Nimi: Kurpistaleivoksia ja tuulihattuja
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: Picca
Paritus: Pansy/Luna
Ikäraja: K-11
Tyyli: romanssit ja söpöilyt
Yhteenveto: Minä en ymmärrä, mikä päähänpinttymä hänellä on kaikkeen tällaiseen...
Osallistuu: FF-100 Pansy Parkinson sanalla 069. Ukkonen, Naisten kymppi
A/N Pari kuukautta sitten sain M``raalta Pansy/Luna-haasteen, jonka ikäraja piti olla vähintään PG-13, Lunan täytyi seisoa ulkona ukkosessa ja Pansyn piti mennä hänen luokseen sekä tekstissä piti esiintyä seuraavat sanat: kirahvipehmolelu, lelutyyny, jotain pitsihärpäkettä mukaan (=tässä tapauksessa pitsinen kaulus), kurpitsaleivos, kynsiviila ja appelsiini.
Mielestäni onnistuin ihan mukavasti, itse ainakin tykkään tästä tekstistä todella paljon. (: Oli mukavaa kirjoittaa välillä jotain yltiösöpöä fluffia (tai sellaista tämä on ainakin minun kirjoittamanani) ja Piccalle paljon kiitoksia taas erittäin kehittävästä ideoinnista, mitähän minä tekisin ilman sinua.
Lukemisen iloa!
Kurpitsaleivoksia ja tuulihattuja
Ulkona ukkosti. Sade piiskasi jykeviä puita ja tuuli ujelsi pienimmissäkin koloissa. Järvi kuohui, vesimassa myrskysi hyökyaaltojen lailla verrattuna seesteiseen säähän, jolloin veden pinta tuskin liikahti. Raivoisa vesi ei heijastanut tummia pilviä vuorten päällä, ukkosen keskus ei vielä ollut saavuttanut Tylypahkan pihamaata. Hyvällä tuurilla voimakas tuuli pyyhkäisisi myrskyn täpärästi ohi, ja professori Verson huolella varjelemat kasvihuoneet säästyisivät korjaustaioilta.
Pieni, hento hahmo kyhjötti järven rannassa hiukset valtoimenaan, tuulen riepoteltavina. Hän oli kiertänyt käsivartensa tiukasti ympärilleen, mutta hyytävästä säästä huolimatta pysyi silti sitkeästi paikallaan.
Pansy seisoi turhautuneena tammiovien raossa ja kirosi hiljaa mielessään. Hän veti vedenpitävän kaapunsa tiukemmin ympärilleen ja astui linnan suojasta myräkkään. Vesimassa imaisi hänet syleilyynsä, ja Pansyn ilme synkkeni entisestään. Hän kyyristyi mahdollisimman pieneksi ja lähti raivaamaan reittiään kohti tyttöä. Tuuli tarttui hänen kaapunsa helmaan useaan otteeseen ja askelia hidasti myös märkä ruohikko.
”Luna!” Pansy yritti huutaa, mutta lausahdus hukkui myrskyyn heti irrottuaan hänen huuliltaan. Muutaman kilometrin päässä välähti salama ja lähes heti perään kuului vaikutusvaltainen jyrähdys, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Pansyn selkää. Mitä hittoa Luna teki keskellä myrskyä?
Sään pieksemä hahmo läheni, ja Pansy saattoi jo erottaa tytön hieman hupsun, pitsisen kauluksen. Minä en ymmärrä, mikä päähänpinttymä hänellä on kaikkeen tällaiseen, Pansy marisi mielessään ja harppoi viimeiset askeleet suoraan kuralammikon läpi. Nyt ei ollut oikea hetki ajatella mokkakenkiä.
Hän tarttui Lunaa hartioista ja kiepautti korpinkynnen kasvotusten itsensä kanssa. ”Mitä sinä täällä teet!” hän kiljui tuuleen. Lunan silmistä katosi hämmennys ja tämä hymyili Pansylle iloisesti. ”Hei kauneus”, hän tervehti, tai niin Pansy ainakin luuli: tuuli kuljetti sanat hänen ulottumattomiinsa, mutta niin Luna aina tervehti häntä. Se oli taas yksi tytön omista jutuista, joita Pansy rakasti. Nytkään, keskellä pahinta ukonilmaa vuosikausiin, hän ei voinut olla hymyilemättä takaisin ja sipaisematta tytön märkää poskea.
Pansy veti Lunan syliinsä ja toisti kysymyksensä. Luna tavoitti hänen silmänsä ja hymyili niihin salaisuutensa. Pansy pudisti silmiään pyöritellen päätään ja painoi kylmät huulensa vasten toisia. Lunan huulet olivat sateesta märät, mutta tytön rakastama appelsiininmakuinen huulirasva ei ollut huuhtoutunut pois: Pansy pystyi helposti aistimaan makean maun kielellään. He ripustautuivat toisiinsa huulet yhteen sidottuina, ja hetkeksi Pansy unohti kylmän, sateen ja uhkaavan jyrinän. Hänen aistinsa imivät Lunaa itseensä, maistoivat puhtauden ja tunsivat raikkauden.. Hänen ikuinen päiväunensa eli heissä, tässä hetkessä, tässä suudelmassa. Kuinka hän rakasti sitä tapaa, kuinka Luna näykki hänen alahuultaan pienillä hampaillaan, kuinka tämän kieli nuolaisi uteliaana suupieltä ja kuinka kapeat sormet upposivat hänen hiuksiinsa ja sukivat niitä hellästi.
”Tule, sinä vilustut.” Luna tarttui Pansya kädestä ja veti hänet perässään yli lainehtivan nurmikentän Tylypahkan massiivisten seinien olemattomaan suojaan: myrsky ei ottanut laantuakseen. He vetivät ulko-ovet sen verran raolleen, että saattoivat pujahtaa sisään, ja kiirehtivät sitten nopeasti aution eteisaulan poikki portaita ylös. Voro oli liikkeellä ja murhaisi heidät, jos saisi selville syyllisen valtaviin lammikoihin työalueellaan.
He kipusivat pari kerrosta ylöspäin, loitsivat sattumanvaraisesti yhden luokkahuoneen auki ja pujahtivat sisään. Pian lämpöinen valkea loimusi jykevässä takassa ja kuivasi läpimärkiä tyttöjä. Viitat oli levitetty kivilattialle ja korpinkynsi istui luihuisen sylissä. Hetken he nauttivat toisistaan, kevyestä hengityksestä kaulalla, varmoista käsistä vyötäröllä. Hiljalleen utuinen turtuneisuus alkoi tihkua ulos Pansyn mielestä ja hän liikahti hieman. Luna käänsi päätään.
”Mitä sinä teit ulkona?” Kolmas kerta toden sanoo.
Luna hymyili vasten Pansyn kaulaa. ”Pidin seuraa ukkoselle”, hän totesi kuin itsestäänselvän asian.
”Mitä?” Pansy kähähti ja työnsi tyttöystävänsä sen verran kauemmas, että saattoi tavoittaa tämän katseen. ”Väitätkö sinä, että seisoit vilustuttamassa itseäsi kaatosateessa vain pitääksesi ukkoselle seuraa?”
Luna hymähti. ”Olisiko sinusta kivaa, jos kaikki pelkäisivät sinua, piiloutuisivat, välttelisivät kontaktia? Että joutuisit olemaan aina yksin, ilman ketään, kelle esitellä taitojasi? Tämä ukkonen oli erityisen yksinäinen, siksi se oli niin äänekäs.”
Pansy tuijotti sylissään istuvaa tyttöä. Kaikkea tämä keksikin... Hän veti Lunan itseään vasten ja painoi poskensa karheisiin hiuksiin. Hän hengitti kosteaa tuoksua keuhkoihinsa, suortuvissa oli aavistus jotain kirpeää, ehkä sitruunaa. Kädet silittivät selkää ja sormet oikoivat latvahiuksia tuulen sotkemista takuista. Huulet hamusivat otsaa, leukaa nostettiin ylöspäin, etsien.
Pansy huokaisi, kun heidän huulensa painautuivat toisiaan vasten ja he suutelivat takkatulen loisteessa. Kielet piirsivät kuvaa huuliin, tatuoiden kosketuksen lihasmuistiin. Luna vaihtoi asentoaan päästäkseen lähemmäs luihuista, jonka kädet tukivat hänen liikkeitään. Sormet puristuivat vyötärölle, koskettivat lantiota, hipaisivat paidan alta kylmettyvää ihoa. Korpinkynsi kietoi käsivartensa Pansyn kaulan ympärille, hennot ranteet hipoivat lyhyitä niskahiuksia. Laajemman kosketuspinnan saavuttamiseksi pään asentoja käännettiin, huulet painautuivat halukkaasti tiiviimmin toisiaan vasten. Tuli lämmitti kohmeisia jäseniä ja sai olon turvalliseksi ja lämpimäksi.
Luna irrottautui äkkiä suudelmasta ja kääntyi katse syyllisyyttä loistaen hamuamaan kaapuaan. Pansy nykäisi sen jalallaan lähemmäs ja Luna tuikkasi kätensä rintataskuun. Sormet toivat tullessaan pienen kirahvipehmolelun ja vielä pienemmän lelutyynyn. Ne olivat Lunan viimeinen lahja äidiltään ja tyttö kantoi niitä mukanaan kaikkialle. Nyt tämä tunsi ilmeisesti syyllisyyttä siitä, ettei ollut nostanut leluja kuivumaan märästä taskusta.
Pansy silitti Lunan hiuksia lempeästi, kun tyttö asetteli lelut kaapujen päälle lähelle valkeaa. Liekit löivät punaisia kuvioita takassa ja nuolivat noesta tummuneita seinämiä. Pansy katsoi niiden uniikkia tanssia ja antoi kätensä jatkaa hiuksien räpellystä.
”Sinulla on jotain terävää taskussasi”, Luna huomautti yllättäen ja Pansy havahtui ajatuksistaan. Hän katsahti tyttöön toinen kulma kohollaan ja tämä toisti huomionsa. ”Se painaa minun reittäni”, Luna lisäsi.
Pansy tökkäsi Lunan sievästi pois sylistään ja suoristi jalkansa. Hän tavoitteli housujensa taskua ja veti sieltä esiin katkenneen esineen, kynsiviilan. Vino hymy kasvoilla hän tarkasteli harmaata terää ja kohotti sitten katseensa Lunaan. ”Minulle tuli aiemmin illalla kiire lähteä etsimään sinua, joten astuin vahingossa Millin kynsiviilan päälle ja totta kai se katkesi. En halunnut kenenkään astuvan paljailla jaloilla terien reunojen päälle, joten yritin potkaista jäännöksiä sängyn alle. Totta kai vain toinen osa meni sinne, minne sen halusin mennä ja toinen jäi lattialle kiusaamaan minua. Nappasin sen sitten mukaani ja työnsin taskuuni kiiruhtaessani ulos.”
Luna katseli Pansyn kasvoja hetken ja kysyi sitten: ”Miksi sinulla oli kiire etsimään minua?”
Pansy virnisti. ”Mitä sinä nytkin olit tekemässä?” hän tuhahti ja pyöräytti silmiään. ”Olin huolissani sinusta, koska ulkona oli niin kamala sää ja pelkäsin, että olit tekemässä jotain ajattelematonta. Ja katso, olin aivan oikeassa.” Pansy viittasi kädellään märkiä kaapuja. ”Tälläkin hetkellä meidän pitäisi olla sairaalasiivessä mittaamassa ruumiisi lämpötilaa, mutta täällä me vain kuhertelemme.”
Luna tuijotti Pansya ja luihuisen ilkikurinen virne vaihtui uteliaaksi hymyksi. ”Mitä?” hän hymähti, kun Luna pysyi vain hiljaa.
”Sinä olet aivan kuin kurpitsaleivos.”
Yllättynyt hiljaisuus levisi Pansysta. Kurpitsaleivos? Mistä tyttö nyt puhui? ”Tuota, kuinka niin?” hän kysyi varovaisesti.
Luna hymyili. ”Sinä olet niin ihanan kermainen. Toisinaan äkkimakea, mutta useimmiten suussasulavan maukas. Ravitset makuhermoja ja sinusta löytyy aina uusia juttuja, joihin voi rauhassa perehtyä ja makustella. Sitä paitsi kurpitsaleivokset ovat täyteläisiä ja pehmeitä, ja niin olet sinäkin.”
Pansy tuijotti Lunaa yrittäen varmistua siitä, että tyttö oli aivan tosissaan. Mutta totta kai hän oli, olihan tyttö korpinkynsi ja aito Lovekiva. ”Olet sinä kyllä yksi suloisuus”, hän hymähti ja suuteli Lunaa. Tyttö kietoi käsivartensa Pansyn kaulan ympärille ja vastasi huulten kohtaamiseen tutulla lämmöllä ja varmuudella. He viettivät pitkän hetken nauttien toistensa tutusta läheisyydestä, vaihtaen pehmeitä suudelmia ja paijaten toistensa hiuksia.
Pansy oli ensimmäinen vetäytyjä. Hän kohtasi Lunan kirkkaan katseen ja virnisti silmät tuikkien.
”Sinä olet sitten tuulihattu.”
