Otsikko: Johon kalikka kalahtaa
Fandom: Fruits Basket
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Shigure & Hatori
Genre: Draama.
Summary: ”Haa-san. Sano rehellisesti, olenko minä sinusta psykopaatti?”
(Tai: Kumppanuuskolmikollakaan ei aina mene keskenään hirveän ruusuisesti).
A/N: Hyvää kesää
Sielulintu! tämä olkoon sinulle yksi "juhannustaika", vaikka tässä ei mitään kovin kesäistä olekaan
Inspaannuin furuba-animen (2019) kymppijaksosta. Tämä sisältää myös viittauksen yhteen mangajuttuun, jota ei animessa ole vielä mainittu. Voi siis halutessaan katsoa sijoittuvaksi canoniin. (400 sanaa).
***
Johon kalikka kalahtaaTeekupit höyrysivät pöydällä, ja Hatori naputti kuulakärkikynänsä terää kärsimättömästi sisään ulos, sisään ulos. Hänellä oli tänään vielä kädet täynnä työtä, eikä Shigure äkillisellä ilmaantumisellaan todellakaan helpottanut hänen työtaakkaansa, päinvastoin. Välillä Shigure tuntui suorastaan nauttivan siitä, että pääsi tuhlaamaan hänen aikaansa.
”No, mitä asiaa sinulla oli?” Hatori töksäytti.
”Haa-san. Sano rehellisesti, olenko minä sinusta psykopaatti?” Shigure kallisti päätään aivan kuin vastaus olisi vain etäisesti kiinnostanut häntä.
Hatori muljautti silmiään.
”Haluatko avata vähän lisää?”
Shigure nojasi päätään teatraalisesti taakse ja huokasi mukamas syyllisyyttä tuntien.
Hatori kyllä tunnisti, milloin hänen ystävänsä teeskenteli.
”Kiusasin Kyoota taas tänään. Mutta minkä minä luonnolleni voin? Kaikki koirat jahtaavat kissoja. Kissat ovat kuitenkin niitä kusipäitä, jotka pudottelevat maljakoita – tai tässä tapauksessa rikkovat seiniä ja kattoja – ihan vain huvikseen”, Shigure elehti käsillään dramaattisesti, ja oli ihan vähällä tönäistä oman teekuppinsa pöydältä.
”Minulle ei makseta tarpeeksi”, Hatori mutisi itsekseen, mutta Shigure jatkoi monologiaan kuin ei olisi kuullutkaan.
”Minulla on toki hyvät tarkoitusperät, mutta täytyy myöntää, että keinoni eivät ehkä ole kaikkein… moraalisesti puhtaimpia. Tekeekö se minusta psykopaatin, että tykkään vähän kiusata yhtä kissaa, joka pistetään todennäköisesti loppuiäkseen häkkiin, kun... tämä on sen osalta ohi?”
”Minä en ole mikään psykologi, Shigure. Mutta empatianpuutteesi kertoo eittämättä jotain.”
”Jos minä olen vain liian herkkä sielu, enkä siksi kestä ajatella koko asiaa vakavasti? Minultahan voisi tulla itku, ja silloin kaikki tajuaisivat, että oikeasti tunnen kipua ja sellaista.”
”Sen kun näkisi.”
Shiguren silmissä häivähti jotain tummaa, ja ohikiitävän hetken Hatorista tuntui, että ehkä hän oli äskeisellä kommentillaan mennyt liian pitkälle.
”Minähän sanoin, etten ole mikään psykologi”, hän yritti pehmentää sanojaan ja lisäsi varmuudeksi:
”Minusta tuntuu, että jos joku, niin Akito ansaitsisi nähdä sen puolen sinusta.”
”Vain, jotta hän voisi nuijia minut lopullisesti maanrakoon, niinkö?”
Nyt Shiguren äänessä häivähti oikeaa terästä.
”Eikö se riitä, että sinä ja Aaya olette nähneet minut paljaimmillani, jos sallit minun käyttää näinkin tulkinnanvaraista ilmaisua?”
Hatorin teki mieli kysyä Shigurelta, mitä tämä oikeasti pelkäsi niin paljon, että herkesi tuskin hetkeksikään esittämästä liukaskielistä, perverssiä lieroa.
Mutta siitä olisi vain syntynyt auttamatta hirveä riita. Tai heidän kahden tapauksessa todennäköisemmin mykkäkouluvaltapeli, ja sitä Hatori ei halunnut. Ei taas.
”Jos menet vielä katsomaan Akitoa, älä anna hänen palelluttaa itseään”, Hatori huokasi hieroen otsaansa. Hänelle oli selvästi puhkeamassa päänsärky.
”Sano Aayalle terveisiä, jos satut näkemään häntä”, Hatori huikkasi vielä poistuvan Shiguren perään.
Ehkä silkasta syyllisyydestä, sillä hän ei ollut nähnyt Aayaa viikkoihin.
”Sano itse. Aayalla on ikävä sinua”, Shiguren katse oli kylmä, ja tämä sulki oven perässään.