Nimi: Hehkua pimeydessä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: (dark)fluffyistä femmeä, menneen kesän muistelua
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla
muisto, FF1000 sanalla
perfektiYhteenveto:
Alkavan aamun pimeydessä Lena kurkottaa mielensä perukoille, hapuilee sinne varastoituja muistoja ja vetää niitä lähemmäs tarkasteltavaksi.A/N: Sain kesämuusaltani
Vaniljelta inspiraatiopaketissa lukuisia vaaleanpunaisia kuvia. Niistä syntyi tällainen, oikeastaan jo tätä kesää hyvästelevä teksti, jonka tunnelmasta päädyin kovin tykkäämään. Olisi kiva kuulla, mitä tykkäsit, jos tämän luet!
Hehkua pimeydessä
Aamu valkenee liian hitaasti yötaivaan pidellessä kannestaan kaksin käsin kiinni. Vain pienen kaksion kahvinkeittimen punainen virrankatkaisin hehkuu pimeässä. Sohvalle on käpertynyt vierekkäin kaksi hahmoa, molemmilla kahvikuppi kädessä ja lämmin viltti paljaiden jalkojen peittona, katse suunnattuna ikkunoista avautumattomaan maisemaan.
Lena värisee, vetää peittoa vähän paremmin päälleen, siemaisee kahviaan.
Alkavan aamun pimeydessä hän kurkottaa mielensä perukoille, hapuilee sinne varastoituja muistoja ja vetää niitä lähemmäs tarkasteltavaksi.
Hän tuntee sisällään hehkuvan. Se on kesän lämpöä.
Hän näkee mielessään autotietä reunustavat kallioseinämät. Hän tuntee paikatun asvaltin töyssyt syvällä istumalihaksissa pitkien ajopäivien lähestyessä loppuaan.
Hän muistaa, kuinka kuumaksi auton nahkaistuimet muuttuivat, kun he kaarsivat sivuteille päästäkseen vilvoittelemaan järveen ja jättivät auton seisomaan auringonpaisteeseen. Yhdellä niistä pikauinneista Rebecka kadotti bikiniensä alaosan kesken uinnin ja joutui palaamaan autolle pikavauhtia, yksi käsi takapuolta, toinen häpykarvoitusta peitellen - hihittäen kuitenkin koko matkan takaisin.
Vieressä istuvan ääni herättää hänet muistoista:
”Mikä sinua niin hymyilyttää?”
”Sinun kadonneet bikinisi”, Lena vastaa ja tyrskähtää, kykenemättä hillitsemaan lämpimän muiston mukanaan tuomaa naurua. Kahvikin on läikkyä kupin reunojen yli.
Lena hivuttautuu lähemmäs Rebeckaa, jonka kasvoille on noussut hymy.
Joka kerta heidän pysähtyessä huoltoasemalle, Lena jäi tankkaamaan autoa, kun taas toisen vastuulle jäi ostaa jäätelöt - Lenalle suklaapäällysteinen vaniljapuikko, Rebeckalle mehujää.
Kuumimpina päivinä Rebecka palasi kassalta suussaan suuri, neliskulmainen jääpala, jota pyöritteli kielellään viileästä tunteesta nauttien. Saatuaan tarpeekseen hän työnsi jääpalan vaaleanpunaisiksi maalattujen huuliensa väliin, josta Lena sen suudelmalla nappasi omaan suuhunsa. Siihen tarttui aina vivahde hattaraista vadelmaa: Beckan maku.
”Muistatko sen elokuvaillan?” Rebecka kysyy pimeydessä. ”Drive-inin, jonne yritimme salakuljettaa omat juomat?”
”
Footloose”, Lena nyökkää ja hymyilee. Drive-in -elokuvaillan jälkeistä krapulaa hän ei myöskään ole unohtanut. ”Se ilta oli ainutlaatuinen. Koko roadtrip oli.”
Hän laskee paljaat jalkansa kylmälle marmorille ja sävähtää. Katse kulkeutuu keittiön mikron digitaalikelloon, mutta juuri kun hän on nousemassa jaloilleen, Rebecka laskee käden hänen omansa päälle.
”Ei mennä vielä. Ulkona on vain pimeää vielä pitkään. Pysytään vielä hetki tässä, näissä kesän lämpimissä, vaaleanpunaisissa muistoissa. Ei puhuta mitään. Ollaan vaan ja muistellaan.”
Lena pudistaa päätään, mutta istuutuu. Hän ottaa Rebeckan puoliksi juodun kupin ja siemaisee jo haalistunutta kahvia.
”Mitä muuta sinä haluat muistella?”
Mutta Rebecka painaa sormen huulilleen, sulkee silmänsä ja antaa autuaan hymyn kohota kasvoilleen.
Lena antaa mielensä vaeltaa pitkin asvalttiteitä ja kuulee mielessään aina yhtä yllättävät, mutta hymyilyttävät murteet. Mieleen nousee yksi monista ravintoloista, aito amerikkalainen diner, jonka vaaleanpunaisiin pukeutuneet tarjoilijat rullaluistelivat tiskin takaa asiakkaiden luo ja takaisin. Kyseisessä ravintolassa rekkakuskit lähettivät heille aamukahvinsa ajan kilpaa milloin mitäkin: pikkuleipiä, latteja, donitseja, sitruunalimsaa, kunnes Rebecka kohteliaasti käveli miesten luo ja pyysi näitä lopettamaan.
Alright, alright, cupcake, we’ll stop, miehet vastasivat ja naureskelivat. Lena näki, kuinka he katsoivat Rebeckan perään häpeilemättä ja pitkään. Syystäkin. Nainen oli tunkenut vaalean t-paitansa helman sukkahousuihin - ja muita vaatteita hänellä ei päällä ollutkaan.
He kuluttivat edellisvuoden aikana säästetyt rahat tuohon roadtripiin ja rahaa paloi enemmänkin kuin budjetin verran. Se oli kuitenkin jokaisen dollarin ja sentin arvoista. Matkan aikana Lena rakastui Rebeckaan yhä syvemmin - erityisesti tuon sukkahousuaamun jälkeen ja naurettuaan vatsalihaksensa kipeiksi bikinien alaosan kadotessa järven pohjamutiin.
Rebecka hivuttautuu vielä hieman lähemmäs sohvalla ja painaa päänsä Lenan kaulan ja hartian muodostamaan kulmaan, herättäen Lenan ajatuksistaan. Syvä huokaus täyttää olohuoneen pimeän hiljaisuuden, ja vaaleanpunaisten öiden hattaraiset pilvet siirtyvät jonnekin mielen perukoille, asettautuvat muistoiksi hyllyille, joilta ne voidaan poimia lähestyvän talven pimeinä, kylminä hetkinä.
”Onko pakko palata todellisuuteen, jos ei halua?” Rebecka kysyy hiljaisella äänellä, melkein kuin pieni koira kylmyyttä tai kastunutta turkkiaan uikuttaen. Lena kiertää kätensä naisen kapeiden hartioiden ympärille, haistelee puhtaiden hiusten hedelmäistä tuoksua ja puristaa toista lähemmäs.
”Ei ihan vielä. Aina on pieni hetki aikaa.”
