Nimi - Rakkaudella KelmitKirjoittaja - BristeIkäraja - SallittuDisclaimer - Esiintyvät hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. En saa rahallista korvausta.Haasteet - FINIKESÄ - Parittomien viikkojen viihdykettä
Rakkaudella Kelmit
Kelmit istuivat tavalliseen tapaansa Rohkelikon oleskeluhuoneen takkatulen ääressä. Neljäs opiskeluvuosi Tylypahkassa oli aivan loppusuoralla, ja puolet loppukokeista oli jo suoritettu. Remus oli tavalliseen tapaansa selviytynyt kaikista siihen astisista kokeista upein arvosanoin, Peter taas ei niin upeasti, ja James ja Sirius olisivat pärjänneet loistavasti, jos olisivat viitsineet yrittää tosissaan. Sinä vuonna Kelmit olivat kuitenkin ylittäneet itsensä keppostelun osalta, ja vain sillä oli väliä ainakin Jamesin ja Siriuksen mielestä. Viimeisen silauksen mahtavalle kouluvuodelle antaisi pieni - tai ei niin pieni - jäynä Severus Kalkarokselle, joka tunnettiin Kelmien keskuudessa myös Ruikulina.
“Kuutamo, sulla on paras käsiala, joten sun pitää kirjoittaa se. Ei Ruikuli muuten usko, että se on Lilyn tekemä kirje, jos joku muu meistä kirjoittaa sen”, Sirius vakuutteli Remusta, joka vilkuili edessään olevaa pergamenttia ja sulkakynää epäluuloisesti.
“Mut muista kirjoittaa oikein nätisti ja hitaasti, että se oikeesti muistuttaa tytön käsialaa”, James lisäsi ja taputti ystäväänsä rohkaisevasti olkapäälle.
“Onkohan tämä nyt ihan viisasta? Saadaan kuitenkin vuoden loppuun jälki-istunnot, ja joudutaan vielä kesälomallakin puunaamaan jotain käytävien lattioita”, Remus mutisi, mutta tarttui silti sulkakynään ja kastoi sen musteeseen. James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ja vaihtoivat keskenään sen tutun virnistyksen.
“Ei Ruikuli uskalla mennä valittamaan opettajille. Tää asia on sille niin arkaluontoinen, että se mielummin kuolisi kuin myöntäisi olevansa pihkassa Lilyyn, vaikka kaikkihan sen näkee. Voi poika-parka, kun ei vaan tiedä, että Lily on mun naiseni”, James totesi.
“Ehkä kuitenkin pitäisi aloittaa siitä, että saisit Lilyn pitämään susta ihan vaan kaverina. Tämän tempun jälkeen se ainakin haluaa tappaa sut”, Remus huomautti ja sai Peterin hörähtämään tyhmän kuuloista nauruaan. James mulkaisi heitä, mutta ei sanonut enää mitään. Sen sijaan Remus jatkoi:
“No, mitä tähän pitää kirjoittaa?”
Rakas Severus,
En ole koskaan ennen tajunnut, kuinka suuria tunteita sisälläni vellookaan sinua kohtaan. Joka kerta, kun tavoitan katseesi käytävällä, haluaisin vain juosta syliisi ja pysyä siinä ikuisesti. Olen hirvittävän pahoillani, etten ole aikaisemmin julkistanut tunteitani sinua kohtaan, mutten ole ollut varma niistä. Nyt kuitenkin, kun olen nähnyt tummien silmiesi katseen, niin olen vakuuttunut siitä, että haluan olla sinun aina. Olet upein ja ihanin ihminen, jota olen koskaan tavannut, ja vain sinä voit täyttää sydämessäni itävän reiän takaisin umpeen. Olen pahoillani, etten kerro tunteistani sinulle kasvotusten, mutta pelkään liikaa reaktiotasi. Toivottavasti kirjeeni ei säikäytä sinua, vaan uskallat myös avata sydäntäsi minulle.
Jos tunteeni sinua kohtaan eivät ole turhia, niin tule huomenna aamupalalla viereeni istumaan Rohkelikkojen pöytään. Toivon näkeväni sinut siellä.
Rakkaudella sinun, Lily“Saanko nyt mennä oksentamaan tämän kaiken siirappisuuden jälkeen?” Sirius kysyi teeskennellyn pahoinvoivalla äänellä. James naurahti voitonriemuisesti:
“Tämä on aivan loistava! Ruikuli uskoo kaiken ihan mennen tullen. En malta odottaa huomista.” Kelmien vierellä oleskeluhuoneen pöydällä oli koko toimituksen ajan odottanut uskollisesti Peterin vanha ja raihnainen pöllö, joka muistutti hämäävästi Lilyn omistamaa tornipöllöä. Näin Severus ei tulisi tunnistamaan pöllöjen perusteella kirjettä pelkäksi kiusanteoksi, vaan hän sinisilmäisesti uskoisi Lilyn todellakin kirjoittaneen sen. Kun kirje oli sinetöity pergamenttiseen kirjekuoreen, niin Peter ojenti sen pöllönsä koipeen ja antoi sille oikeat toimitusohjeet. Lintu päästi pienen vihellyksen nokastaan ymmärryksen merkiksi ja liisi sitten oleskeluhuoneen avoimesta ikkunasta yöhön. Kelmit pystyivät juuri ja juuri erottamaan, kuinka se kaarsi tornien taakse kohti tyrmiä ja Luihuisen oleskeluhuonetta.
“Huomisesta tulee huikea näytös”, James ja Sirius myhäilivät lähes samaan aikaan.
***
Aamupala alkoi Tylypahkassa aina kahdeksan aikaan. Sinä päivänä Kelmit kuitenkin saapuivat paikalle jo hieman aikaisemmin, jotta pystyisivät varaamaan aitiopaikat esitykselle. Ei liian lähelle Lilyä, jottei se olisi liian epäilyttävää, mutta ei myöskään liian kauas, jotta tilanne ei jäisi näkemättä.
“Muistakaa, älkää missään nimessä luoko katsettakaan Ruikuliin tai Lilyyn. Tämän täytyy onnistua
täydellisesti”, James painotti, kun he astuivat salin ovista sisään. Muut Kelmit nyökkäsivät kuorossa. Lily ystävineen oli jo aamupalalla, joten istumapaikkojen valitseminen oli helppoa.
“Tässä on varmaankin optimaalinen paikka näköyhteydelle”, Remus totesi, kun he olivat noin kymmenen metrin päässä Lilystä. James nyökkäsi hyväksyvästi valinnalle, ja Kelmit istuivat yhdessä mahdollisimman tavallisen näköisesti pitkän pöydän ääreen. Enää pitäisi vain odottaa itse näytelmän pääesiintyjää paikalle.
Kelmien onneksi Severus astelikin muutaman minuutin päästä saliin ja vilkaisi heti ensimmäiseksi Rohkelikkojen pöytään antaen katseensa kiertää kaikissa istujissa. Kelmit pitivät katseensa visusti ruokalautasillaan, mutta he kaikki näkivät silmäkulmistaan kuinka Severuksen katse jäi viipymään Lilyyn.
“Kirje meni täydestä”, James mutisi hampaidensa raosta, jolloin Siriuksella oli vaikeuksia pidätellä nauruaan. Hänen hartioidensa hytkyntä vain yltyi, kun Severus toden totta suuntasi askeleensa kohti Lilyä.
“Ei voi olla totta, ei voi olla totta”, Sirius toisteli hiljaa yrittäessään hengittää naurunpuuskien välissä. Remus potkaisi häntä pöydän alla terävästi jalkaan, jolloin Sirius kaikkien onneksi sai koottua itsensä, sillä juuri silloin Severus käveli Kelmien ohitse vilkaisemattakaan heitä. Kun hänen selkänsä oli vihdoin Kelmeihin päin, he uskalsivat estelemättä katsella seuraavaksi alkavaa esitystä.
“Öh, Lily”, Severus aloitti hieman ujon kuuloisesti. James ei pystynyt enää pidättelemään virnistystään.
“Meneekö se oikeasti tunnustamaan rakkauttaan? Ruikulihan on jopa rohkea! Raukka oikeesti luulee, että saa jotain vastakaikua”, hän kuiskasi huvittuneesti.
“Siitä eilisestä kirjeestä… Se oli kuule tosi kivasti kirjoitettu, ja minä tuota… Halusin vaan sanoa, että tunnen ihan samoin kuin sä”, Severus jatkoi, kun Lily oli kohottanut toista kulmakarvaansa kysyvästi. Poika hieroi niskaansa hieman vaivaantuneen näköisesti, kun tunsi kaikkien katseet päällään. Kelmien mielestä oli uskomatonta, että juro ja raukkamainen Severus oli juuri todella mennyt keskellä Suurta salia kertomaan tunteistaan, sillä he olivat valmistautuneet vakoilemaan häntä koko päivän ajan siltä varalta, että Severus olisikin kertonut tunteistaan vasta myöhemmin kahden kesken Lilylle.
“Saanko nyt istua tähän sun viereen?” hän kysyi, eikä näyttänyt vieläkään tajuavan, että Lilyllä ei ollut harmainta aavistustakaan mistään.
“Anteeksi, mutta mitä oikein selität? Mikä kirje?”, tyttö kysyi aivan ymmällään, ja vasta silloin Severuksen päässä syttyi hehkulamppu. Hän muuttui kasvoiltaan lähes purppuraiseksi ja kääntyi katsomaan virnuileviä Kelmejä kasvot raivosta vääristyneinä.
“Hei Ruikuli! Kiitos tästä julkisesta rakkauden tunnustuksesta, mutta me taidettiin vahingossa unohtaa kirjoittaa sen suloisen kirjeen perään, että se oli suurella rakkaudella Kelmeiltä”, James huusi Severukselle saaden suuren naurunremakan puhkeamaan salissa.
“Mut hei, ei mitään hätää Ruikuli! Me taiottiin monistuskirouksella sadoittain kopioita tuosta kirjeestä, tosin siinä korjatussa muodossa, niin tässä sulle uusi kirje”, Sirius säesti naurunsa lomasta ja heilautti sauvaansa. Kuin tyhjästä Suuren salin katosta alkoi kirjaimellisesti sataa pergamentinpalasia, ja ne kaikki hehkuivat kirkkaanpinkkeinä. Hetkessä ilma oli sakeana leijailevista kirjeistä ja käsistä, jotka kaikki yrittivät napata itselleen yhden luettavaksi.
Kelmit - tai oikeastaan James ja Sirius - katsoivat aikaansaannostaan silminnähden ylpeinä. Remus ja Peter sen sijaan koittivat pysytellä hieman enemmän housuissaan, vaikka heitäkin selvästi nauratti Severuksen vaihtelevat ilmeet. Poika ei selvästikään tiennyt, mitä olisi kuulunut tehdä, joten lopulta hän pikakäveli salista ulos nopeammin kuin Dumbledore ilmaisten villasukkien perässä. Kepponen oli onnistunut aivan täydellisesti, ja Severus oli nolannut itsensä koko koulun edessä, mutta edessä oli vielä yksi ongelma nimeltään Lily Evans. Tyttö oli juuri saanut luettua käsiinsä saamansa kirjeen loppuun, ja myös hänen kasvojensa väri muistutti nyt purppuraista.
“James Potter!” Lily rääkäisi raivoissaan. Remus vilkaisi Jamesia ilmeellä, joka näytti siltä kuin tämä olisi saanut juuri kuolemantuomion.
“Kuule, Sarvihaara, nyt kehotan sinua juoksemaan niin kovaa kuin pääset.”
