Title: Laho lakastunut kirsikkapuu
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Characters: Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Ikävöintiangst
Rating: S
Disclaimer: SK∞ ei kuulu minulle millään muotoa, enkä ole saanut tämän kirjoittelusta rahaa.
Summary: Kaorun on vaikea sopeutua siihen, että Kojirou on lähtenyt opiskelemaan ulkomaille.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Sana/Kuva/Lause10 #3, lauseella
Voiko puu pudottaa lehtensä ikävästä? Idean ficciin sain oikeastaan jo heti silloin, kun lausepakettini sain, mutta kirjoittaminen jäikin ihan viime tippaan 🙈 Ja tämäkin vähän jumitti, kun vanhasta ideasta huolimatta mulla ei ollut aavistustakaan, miten lopetan tämän. Tästä tulikin aika erilainen kuin olin alun perin ajatellut, enkä tiedä, miten tyytyväinen olen, mutta menkööt.
Tarina sijoittuu hahmojen lukionjälkeiseen aikaan, jolloin Kaoru mitä todennäköisimmin opiskeli yliopistossa. Iältään ajattelin hänen olevan tässä noin 19-20 vuotta ja asuvan vielä vanhempiensa kanssa. Otsikko on jonkinmoinen kielikuvallinen yhdistelmä saamaani inspiraatiolausetta sekä Kaorun sukunimeä (jonka Sakura-osa tarkoittaa kirsikkapuuta). Lisää kielikuvia itse ficcissä.
Laho lakastunut kirsikkapuuKulunut skeittilautta nojasi seinää vasten kirjoituspöydän vieressä. Siinä se oli nököttänyt koskematta jo parin viikon ajan, vaikka sitä ennen se oli ollut lähes päivittäisessä käytössä. Laudan omistaja makasi vähän matkan päässä vuoteessaan, peiton päällä täysissä pukeissa, mieli harmaana kuin sadetta enteilevä taivas.
Skeittaus oli Kaorun rakkain harrastus, mutta tasan viisitoista päivää sitten hän oli menettänyt kaiken intohimonsa sitä kohtaan. Se oli varmaan paennut Italiaan samalla koneella kuin Kojiroukin, joka oli lähtenyt Napoliin jatkamaan kokinopintojaan. Lähtenyt ja jättänyt Kaorun yksin Okinawalle. Vaikka he olivat siihen asti olleet päiväkoti-ikäisistä lähtien aina yhdessä. Erottamattomat.
Ei Kaoru kuitenkaan halunnut olla katkera tilanteesta, vaikka hänen ja Kojiroun aikaisempi symbioosi olikin hetkessä kutistunut yksittäisiin tekstiviesteihin. Hän halusi kannustaa ja tukea ystäväänsä unelmien tavoittelussa, mutta tämän muutto kauas Eurooppaan opintojen perässä sattui enemmän kuin mikään muu. Melkein yhtä pahalta hänestä oli tuntunut vain silloin, kun Ainosuke oli yhtäkkiä pannut välit häneen ja Kojirouhon poikki ja muuttanut Yhdysvaltoihin. Mutta vaikka hän oli silloinkin kokenut tulleensa hylätyksi, hän ei sentään ollut jäänyt ihan kokonaan yksin; hänellä oli ollut Kojirou. Nyt hänellä ei ollut ketään.
Kaoru avasi aikaisemmin kiinni olleet silmänsä ja katseli ilmeettömänä seinään nojaavaa skeittilautaansa. Se tuntui melkeinpä ilkkuvan hänelle. Mitä sekin siinä enää edes teki; ei hänellä ollut mitään aikomusta lähteä skeittaamaan, kun hänen parhaat ystävänsä olivat molemmat hylänneet hänet. Hän ei aikonut edes nousta sängystään ylös vaan jäisi siihen lahoamaan kuin kaatunut puu, niin ettei hänestä jäisi jäljelle kuin kasa multaa. Sisimmästään hän olikin jo täysin lakastunut, ontto mutta täynnä tuskaa.
Ehkä parin vuoden päästä hän voisi versoa uudelleen, sitten kun Kojirou saisi opintonsa valmiiksi ja palaisi takaisin Japaniin. Jos palaisi. Mistä sen tiesi, jos tämä viihtyisikin Italiassa niin hyvin, ettei kaipaisi enää vanhaa elämäänsä? Perustaisi oman ravintolan ja toteuttaisi kaikki muutkin haaveensa Napolissa. Jättäisi Kaorun näivettymään yksin Okinawalle, koska kukaan ei ikinä voisi täyttää sitä aukkoa, joka tämän sydämeen oli ilmestynyt Kojiroun lähdön myötä.
Pitäisiköhän hänenkin lähteä Italiaan? Mikäli Kojirou häntä edes sinne halusi. Hän varmaankin vain sotkisi kaikki tämän uudet kuviot siellä. Olisi ylimääräinen, pelkkä haitallinen vieraslaji.
Huoneen oveen koputettiin muutaman kerran. Kaoru ei vastannut siihen edes murahduksella, mutta hänen ei tarvinnut, sillä hänen äitinsä avasi oven joka tapauksessa ja kurkisti sisään.
”Kaoru? Oletko hereillä?”
Vastaukseksi – jos sitä sellaiseksi edes saattoi nimittää – Kaorun äiti sai vain syvän huokauksen.
”Sinulle olisi puhelu. Kojiroulta”, äiti jatkoi. Kaoru liikahti aavistuksen. ”Hän soitti lankapuhelimeen, koska sinä et kuulemma ole vastannut hänen viesteihinsä tai soittoyrityksiinsä.”
Niin, Kaorun puhelimesta oli loppunut akku joskus yön aikana, eikä hän ollut jaksanut nähdä vaivaa laittaakseen sitä lataamaan. Ikävän kourissa se ei ollut tuntunut tärkeältä.
”Hänkö soitti? Ihan varmasti?”
”Soitti, soitti, ja odottaa, että menet puhumaan hänen kanssaan. Sitähän sinäkin olet halunnut?”
Se oli totta. Vaikkei se tietenkään voinut korvata sitä, että Kojirou olisi ihan oikeasti hänen kanssaan, oli se siitä seuraavaksi paras vaihtoehto.
Ja hitaasti Kaoru alkoi punnertaa itseään ylös. Onneksi hän ei ollut ehtinyt lahota ihan kokonaan, vaikka hänen kätensä olivatkin puutuneet ja pelkkä istuminenkin sai olon hetkeksi huippaamaan. Hän katsoi äitiään tiiviisti melkein kuin odottaen tämän puheille uutta vahvistusta.
”Menehän nyt, Kaoru”, äiti komensi lempeästi. ”Älä anna Kojiroun odottaa – ties miten paljon se poikaparka joutuu maksamaan kaukopuhelusta! Sinullekin tekee hyvää tehdä muutakin kuin vain homehtua huoneessasi.”
Lopulta Kaoru pääsi jaloilleen, jotka melkein hänen ihmeekseen kannattelivatkin häntä yhä. Eteisaulaan suunnatessaan hän tunsi jonkin pienen, keveän sykähdyksen sisimmässään, kuin pieni nuppu olisi puhjennut hänen rinnassaan. Kojiroun ääni sai sen kasvamaan lisää ja kuromaan hieman kokoon sitä aukkoa, joka hänen sydämeensä oli revennyt viisitoista päivää sitten. Puhelun aikana hän huomasi jopa hymyilevänsä.
Ehkei hän sittenkään ollut vielä sisimmästään täysin laho ja lakastunut.