Nimi: Imartelun etiketti
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Rakkautta ja romantiikkaa, halihali musmus. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/Geroge Litefoot (taustahälynä Leela/Ellie Higson)
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jos nyt jotain taustoitan tässä, niin tämän tarinan täytyy tapahtua joskus jakson The Woman in White jälkeen. Ks. jaksossa herrasmiesystävämme auttavat Bram Stokeria hankalassa kummitteluun ja avaruusolentoihin liittyvässä tapauksessa. Ellie on baariemäntä ja miesten uskottu (vampyyri) ystävä. Leela taas Doctor Whosta tutun Tohtorin tulevaisuudesta tuleva kumppani ja merkittävä hahmo myös Jago & Litefoot -sarjassa.
Imartelun etiketti
He istuivat nelistään, professori Litefoot, herra Jago, neiti Leela ja Higsonin Ellie, herra Jagon asunnossa Whitechapelissa. Se oli aika vaatimaton yläkerran asuinhuone, jossa oli pikkuiset räppänäikkunat ja tuhnuttava hormi, mutta se oli silti aika viihtyisä. Kotikutoinen, niin kuin kauniisti sanotaan, kun tarkoitetaan halpaa.
Jago oli aika nokkelasti luonut vaikutelman herrasmiehen kasuaalista vapaa-ajan asunnosta. Nurkat olivat tarkoituksella täynnä tavaroita, joita täysijärkinen emäntä ei kauaa katselisi, mutta joidenka olemassa olo itsellisen miehen huvituksina kävi selityksestä. Kalliiden maalausten tilalla oli mainosjulisteita rehevistä tytöistä. Köökissä pönötti itse kyhätty teepöytä, joka oli oikealta tarkoitukseltaan kylläkin pichenottepeli. Virkattu pöytäliina ei ihan peittänyt niitä taskuja, joihin viinanhuuruisissa iltamissa pelinappuloita pussitettiin. Ellie ja neiti Leela olivat kuitenkin vaikuttuneita.
”Oi, herra Jago”, sanoi Ellie oikein pirteänä. ”Tehän elätte kuin oikea taiteilija. Röyhelöverhot ja kaikki.”
Ellie tanssahteli hapsumatolla neiti Leelan taputtaessa ja antaessa tyttöystävälleen kannustussuukkoja. Tyttölapset eivät koskaan kasva aikuiseksi, jos saavat luvan kanssa hihittää.
”Kiitos kovin, kirpeän kultainen Ellie. Eikös tule suorastaan spektaakkelimainen tunnelma heti interiöörin oven kynnyksellä? Olo on kuin lavalla asuisi”, kiitteli Jago ja jätti mukavasti kertomatta, että hän oli verhokokonaisuuden ommellut vanhoista esiripuista ja niiden ranteenlevyisistä kierrenaruista.
”Paitsi että teillä ei ole yleisöä. Hui, se olisikin ihan karmivaa, jos asuisi sellaisessa lasikuutiossa, niin kuin Harrodsin mannekiinit ikään”, sanoi Ellie.
”Asuvatko ihmiset Harrodsissa lasikuutioissa?” kysyi neiti Leela, joka ei ollut koskaan käynyt tavaratalossa. Hän ei oikein ymmärtänyt mikä järkeä kaupoilla oli ylipäätään. Hän kun itse pystyi metsästämään peuran pelkillä hampaillaan ja syömään sen ilman, että sitä varten tarvitsi ostaa yhden yhtä posliinilautasta.
”Ei, ei, ei ihmiset! Vaan sellaiset vahanuket, joiden päälle laitetaan vaatteita. Niistä voi sitten kukin katsoa, mikä näyttäisi hyvältä päällä”, selitti Ellie. Leela venytteli selkäänsä istuttuaan tanssahtelun jälkeen tovin matalalla jakkaralla herra Jagon edessä. Jago oli valkaissut hänen kasvonsa puuterilla ja punannut hänen huulensa. Hän oli todella viehättävä, kuin kreivitär. Kauempaa katsottuna häntä olisi voinut erehtyä pitämään todella hentoisena kukkasena, vaikka hän oli oikeasti terävähampainen villi.
”Ei neiti Leela taida kasvomaaleista välittää”, sanoi professori Litefoot hiukan huvittuneeseen sävyyn, mutta kaikkien yllätykseksi Leela korjasi häntä.
”Voi, kyllä minä ymmärrän professori! Isäni maalasi lapsena kasvoni vuohenverellä, jotta vihollisemme tietäisivät pysyä kaukana.”
”Ah”, sanoi professori Litefoot. ”Sepä oli, tuota, käytännönläheistä, isältäsi.”
”Verinen naamanplattu varmasti paistaa vähän pidemmänkin matkan päästä”, nauroi Ellie. Herra Jago oli punannut hänenkin kasvonsa niin, ettei vampirismista johtuvaa verenpuutetta tuskin huomannutkaan. Se jääköön arvoitukseksi oliko hän niin kiihkeänä neiti Leelasta, vuohenverestä vai molemmista. Ei ole herrasmiesmäistä arvuutella moista.
Molemmilla naisilla oli yllään tavallista hienommat mekot. Kuten oli herra Jagollakin oikein pukujen puku! He olivat menossa nelistään teatteriin, mutta eivät herra Jagon Regencyyn, vaan West Endin hienoon Lyceumiin.
Ulkoavaruuden aivopesevien etanoiden tapauksen jälkeen kiitollisuuden veloissaan muuan Abraham Stoker oli junaillut herra Jagolle vastapalvelukseksi käsikirjoitusdiilin. He olivat olleet jo ennen kyseistä etanarevohkaa ystäviä, mutta Stokerin kirjoitukset olivat saaneet seikkailusta aivan uudenlaista ’verta’.
Herra Stoker taas oli ehkä ainoa, joka oli oikeasti lukenut herra Jagon kynäilyjä siihen malliin, että näki niissä potentiaalia. Herra Jago ei ollut edes ajatellut sovittaa yhtään näytelmää omaan teatteriinsa lehtien murska-arvostelujen pelossa. Oli paljon mukavampaa, että Lyceum otti sen puolen riskin hänen puolestaan.
Ensi-illan saapuessa herra Jago ei olisi voinut olla itsestään ylpeämpi, mutta toisaalta kehuskelussa oli itsetunnon puutteesta kielivä sivumaku. Kaikki olivat kyllä kuulleet asiasta hänen suustaan, mutta kaiken sen ”Vanha kunnon Bram sitä, Bram tätä” -höpötyksen seasta kukaan ei ollut uskonut, että Jagon näytelmä ihan oikeasti esitettäisiin.
Neiti Leela kysyi herra Jagolta tulisiko siellä teatterissa olemaan paljonkin vihollisia. Herra Jago selitti jotain hyvin pitkällistä ja polveilevaa viihdemakasiinien kriitikoista vastaukseksi. Leela nyökkäsi päätään, vaikka tuskin ymmärsi siitä halaistua sanaakaan.
”Minä tapan sinulle kaikista suurimman kriitikon ja me paistamme sen pään”, hän sanoi varmana. Muut kolme nopeasti toppuuttelivat, että se tuskin on tarpeen.
Sen aikaa kun herra Jago, neiti Leela ja Ellie olivat innostuksissaan tälläytyneet, professori Litefoot oli makoillut divaanilla lukemassa vanhoja lehtiä. Herra Jago ei luonnollisesti ostanut muita lukemistoja kuin sellaisia, joissa julkaistiin sarjakertomuksia. Litefoot pani hymyillen merkille, että hän alleviivaillut virkkeitä ja kirjoittanut omituisia huomioita erikseen opetellun koukeroisella käsialalla. Kuvituskuvan miehelle hän oli piirtänyt muhkeammat viikset ja monokkelin. Naiselle oli myös kasvanut viikset, mutta myös koomisen leveä hattu.
”Hei, Litefoot, vanha käpy! Laitetaanko sinullekin vähän pakkelia nassukkaan?” herätti Jago Litefootin lukemasta ravistelemalla nilkasta.
”Älä höpise, Jago. Sehän olisi ihan nau – ” Litefoot oli sanoman, mutta tajusi purra kieleensä ennen kuin päätti ajatuksensa. Herra Jago oli ehostanut silmänsä mustilla rajauksilla. Litefoot oli nähnyt hänet usein Regency-teatterin aulabaarissa näytöksen jälkeen maalit pitkin poskia, mutta että noin lähellä ja tuoreeltaan hänen silmänsä olivat huomattavan pistävät ja älykkäät.
”Oih, sano vain mitä aloititkin” Jago kiusasi ja heristi siankarvaista meikkisivellintä. ”Että sinusta laittautuminen on synnillistä, eikö? Ei käy pirtaasi lainkaan, mitä nyt hyvä herrasväkikin ajattelisi? Että parhain professori on tullut hupihulluksi ja ruvennut kauppaamaan itseään, sillä eihän kukaan muu punaa huuliaan kuin halpa-arvoinen huo – ”
”Jago, ei kiitos noin karkeaa kielenkäyttöä naisväen kuullen”, Litefoot keskeytti, mutta oli tasan nelikosta ainoa, joka oli hämillään ja alakynnessä. Jago oli sitä mieltä, ettei vuohia nahkoineen syövä neiti Leela ja ihmisverta janoava baariemäntä Ellie nyt varsinaisesti käyneet hienoista leideistä. Ellie sanoi kuullensa baarissa tuhat kertaa rasvaisempiakin juttuja. Neiti Leela taas ei pitänyt välttämättä neidittelystäkään. Litefootin kasvot punottivat siihen malliin, ettei niitä kohta tarvinnut pinkimmiksi sutia.
Huolimattomuus oli professorin suurin vika. Hän oli ennenkin meinannut töksäytellä mielipiteitään töykeästi ja Jago oli nopea huomauttamaan. Mikäli Litefoot nyt kieltäytyisi meikkauksesta, hän tavallaan allekirjoittaisi kesken jääneen väitteensä siitä, että kasvomaali näyttää aikuisella miehellä typerältä. Litefoot nousi divaanilta, taittoi lehdet nippuun. Hän istuutui siihen, missä Leela aikaisemmin oli istunut.
”Maalaa sitten. Mutta maalaa nopeasti, ettemme myöhästy! Siellä on kuitenkin paljon väkeä tulossa, kun kerran on ensi-ilta. Minusta ei olisi ollenkaan hauskaa joutua kävelemään pitkiä matkoja näillä keleillä, jos ajuri joutuu jättämään meidät kauemmaksi.”
Maireammin ei herra Jago olisi voinut olla. Hän kaivoi esiin kirjavasta pussukastaan esiin monta erikokoista sivellintä ja tupsuttimen. Mutta ensimmäiseksi hän hieroi Litefootin poskiin jotain hyväntuoksuista voidetta.
”Noh. Ei tässä nyt ketään hirtehen olla hulluna heittämässä. Pikki-pikkiriikkisen vain entistä sööttiä silotellaan”, sanoi Jago ja pani tuumasta toimeen. Jostain syystä professori oli odottanut hänen olevan karkea ja kovaotteinen. Olihan herra Jagon kädet kuitenkin työssä ahavoituneet ja hänen sormensa paksut rumpukapulat. Asia oli kuitenkin päinvastainen, Litefoot sai huomata.
Herra Jago oli merkillepantavan hiljaa työskennellessään ja piti mietiskellessään kielensä kosteaa päätä huuliensa välissä. Se oli suloista, varsinkin noin läheltä katsottuna. Litefoot ei ollut oikeastaan aiemmin katsonut häntä näin liki ja niin tarkasti. Ehkä hän oli mies ohi kukkeimman ikänsä, mutta Jagosta näki edelleen, että hän oli ollut nuorena varmasti hyvin hauskannäköinen. Varsinaisesti komea hän ei ollut, tuskin on koskaan ollutkaan, mutta näyttävä, ilman meikkiäkin.
Jagon käsi ei tärissyt ollenkaan, kun hän kastoi siveltimen hiilitahnaan. Hän piirsi korostuksen ylä- ja alaluomiin yhdellä vedolla. Jagon selän takana uteliaisuuttaan kurkistelleet neiti Leela ja Ellie voihkaisivat ihastuksesta.
”Sehän meni niin kuin Uudessa Testamentissa ikään – kristillisesti tasan”, kommentoi Jago symmetriaa. Litefoot tarkasteli itseään sittemmin peilistä ja hämmästyi kovasti näkyä.
”Hyvä professori on uljas kuin vanha prinssi!” sanoi Ellie.
”Kyllä nuo silmät pelottaisivat isonkin villisikakarjun tiehensä”, Leela totesi ja nyökkäsi hyväksyntänsä merkiksi.
”Uh… kiitos, neiti Leela. Erittäin ystävällistä”, Litefoot kiitteli, vaikkei nyt ollut yhtään niin varma halusiko hän olla sikapelätti vai ei. Leelan tuntien se oli kuitenkin erittäin suuri kohteliaisuus, ja mitä imarteluun tulee, on etiketin mukaista aina kiittää, vaikkei sisällöstä mitään ymmärtäisikään.
Litefoot katsoi itseään uudestaan ja uudestaan, eikä vain millään meinannut uskoa silmiään.
”Minähän näytän aivan eri ihmiseltä!” hän ihmetteli. Peilistä katsoi takaisin mies, joka oli samaan aikaan hiukan nuoremman, mutta myös hienostuneemman, ellei peräti eksoottisen oloinen.
”Pareeksi plankattu, ei sen kummempi”, sanoi Jago. Nyt Litefootia hieman harmitti, ettei ollut kotoa lähtiessään sittenkään pannut kaulaansa äitivainaansa silkkihuivia. Se oli käynyt hänellä mielessä monesti, olihan hän jättänyt sen eteiseen näkyviin muistuttamaan itsestään. Se oli hieno, mutta toki aivan liian näyttävä hänelle.
”Ei, mutta! Yksi asia tästä vielä puuttuu!” sanoi Jago ja ponkaisi ylös.
”Eikö meidän tule jo kiire?” kysyi Ellie. Herra Jago potkaisi divaania syrjään. Nyt sen näki myös paremmin, että seinää vasten olevat kappaleet oli verhoiltu vanhoista tyynynpäällisistä, eikä hyvästä kankaasta. Divaanin alla oli avattava rahi, sen sisällä taas tilpehööriä. Herra Jagon iltapuhteita, itsetehtyjä rintaneuloja, joku neulos ja niin edelleen.
”Annas olla! Iin päälle piste, ellen ylentäisi jopa huutomerkki”, Jago riemastui ja esitteli löydöstään. Se oli valtava sininen sen sellainen. Lintu se vissiinkin oli? Siinä oli höyheniä ja kirjohelmiä. Se napsahti kiinni professori Litefootin takinliepeeseen todella halvasta metallista kyhätyillä hampailla, eikä Litefoot olisi ikipäivänä normaaliolosuhteissa suostunut katsomaan sellaiseen päänsärkyyn päinkään.
Nyt se oli jotenkin… miten sen nyt sanoisi? Jos nyt ei sopiva, niin ainakin boheemi. Professori Litefoot oli aina halunnut olla muinaisten yliopistoystäviensä tavoin radikaali toisinajattelija, mutta hän oli aina ollut vähän liian sovinnonhaluinen kerätäkseen osakseen tarkoituksella sellaista huomiota. Oli herra Jago mitä mieltä hyvänsä, niin professori tunsi itsensä ihan uudeksi ihmiseksi. Uudelleen muovatuksi, mutta silti omaksi itsekseen. Koriste sopi siksi ihan hyvin. Jago sitä paitsi kehaisi kuinka se tuo esiin hänen silmiensä sinen. Litefootin silmät olivat kylläkin oikeasti hiirenharmaat, mutta kuten sanottua, mitään kehuja ei saa heittää pois.
”Lähdetään nyt. Minä ainakin haluan nähdä näytelmäsi alusta”, sanoi Litefoot. Neiti Leela ja Ellie juoksivat alas portaita. Litefoot otti tukea Jagon käsivarresta. Ajuri oli juuri pysähtynyt heidän kohdalleen. Niin hauskan näköistä seuruetta oli tuskin niillä main Whitechapelissa ennen nähtykään! Ja menossa West Endiin!
Paikan päällä professori Litefootista tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet häntä. Tämä ei todennäköisesti pitänyt kovinkaan hyvin paikkaansa, sillä mikäli herra Jagon sädehtivä ego näytelmän isänä ei täyttänyt huonetta, niin neiti Leelan omituisen aggressiiviset kommentit lähestyville herrasmiehille keräsivät kummastusta ja ihastusta. Leela sanoi metsästävänsä ”kriitikkoa”, ja että kyllä hän sellaisen hajun jostain vielä saa.
Takinliepeessä vienosti liehuva höyhensellainen ei kerännyt ainakaan ilkeitä kommentteja… Ainoastaan ystäväänsä tervehtimään tullut Abraham Stoker sanoi Litefootista, että hän oli kovin vihannan näköinen, mitä sitten lienee sillä tarkoittikaan.
Alkupuoli näytöksestä sujui kutakuinkin hyvin ja Litefoot oli viihtynyt. Hän oli jo hiukan rentoutuneemman oloinen. Väenpaljouden yleistunnelma oli myös korkea – näytelmä oli menestys.
”Niin hauska tavata teitäkin pitkästä aikaa, professori”, tervehti herra Stoker väliajalla professoria muodollisemmin. Hänellä oli kädessään viinilasi ja hän oli selvästi pienessä huppelissa. Herra Jagon oli nähty terästävän hänen juomaansa taskumatista, mutta kohteliaisuudesta kukaan ei ollut huomaavinaan.
”Ilo on minun puolellani. Saanko onnitella teitä. Luin lehdestä, että teidät on nimitetty Lyceumin talousvastaavaksi”, sanoi Litefoot. Herra Stokerin naamassa kilpistyi ylpeys.
”Ai, te luette sellaisia lehtiä, joissa asiasta mainittiin! Kuinka hauskaa, kovasti kiitos. Huomaavaisuutenne merkitsee minulle paljon, jos haluatte sen uskoa. Mutta sanokaahan, professori, mitä pidätte näytelmästä? Oli kauhea työ saada Sir Henry Irving mieltymään tekstiin. Hän ei olisi millään halunnut harjoitella kevyttä viihdettä, niin kuin hän itse sitä kuvailee”, herra Stoker selitti. Professorilla ei ollut sydäntä sanoa, että hän oli huomannut ylennysuutisen vain sattumalta Jagon alleviivauksia lukiessaan, kun mies kerran oli noin iloinen.
”Onhan se aika kaukolentoinen… mutta hyvin hauska! Yleisö tuntuu tykkäävän kipakasta dialogista”, Litefoot sanoi mukaillen. Näytelmän puolessa välissä oli vaikea sanoa lässähtäisikö loppu kokonaan, mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen merkiksi juuri sopivasti. On aina ylen tärkeää tarinoissa jättää kiihkeä nälkä siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, ja että selviävätkö hahmot kamalasta pinteestään.
”Tiedättekös, päähenkilö muistuttaa minua kovasti teistä! Henry on tainnut ottaa teistä muusan”, Stoker sanoi.
”Miten niin minusta?” Litefoot kysyi. Stoker taputti juopuneita poskenpäitään ja naureskeli. Miten lie ollut niin hauskaa? No, taustalla neiti Leela höykyytti jotain nuortamiestä nuijimalla häntä kengällä päähän. Herrasväki vain ihmetteli leuat lattiassa, eikä tehnyt mitään.
”Kuka muu se voisi olla? Huippuälykäs tiedemies, joka ei vähästä säikähdä. Niin kuin ette tenään säikkyneet yhtään niitä etanaolentoja, vaikka itse olin antaa kauhusta ylen! Lisäksi hahmo on hillittömän sarkastinen. Sir Henry Irving oikein mehustelee yleisöä terävillä huulilla. En yhtään ihmettelisi, jos tekin omistaisitte aikakoneen ja tekisitte uskomattomia sankaritekoja toisilla planeetoilla”, selitti herra Stoker. Professori Litefoot tunsi itsensä hiukan kiusaantuneeksi.
”Kyllä minun ystäväni inspiraatio taitaa olla lähtöisin toisesta todellisuudesta”, hän kuittasi. Eihän herra Stoker voinut tietää, että he olivat oikeasti tavanneet sellaisen Ajanherran, joka oli kotoisin kaukaiselta planeetalta, joka Maasta katsottuna sijaitsee Kasterborousin tähtikuviossa.
”Te ette vain huomaa, koska Henry osuu liian nappiin. Panitteko merkille, että päähenkilöllä on takissaan samanlainen höyhentupsu kuin teillä?”
Kommentti kosketti professoria syvästi. Hän mietti sitä vielä pitkään sen jälkeen, kun herra Stoker oli siirtynyt nauramaan Ellien käsipuolessa Leelan kriitikonmetsästystouhuja.
Oli päivänselvää, että herra Jago oli perustanut näytelmänsä Tohtoriin. Se ei ollut sellainen asia, josta saattoi edes keskustella. Mutta fiktiivisten hahmojen ei toisaalta tarvinnut perustua kehenkään tiettyyn ihmiseen, tai avaruusolentoon, yksistään. Olisiko ollut mahdollista, että herra Jago oli kirjoittaessaan yhdistänyt Tohtoriin reilun kupillisen professoria kohtaan tuntemaansa pyyteetöntä ihailua? Näytelmän muut hahmot, päähenkilön kumppanit, olivat kuin myös Leela tai Ellie tai Jago itse, mutta samaan aikaan ei oikeastaan kukaan heistä suoraa.
Professori Litefootista tuntui, kuin herra Jago olisi kirjoittanut hänelle näin valtavan rakkauskirjeen, vaikkei välttämättä sitä ollut itsekään vielä hoksannut. He molemmat pitivät Tohtoria niin suuressa arvossa, että häneen vertautuminen oli suurta ylistystä. Professori Litefoot itse olisi mieluummin sanonut herra Jagon olevan kuin Tohtori – aina yllättävä, monitaitoinen ja kaksinverroin sydämellinen mies.
Litefoot tunsi silmäkulmiensa kostuvan liikutuksesta. Siinä samassa herra Jago tulikin väkijoukosta seurustelemasta hänen seurakseen.
”Oi voi. Olet hupsu hieraissut silmääsi! Sinun pitää olla paljon varovaisempi näppiesi kanssa. Onneksi oiva, teatterismiehen uskollinen taskuapu, on lähellä”, Jago huomautti vähän ennen kun heidän oli tarkoitus mennä takaisin paikoilleen toista puolta näytöstä varten. Professori vilkaisi kämmensyrjäänsä ja totesi Jagon olevan oikeassa. Hän oli kai pyyhkäissyt kulmiaan epähuomiossa. Herra Jago otti taskustaan nenäliinan ja miniatyyrikokoisen meikkirasian, jonka Litefoot oli nähnyt ennenkin, mutta ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen mikä se oli. Jos jotakin, hän oli kuvitellut sen ehkä olevan kokapulverirasia – asiaa sen kummemmin moralisoimatta. Jago sipaisi häntä taitettavalla matkasiveltimellä nopeasti ja ammattimaisen viileästi.
”Tällä tavalla minä aina ehostan, jos näytöksen aikana pääsee värit valumaan. Tanssijattaret sukii säärtä ja minä suin suuta”, hän selitti.
”Eikös se ole vähän sääli, ottaen huomioon kuinka paljon sinä tykkäät katsella nuorten nilkkojen ojentelua”, Litefoot kiusoitteli, sillä kieltämättä noin puolet, ellei enemmänkin, Regency-teatterin numeroista perustui joko taikatemppuihin, pikkutuhmaan poljentoon tai vähäpukeisuuteen. Ei toki välttämättä tässä järjestyksessä.
”Hys, tai suikkaan kohta sinun suutasi!” puuskahti Jago ja näppäisi meikkirasiansa oikein kunnon naksahduksella kiinni. Kyllähän häntä mielellään suutelisikin, Litefoot mietti. Mietti sitäkin, miten paljon herra Jago oli vaikuttanut häneen koko elämän mittakaavassa niin lyhyen, mutta toisaalta merkityksellisen ystävyyden aikana.
Ennen herra Jagoa professori Litefoot oli ollut yksineläjä ja omasta mielestään tyytyväinen sellainen. Jälkikäteen tarkasteltuna vuodet tuntuivat pitkiltä ja haaskatuilta. Keskustelut käymättömiltä, vuode tyhjältä. Kuin sähkökynttilällä, ei Litefootillakaan ollut mitään virkaa, ennen kuin herra Jagon muotoinen jännite sai hänet syttymään.
”Ja sotkisit oman taideteoksesi? Ehei, kyllä minä sinut tunnen, Henry, ja kuinka sinä paljon omaa kädenjälkeäsi rakastat”, sanoi Litefoot ja tukisti Jagoa poskivillasta. Kiusoittelussa oli mielenliikutuksen pehmeyttä. Herra Jago vähän mutristi suutaan.
”Onko näytelmäni tähän mennessä ollut sinun mielestäsi aivan typerä?” kysyi Jago. Litefootin sydän oli haljeta seinämistään.
”Typeräkö? Rakas ystävä, minähän tässä olisin varsinaisesti debiili, jollen imartelua osaisi ottaa itseeni”, sanoi Litefoot ja jos nyt herra Jago sitten olikin vastauksesta hämmentynyt, niin hän antoi sen olla niin.
FIN
