksin. Hän kuitenkin luotti siihen, että Viljami löytäisi kotiin omin neuvoin, olihan se hänen neuvokkaan Bilinsä jälkeläinen.
Luonnollisesti Samia suretti kaikkein eniten se, että hän oli jättämässä lapsensa ja lapsenlapsensa sekä Konnun, joka oli ollut hänen kotinsa vuosikymmenten ajan ja rakkain paikka koko maailmassa hänelle. Hänen sydäntänsä vihloi ajatus siitä, ettei hän näkisi enää koskaan Elanoria, Kultakutria, Leinikkiä, Rubiinia, Tikliä tai muita rakkaita perheenjäseniään. Kuitenkin hänen sisimmästään kumpusi valtava riemu, ja jännittynyt odotus valtasi hänen mielensä. Kohta hän näkisi…
Jos hän siis saisi lähteä.
Toisaalta ajatus siitä, ettei häntä päästettäisi laivaan, oli rauhoittava. Hän palaisi takaisin kotiin ja elämä jatkuisi normaalina. Hän saisi viettää jäljellä olevat vuotensa Konnussa perheensä kanssa ja kuolisi sitten onnellisena. Hänet haudattaisiin Konnun multaan ja ehkäpä jokunen kaukaa tuulen mukana lentänyt ikimuiston siemen laskeutuisi hänen hautakummulleen ja itäisi, ja valkoiset kukat kasvaisivat hänen haudallaan. Sam hymyili haikeasti ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
Kuitenkin Sam tiesi, että hän ei koskaan olisi täysin kokonainen jos hän jäisi ja eläisi elämänsä loppuun Konnussa. Jotain olennaista puuttui, oli puuttunut siitä lähtien kun hän oli käynyt Harmaissa Satamissa vuosia sitten ja laiva oli kadonnut horisonttiin. Vaikka Kontu oli Samille rakas, ei hän enää voinut palata sinne. Hän oli sanonut mielessään hyvästit perheelleen ja kodilleen, hän oli päätöksensä tehnyt. Hänen olisi pakko päästä laivaan, eikä Sam tiennyt, mitä tekisi jos hänen ei sallittaisi tulla mukaan.
Tai jos laivaa ei olisi ollenkaan, eihän hän oikeastaan tiennyt mitään varmasti. Jos Sam olikin tullut vanhuudenhöperöksi ja kuvitteli asioita. Hänet oli vain eräänä päivänä vallannut levottomuus ja vahva tunne siitä, että aika oli tullut. Aluksi hän oli jättänyt tunteen huomiotta ja koettanut keskittyä muihin asioihin. Tunne ei kuitenkaan ollut mennyt pois, vaan päinvastoin voimistunut jatkuvasti, ja Samin mieli oli huutanut hänelle, että oli aika toimia, sillä kohta olisi myöhäistä.
Lopulta Sam oli antanut periksi ja ryhtynyt tekemään lähtöä. Hän hyvästeli kaikki rakkaimmat paikkansa Konnussa ja pakkasi vain ne varusteet, jotka olivat välttämättömiä matkalla Satamiin. Hän tiesi, ettei enää tarvitsisi mitään mentyään Meren yli. Sam kävi lähtöään edeltävänä päivänä vierailemassa läheisimpien ystäviensä sekä kotoa muuttaneiden lastensa luona, sanoi kaiken mikä oli jäänyt sanomatta ja jätti näin heille hyvästit heidän tietämättään. Illalla hän kokosi kotona asuvat lapsensa yhteen ja puhui heidän kanssaan pitkään. Heillekään hän ei kertonut olevansa lähdössä.
Aamunkoitteessa kaikkien muiden vielä nukkuessa Sam oli satuloinut Viljamin ja lähtenyt. Hän kävi vielä viimeiseksi tapaamassa esikoistaan Elanoria Tornikukkuloilla, jotka olivat hänen matkansa varrella. Elanor oli ainoa, jolle Sam kertoi lähtevänsä. Oman lapsen hyvästeleminen lopullisesti oli vaikeaa, mutta Samin mielestä hänen läheisillään oli kuitenkin oikeus saada tietää, minne hän oli mennyt. Hän oli päättänyt kertoa lähdöstään juuri Elanorille, sillä hän tiesi, ettei tämä yrittäisi estää häntä lähtemästä.
Sam ratsasti ajatuksissaan eteenpäin. Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän ollut enää yksin. Hiipivän varjon tavoin oli pieni joukko haltioita ilmestynyt metsän kätköistä tielle vähän matkan päähän Samista. Sam kannusti Viljamin hetkeksi raviin ja sai haltiat nopeasti kiinni. Hän tervehti harmaisiin kaapuihin pukeutunutta joukkoa ja kysyi, saisiko liittyä heidän seuraansa, sillä heillä oli sama matka. Hän oli heti arvannut haltioiden olevan matkalla Satamiin, koska harvoin tuota jaloa kansaa muuten näki Konnun lähistöllä.
Haltiat ihmettelivät, kuka Sam oli ja mitä asiaa hänellä oli Mithlondiin. Kun Sam sanoi nimensä, he näyttivät yllättyneiltä. ”Olemme kuulleet sinusta”, he sanoivat ja totesivat ihmeissään, etteivät olisi uskoneet törmäävänsä Sormuksen Saattueen jäseneen matkallaan. He olivat Samille hyvin ystävällisiä ja kutsuivat hänet mielellään joukkoonsa kulkemaan. Jonkin aikaa he jaksoivat olla kiinnostuneita Samista ja kyselivät häneltä kaikenlaista, ja Sam oli vallan hämillään kaikesta huomiosta. Pian keskustelu kuitenkin hiljeni ja haltiat alkoivat laulaa niin kuin heidän tapansa on.
Sam kuunteli haltiakielistä laulua hiljaa. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta saattoi arvata, mistä laulu kertoi. Se oli aluksi haikea ja kaipausta täynnä, sillä ei ollut haltioillekaan helppoa jättää kotiaan Keski-Maassa. Laulu muuttui kuitenkin pian iloiseksi ja toiveikkaaksi, ja siihen sekoittui helisevää naurua, joka soi Samin korvissa kuin harpun ääni. Hän alkoi itsekin nauraa, ja niin matka Satamiin oli ohi ennen kuin hän huomasikaan.
Círdan laivanrakentaja oli joukkoa vastassa rannalla ja Samin nähdessään hän tervehti tätä: ”Ole tervetullut, viimeinen Sormuksen Viejä.” Sam kumarsi ja tervehti pitkää miestä niin kohteliaasti kuin osasi. ”Kai… Kai minä pääsen mukaan? Tai siis, minä vain ajattelin…” takelteli Sam ja tunsi itsensä tyhmäksi. Entä jos häntä ei päästettäisi laivaan? Eihän hän ollut kantanut Sormusta ohikiitävää hetkeä pidempään. Círdan hymyili. ”Sinulle on paikka laivassa.”
Samin valtasi uskomaton huojentuneisuus ja riemu, mutta samalla hän tunsi itsensä hieman haikeaksi. Nyt se oli sitten varmaa: hän lähtisi Keski-Maasta kohti kuolemattomia maita, Meren yli länteen, eikä koskaan palaisi vanhaan kotiinsa. Sam taputti Viljamia kaulalle, käski sen mennä turvallisesti takaisin kotiin ja päästi sen sitten vapaaksi. Satamaan oli saapunut muitakin haltioita, viimeisiä Keski-Maassa vielä viipyneitä. Sam astui heidän kanssaan laivaan, ja vaikka hän ei vieläkään pitänyt vedestä tai veneistä, oli hän kuitenkin valmis kestämään merimatkan jo pelkästään sen takia, mikä vastarannalla odottaisi.
Laivamatka kului haltioiden laulua ja tarinoita kuunnellessa nopeasti. Eräänä päivänä Samin korviin kantautui lokkien valittavien huutojen lisäksi muiden lintujen laulua ja hän haistoi meren suolaisen aromin ylitse metsän raikkaan tuoksun. Sam loikkasi pystyyn ja juoksi laivan keulaan niin innokkaasti, että melkein kaatui laidan yli. Hän näki valkean hiekkarannan, kallioita ja rannan takana alkavan kukoistavan lehtimetsän, joka hehkui tuhansissa vihreän ja kullan sävyissä. Ja rannalla seisoi…
”Frodo-herra!”
Sam huusi riemuissaan isäntänsä nimeä ja huitoi käsillään, ja rannalla pieni hahmo nosti kätensä tervehdykseen. Laivan tullessa lähemmäs rantaa Sam erotti hobitin kasvoilla leveän virnistyksen ja tunsi ylitsevuotavan ilon tulvivan sisimmästään. Hänen isäntänsä näytti aivan samalta kuin silloin vuosia sitten kun heidän tiensä viimeksi erosivat, paitsi että viimeinenkin surun ja tuskan varjo oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Sam ei voinut olla ajattelematta, että Frodo oli kaunis.
Kun laiva vihdoin ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua karahti rantahiekkaan, Sam loikkasi polviin asti ylettyvään veteen ja kahlasi Frodon luo rantaan. Hetken he vain seisoivat ja tuijottivat toisiaan, ja sitten Frodo kaappasi Samin lämpimään, tiukkaan syleilyyn. Sam hautasi kasvonsa isäntänsä niskaan ja itki puhtaasta onnesta. ”Älä itke Sam, täällä ei ole mitään syytä itkeä”, sanoi Frodo ja irrottautui Samista. Hänen silmänsä loistivat ja hän nauroi.
Sam pyyhki kyyneleitä hihansuuhunsa ja niiskutti. ”Mutta kun minä vaan olen niin iloinen nähdessäni teidät taas, Frodo-herra.” ”Niin minäkin, Sam. Niin minäkin”, kuiskasi Frodo pehmeästi Samin korvaan. Haltiat olivat jossain vaiheessa kadonneet puiden sekaan ja jättäneet nämä kaksi vanhaa ystävää iloitsemaan jälleennäkemisestään rauhassa. ”Minä rakastan teitä niin paljon”, huokaisi Sam eikä aluksi edes huomannut, että oli sanonut ajatuksensa ääneen. Tajutessaan hän hämmentyi ja aukoi hetken suutaan kuin vedenalaisesta kodistaan nostettu kala.
Frodon silmissä häivähti ohikiitävän hetken ajan katse, jonka merkityksestä Sam ei saanut selvää. Sitten Frodo kuitenkin halasi Samia uudestaan ja vastasi kepeästi: ”Niin minäkin sinua, Sam.” Sam tajusi isäntänsä ymmärtäneen hänet väärin ja päätti puhua suunsa puhtaaksi välittämättä sanojensa mahdollisista seurauksista. Nyt hän ei enää pelännyt mitään. ”Ei Frodo-herra, te ette nyt ymmärrä Samia. Minä todella rakastan teitä, enemmän kuin ketään muuta koskaan.”
Sam ei taaskaan osannut tulkita isäntänsä kasvoilla käväisevää ilmettä ennen kuin se oli jo kadonnut. Frodo rypisti kulmiaan. ”Entä Ruusa?” ”Niin, kyllähän minä Ruusaa rakastin, ihan todella, ja kaipaan häntä valtavasti”, vastasi Sam hiljaa ja oli näkevinään Frodon kasvoilla kivun ailahduksen. Hän jatkoi: ”Mutta ei Ruusa koskaan voinut ymmärtää minua samalla tavalla kuin te, jos tajuatte, mitä tarkoitan. Ruusa ei matkannut kanssani Keski-Maan halki, ei kärsinyt kanssani nälkää, janoa ja kipua, ei pelännyt kanssani Mordorin pimeydessä eikä ollut vierelläni kun kaikki oli ohi ja kuolema näytti varmalta.”
Liikutuksen kyyneleet nousivat Frodon silmiin. ”Voi, Sam…” Tunteet ja muistot olivat nousseet pintaan Samillakin, mutta hänen onnistui silti kiusoitella Frodoa: ”Katsokaa nyt kuka itkee, vaikka juuri äsken sanoi, ettei täällä ole mitään syytä siihen?” ”Voin sanoa puolustuksekseni vain sen, mitä Gandalf sanoi erotessamme: kaikki kyyneleet eivät ole pahasta”, vastasi Frodo hymyillen kyyneltensä läpi. ”Siunattu Gandalf”, totesi Sam ja halasi Frodoa jälleen lujaa.
Hobittien irrottautuessa toisistaan Frodo otti Samin kasvot käsiensä väliin ja suuteli ensin tämän kiharaisia hiuksia, sitten pyöreitä poskia ja lopuksi painoi huulensa hetkeksi Samin huulia vasten. Vaikka kosketus oli kevyt kuin höyhenen hipaisu, se riitti nostamaan Samin poskille kevyen punan. ”Frodo-herra…” Frodo asetti sormensa Samin huulille ja katsoi tätä silmiin. ”Ei enää herroittelua ja teitittelyä. Sano minua vain Frodoksi, ole kiltti.” ”S-selvä, isän…” ”Frodo.” ”…Frodo.” ”Hyvä.”
Frodo otti Samin käden omaansa ja yhdessä he lähtivät kävelemään kohti viheriöivää metsää.
------------------------------
A/N2: Tää on kyllä niin kliseinen ja siirappinen, että melkein itkettää itseänikin, mutta ei voi mitään~ :'D Kommentteja, anyone?
