Kirjoittaja Aihe: Sormet mullassa (ja hiuksissa) | K-11 | draama | Harry/Neville | 6/x 5.2  (Luettu 4710 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
Nimi: Sormet mullassa (ja hiuksissa)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, slice of life, hivenen synkkyyttä
Paritus: Harry/Neville
Haasteet: Spurttiraapale V (yksin), Harry Potter -paritusketju (Neville Longbottom/Harry Potter) ja Finikesä: Juhannustaikoja (Nevilla)

A/N: Jotenkin yllätin itseni vikalla päivällä spurttiraapaletta, kun inspiroiduin yhtäkkiä Harry/Nevilleen. Tämä on myös juhannustaika Nevillalle, toiselle Neville-fanille! Toivottavasti pidät! (ja tietysti muutkin :3)



Sormet mullassa (ja hiuksissa)

I

He ovat kumpikin olleet yksin ja rikki sodan jäljiltä. Harry varmasti enemmän kuin hän, mutta menetyksessä on tarpeeksi yhteistä yhdistääkseen heidät. Niin Neville ainakin tahtoo ajatella. Se alkaa Harryn yksinkertaisesta pyynnöstä: voinko jäädä vähäksi aikaa? Neville suostuu empimättä. Hänen mökkinsä on tarkoituksellisen kaukana kaikesta, ja juuri se rauha ja yksityisyys varmasti houkuttelevat Harryakin. Neville tietää, miltä tuntuu kaivata luontoa ja hiljaisuutta kaiken sen kuuluisuushälinän jälkeen. Harry tietysti saa osakseen paljon enemmän hämminkiä ja osoittelua, joten tämän kaipuu rauhaan on varmasti suuri. Neville on hyvillään, että hän pystyy auttamaan ystäväänsä, ja niin Harry jää, ensin päiviksi ja lopulta viikoiksi. Yhdessäolo on luontevaa ja mukavaa. He antavat toistensa olla, kun tuntuu siltä, mutta yksinäisyyttä enemmän Harry hakeutuu Nevillen seuraan. Harry auttaa mielellään kasvimaan hoidossa. Ensin Neville yritti estellä, jotta Harrystä ei tuntuisi, että yösija pitäisi maksaa vastapalveluksilla, mutta Harryn vastaus muuttaa kaiken:

”En minä sitä niin ajatellutkaan. Halusin vain… minusta on kiva auttaa ja tehdä yhdessä. Ruumiillinen työ on jotenkin rauhoittavaa.”

Neville tietää täsmälleen, mitä Harry tarkoittaa. On niin palkitsevaa upottaa kätensä multaan ja nähdä, kuinka ne auttavat kasvattamaan ja hoivaamaan uutta elämää. Siitä tulee osa rutiinia; he kaksi kasvimaalla kitkemässä rikkaruohoja ja ratkomassa taikakasvien selkkauksia. Välillä Neville unohtaa, ettei Harry hallitse yrttitietoa samalla tavalla kuin hän, ja se johtaa pieniin onnettomuuksiin. Harry istuu tyynesti Nevillen hoidettavana ja hymyilee Nevillen vakaville, keskittyneille kasvoille, kun hän on kumartunut tutkimaan kiivasköynnöksen kipeää puremaa Harryn ranteessa.

”Ole jatkossa varovaisempi”, Neville kehottaa salvan levitettyään, ja hän pitelee Harryn kättä kauemmin kuin olisi sopivaa.

”Minä olen”, Harry lupaa hiljaa. Vihreiden silmien katse on polttava. Neville irrottaa pelästyneenä otteensa, kaataa tuolin ja keittää kasvot punaisina teetä. Harry ei sano asiasta mitään, mutta hänen kiitoksensa on hellyydestä pehmeä, kun Neville ojentaa teekupin. Nevillen iholla kihelmöi uusi (ja silti kovin tuttu) tunne, jota hän ei osaa nimetä. Se huolestuttaa häntä.

« Viimeksi muokattu: 05.02.2020 22:54:23 kirjoittanut Sokerisiipi »

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
II

On aamuyö. Ikkuna on raollaan. Odottaessaan saavansa taas unta Neville kuuntelee kevätsateen pehmeää kohinaa. Hän miettii kasvimaataan ja on kiitollinen hallan poissaolosta. Neville on suojannut kasvimaan taioilla, mutta toisinaan luonto tihkuu huolellisimpienkin taikojen lävitse ja tekee pahojaan. Tai no, ei luonto sentään paha ole. Neville on nähnyt todellista pahuutta. Hän on tuijottanut sitä suoraan sen verenpunaisiin silmiin. Nevilleä puistattaa ja kylmä hiki nousee hänen iholleen. Käsi puristuu tiukasti taikasauvan ympärille. Keho muistaa yhä sodan, sen vaarat ja vatsaa kourivan pelon. Alituinen valppaus.

Harry parahtaa, ja Neville hätkähtää. Hän nousee istumaan ja kysyy:

”Harry? Mikä hätänä?”

Harry ei vastaa. Lakanat kahisevat vierasvuoteessa.

”Valois.” Harry näkee painajaista. Se on niin paha, että mies heittelehtii ja vaikeroi ääneen.

”Älä… Ei heitä… Älä!”

Neville ei ensin tiedä, mitä hänen kannattaisi tehdä, mutta jos Neville itse näkisi painajaista, hän haluaisi jonkun herättävän hänet. Neville nousee sängystä ja jättää taikasauvan tyynylleen. Hän kävelee vastakkaiselle seinälle ja polvistuu Harryn sängyn viereen.

”Harry? Herää”, Neville sanoo lempeästi. Harry ei kuule häntä. Neville empii, mutta koskettaa varovasti Harryn olkapäätä. Hän kutsuu miestä nimeltä ja ravistelee hellästi.

”Harry.”

Harry säpsähtää hereille, kavahtaa kauemmas ja tarttuu taikasauvaansa. Neville ehtii nähdä vain vihreiden silmien vauhkon, piinatun katseen ennen kuin kirous iskee häneen.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
III

Neville muistaa hirvittävän, palovamman lailla polttavan kivun ja kyvyttömyyden liikkua. Hän muistaa olleensa peloissaan, mutta hän muistaa myös Harryn äänen ja toisen käden lämpimän puristuksen. Neville näkee sekavia unia eikä tiedä, mikä on harhaa ja mikä totta. Hän puhuu Harrylle, äidilleen ja Lunalle, mutta kaikista eniten Harrylle. Harryn vastaukset eivät jää hänen mieleensä.

Neville räpyttelee silmiään suorassa auringonvalossa ja häikäistyy. Verhot kahahtavat. Valo ei enää koske silmiin. Neville yrittää nousta, mutta hänen kehonsa on arka ja voimaton.

”Hei”, sanoo uneksuva ääni nojatuolista sängyn vierestä. Neville kääntää päätään. Liike saa hänet voihkaisemaan. Neville ei heti erota, kuka tuolissa istuu. Aurinko paistaa suoraan nojatuoliin ja ympäröi siinä istuvan pää kirkkaalla valokehällä. Neville erottaa vain merkilliset vispiläkorvakorut, jotka tuovat erehtymättömästi hänen mieleensä –

”Luna?” Nevillen ääni on rohiseva. Korvakorut heilahtavat, kun niiden omistaja nojautuu eteenpäin, ja se todellakin on Luna. Nainen on ruskettunut. Likaisenvaaleissa hiuksissa on jokunen rasta ja värikkäitä lasihelmiä. ”Mitä sinä – mitä on tapahtunut?”

”Paljonkin”, Luna sanoo. Luna tarttuu taikasauvaansa, jota hän säilyttää edelleen korvansa takana. Nevillen yöpöydälle ilmestyy kannu jääteetä. Luna nousee, kaataa juoman ja laittaa lasiin värikkään, kiekuraisen pillin. Neville imee pilliä ja huomaa hämmästykseen, ettei jääteeltä näyttävä neste olekaan jääteetä. Juoma on kylmää, mutta tulista ja maku tuo Nevillen mieleen kuivan, punahiekkaisen autiomaan. Se saa Nevillen raajat pistelemään, ensin kivuliaasti, mutta kun tunne hiipuu, hän tuntee olonsa virkeämmäksi ja vahvemmaksi. Neville nousee vaivattomasti istumaan.

”Auttoiko?” Luna kysyy.

”Joo”, Neville sanoo ja katsoo juomaa vaikuttuneena. ”Mitä se on?”

”Se on yrtti, jonka keräsin Australian punaiselta aavikolta”, Luna sanoo. ”En valitettavasti voi kertoa sinulle enempää. Sitä salaisuutta ei ole tarkoitettu jaettavaksi.”

Neville on pettynyt. Neville olisi tahtonut tietää salaperäisestä yrtistä kaiken ja kirjata tarkkaan sen ominaisuudet muistikirjaansa, mutta ehkä tärkeämpää on tietää, miksi hän on näin heikkona, ja missä Harry on? Neville kysyy Lunalta uudestaan, ja tällä kertaa Luna vastaa kunnolla.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
IV

”Harry kirosi sinut vahingossa”, Luna toteaa tyynesti, ”ja se kirous oli vahva. Harry kuitenkin toimi ripeästi. Hän keitti taikajuoman ja juotti sen sinulle. Sen tehtyään Harry lähetti kiireisen viestin Pyhään Mungoon ja sieltä saapui parantaja katsomaan sinua. Hän sanoi, että Harry oli tehnyt kaiken voitavan, ja seuraavaksi oli vain odotettava, heräätkö sinä. Muut olivat hirveän peloissaan, mutta minä en epäillyt ollenkaan, ettetkö sinä heräisi.”

”Olenko ollut vuoteessa kauan?” Neville kysyy.

”Suunnilleen kaksi viikkoa”, Luna sanoo. ”Vaiko jo kolme? Minä olen sekoillut viikonpäivissä siitä asti, kun se suonäkki nuolaisi minua.”

”Missä Harry on?” Neville ei voi enää hillitä itseään.

”Kasvimaalla”, Luna sanoo. ”Hän on hoitanut istutuksiasi yötä päivää.”

”Minkä takia?” Neville pällistelee.

”Sinun tietenkin, hupsu”, Luna hymähtää. ”Harry tietää, kuinka tärkeä kasvimaa sinulle on. Hän on tehnyt kaikkensa, ettei yksikään kasvi kuole. Minä luulen, että Harry ajatteli sen päässään niin, että varjelemalla viljelyksiä, hän varjelisi myös sinua.”

Neville ei tiedä, mitä ajatella, saati sanoa, mutta onneksi Luna tietää.

”Minä haen Harryn tänne”, Luna sanoo mutkattomasti. Tanssahtavin askelin Luna poistuu mökistä. Hiljaisuudessa Neville tulee tietoiseksi siitä, kuinka kiihkeästi hänen sydämensä lyö. On vaikea istua ja odottaa. Neville tahtoisi juosta ulos Harrya vastaan, pujottaa sormensa tämän mustaan, takkuiseen tukkaan ja –

Mökin ovi avautuu.

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Tämä on paritus, jota olen harvemmin tullut lukeneeksi. Pidin kuitenkin kovasti näiden tunnelmasta: puutarhatyöt, miten Neville on parempi yrttitiedossa, mutta huolestunut tuntemuksistaan, miten sodan traumat näkyvät heidän elämässään painajaisina ja vanhinkokirouksena, miten Luna on aivan oma itsensä ja niin kyllä muutkin. Taitavasti kirjoitettu ja toimii erikoisen hyvin raapalemittaisina paloina. Kiitän ja jään odottamaan jatkoa :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Angelina

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 6 754
Kommiksesta hei! En muista oonko itseasiassa koskaan lukenut Harry/Nevilleä, oho! Tässä ollaan siis melkolailla uuden äärellä, joten pahoittelen jos kommenttini on surkea :''D

Mutta siis, pidin kovasti tän tekstin lähtökohdasta ja siitä, että Harry ja Neville bondaavat sodan kauhujen aiheuttamien traumojen takia, koska se on musta uskottavaa. Ehkä epätavallista Harrylle tuolla tavalla jäädä Nevillen luokse, mutta ajatus on kuitenkin todella lohduttava :3 Tuo yhdessä kasvimaan hoitaminen on <3___<3 ja ihana Neville, auttamassa Harrya! Haluan ajatella, että Harrylla on kerrankin oikeus olla heikko ja jonkun toisen autettavana.

Painajaiset eivät toki tulleet yllätyksenä, mutta ää apua tuo Nevillen kiroaminen! Mahtoi olla melkoinen kirous, kun siitä toipuminen noin kauan kestää ja Harryn tunnontuskat..... :< Oh damn, mua kiinnostaa hirveästi miten tästä edetään!! Luna oli muuten kiva lisä ja jotenkin hahmolle sopivaa, että kertoo keräämästään yrtistä, mutta ei kuitenkaan suostu paljastamaan kaikkea :: D Neville-raukka!


© Inkku ♥

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Tervehdys kommenttiarpajaisista! :) Päädyin tämän tekstin pariin, koska tykkään hirmuisesti sen nimestä ja minua kiinnosti nähdä, miten Harry/Neville parituksena oikein toimisi, sillä en ole siihen aiemmin törmännyt. Tulin tätä lukiessani siihen lopputulokseen, että erittäin hyvin; heillä on kuitenkin aivan omanlaisensa yhteinen historia, ja pidin paljon siitä, että lähdit rakentamaan heidän suhteensa kehittymistä tässä nimenomaan sodasta toipumisen ja sen jälkimaininkien kautta. Minusta on uskottava ajatus, että Harry tahtoisi paeta kokemuksiaan Nevillen luo sillä tavalla kuin tässä tapahtuu. Ensimmäinen osa on näistä ehdottomasti suosikkini, koska siitä huokuu niin selvästi Nevillen mökin rauha ja Nevillen lempeys - kasvimaan hoitaminen yhdessä on ihana yksityiskohta ja sopii molempiin hahmoihin. Minäkin tykkäsin maininnasta, että Neville on parempi yrttitiedossa. Tämän viimeisen kappaleen tunnelma oli samaan aikaan hienon pehmeä ja intensiivinen:
Lainaus
Vihreiden silmien katse on polttava. Neville irrottaa pelästyneenä otteensa, kaataa tuolin ja keittää kasvot punaisina teetä. Harry ei sano asiasta mitään, mutta hänen kiitoksensa on hellyydestä pehmeä, kun Neville ojentaa teekupin. Nevillen iholla kihelmöi uusi (ja silti kovin tuttu) tunne, jota hän ei osaa nimetä. Se huolestuttaa häntä.

Vaikka ensimmäisen osan tunnelma oli minusta erityisen viehättävä, pidin siitä että sodan aiheuttamat kauhunkokemukset eivät tuosta vain katoa, vaan vainoavat hahmoja edelleen. Vahinkokirous kertoo paljon Harryn trauman syvyydestä, ja oli sekä sydäntäsärkevää että ymmärrettävää lukea, miten hän on päätynyt käsittelemään tapahtunutta:
Lainaus
”Harry tietää, kuinka tärkeä kasvimaa sinulle on. Hän on tehnyt kaikkensa, ettei yksikään kasvi kuole. Minä luulen, että Harry ajatteli sen päässään niin, että varjelemalla viljelyksiä, hän varjelisi myös sinua.”
Tämä oli minusta mielikuvana todella kaunis, vaikkakin myös hiukan surullinen, varsinkin kun taustalla muisto siitä, miten Harry ja Neville aluksi hoitivat kasvimaata yhdessä.

Luna on yksi lempihahmoistani, joten oli ilahduttavaa lukea hänestä tässä, varsinkin kun hän oli ehdottomasti oma itsensä. <3 Pidin etenkin hänen suonäkki-maininnastaan sekä siitä, ettei Luna epäillyt lainkaan Nevillen toipumista. Ja että hän päätyi hakemaan Harryn! Viimeisin raapale jäi todella kutkuttavaan kohtaan, varsinkin kun Neville vaikuttaa olevan aiempaa tietoisempi omista tunteistaan Harryn suhteen. Tämä oli hieno kokonaisuus, johon jään odottamaan ehdottomasti jatkoa, kiitos!
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 234
Miten on mahdollista, etten ole kommentoinut tätä? Harry/Nevilleä! Pari, jota ei about koskaan näe missään :o
Nevillesi on ihanan rauhallinen ja kärsivällinen, juuri sellainen, millaisena aikuisen Nevillen näen. Onko tuo mökki syrjässä joku canonjuttu, vai miksi olen kuvitellut täsmälleen samantyyppisen tulevaisuuden Nevillelle🤔
Voi Harry, minkä teit, voin vaan kuvitella sitä syyllisyyden ja pahimmassa tapauksessa välttelyn määrää, mikä tästä Harryn puolelta saattaa seurata, apua... parasta olisi syyllisyyttä lievittääkseen vaan alkaa hoivaamaan Nevilleä kuntoon, vähän suukkoja sekaan niin hyvä tulee.

Luna oli ihana, just oma vähän höpsö itsensä, mutta tässä jäi kyllä vähän kieli pitkällä odottamaan, että mitä seuraavaksi🤤

~ Violet

I am enough.
.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
Oi, miten monta kommenttia! ;__; Kiitos, ihanat! ♥︎♥︎♥︎

Thelina: Harry/Neville on kyllä lempirareparitukseni. Kiva, että tämän tunnelma ja elementit upposivat ja hahmot olivat tunnistettavasti omia itsejään. Kiitos kommentista!!

Angelina: Jee, kivaa, että uusi paritus oli siulle lukijana mieleen! Harryn syistä jäädä Nevillen nurkkiin tulevista osista, mutta onhan se kieltämättä hänelle epätyypillistä! Juuri niin, Harrykin tarvitsee tukea, hellyyttä ja huolenpitoa <3 Luna on kyllä ihana. Höpsis, ihana kommentti oli, kiitos!!

Okakettu: Oi, ihanaa, että tämän nimi on mieleesi. Itsekin tykkään siitä kovasti! Hyvä, että asetelma on toimiva ja uskottava. Se on minulle tärkeää <3 Ajatus näistä kahdesta puurtamassa kasvimaalla on kyllä minustakin ihan hirveän hellyttävä. Lunastakin kirjoittaminen on tosi kivaa. Ajattelen, että hän on pitänyt Harryn kasassa ja voimissaan sen aikaa, kun Neville oli vielä tajuton. Ihanaa kuulla, että pidät tästä ja kiitos kommentista!!

Violetu: En usko, että mökki on canonia, mutta kieltämättä se on juuri sellainen paikka, missä voi nähdä Nevillen aikuisena asuvan. Kivaa, että tällainen Neville on mieleesi ja vastaa käsitystäsi hänestä. Luna on <3 Kiitos kommentista!!



V

Harry ryntää sisään, kompastelee ja rysähtää polvilleen Nevillen vuoteen viereen. Vuolaat kyyneleet valuvat likaisia poskia pitkin. Käsissä on haavoja ja paukamia, jotka ovat Nevillen temperamenttisen kasvimaan ja Harryn varomattomuuden aikaansaannosta. Harry näyttää kamalalta. Hän on yltä päältä mullassa ja lannoitteessa, mutta lian alta paljastuva totuus on se, joka Nevilleä eniten järkyttää. Harryn silmät – niissä näkyvä syyllisyys on niin syvää, että Nevillen sydäntä ahdistaa.

”No, no”, Luna nuhtelee ovensuusta, ”eihän sinua edes tunnista, kun sinulla on puoli puutarhaa ylläsi. Kuuraannu!”

Lika katoaa Harryn iholta ja hiuksista, jotka tosin jäävät sotkuisen takkuisiksi, mutta sellaiset ne aina ovat. Jämerä kuurausloitsu jättää Harryn ihon araksi ja punakaksi, mutta Harry ei tunnu edes huomaavan.

”Olet hereillä”, Harry sanoo ääni itkuisuudesta käheänä. Hänen olkapäänsä vapisevat. ”Neville – olen ihan hirveän pahoillani… Minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne!”

Harryn syyllisyys leimahtaa vihaksi. Hänen vapisevat kätensä puristuvat nyrkkeihin. Kasvoilla kihisevä itseinho on Nevillelle liikaa. Hän laskeutuu lattialle ja halaa Harrya tiukasti.

”Olen iloinen, että tulit”, Neville kuiskaa, ”ja haluan, että jäät. Minä autan sinua. Kaikki järjestyy vielä, tiedän sen.”

”Neville, älä… et tajua – sinä melkein kuolit!” Harry parahtaa.

”Mutta en kuollut”, Neville sanoo tiukasti. ”Sinä pelastit minut, koska sellainen sinä olet. Harry, sinä et ole yksin. Kaikki me sodasta selvinneet – me taistellaan jatkuvasti kokemamme kanssa. Joskus kaikki se paha on liikaa, ja me horjutaan ja silloin voi tapahtua kamalia, mutta jos siitä selviää, se on taas yksi taistelu vähemmän. Kaikki kokemamme kipu todistaa, että me ollaan yhä ihmisiä. Sitä sota ei onnistunut viemään meiltä, ja se on asia, josta on syytä olla kiitollinen. Ole kiltti, anna itsellesi anteeksi, Harry.”

Harry ei osaa sanoa mitään. Hän vain itkee, mutta se on hyvää itkua. Siinä on surua, syyllisyyttä, vihaa ja häpeää. Kaikki ne vaikeat tunteet pääsevät vihdoin ulos. Neville pitää kiinni eikä hän päästä irti silloinkaan, kun myrsky lopulta hellittää.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Olipa hienoa saada tähän jatkoa, ja vieläpä tällainen kohtaus, jossa Neville ja Harry todella kohtaavat yhdessä aiemmin tapahtuneen ja puhuvat siitä - tunnelma oli hyvällä tavalla katharsismainen, vaikka toki selvitettäviä asioitakin on vielä jäljellä. Harryn epätoivo ja syyllisyys, siihen liittyvät erilaiset tunteet, välittyivät tästä pätkästä tosi vahvasti. Tykkäsin yksityiskohdasta, että Harry on saapunut Nevillen luokse niin kiireellä, että hänellä on puoli puutarhaa yllään, kuten Luna niin sympaattisesti ilmaisee. Nevillen puutarhan kuvaileminen temperamenttiseksi oli myös kuvaus, josta pidin todella paljon. Tuo Nevillen viimeinen repliikki oli juuri sellainen, jonka voisin kuvitella hänen lausumanaan. Kiitos paljon uudesta osasta! :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Voi Harry, arvasin, että hän tuntee tapahtumeesta ihan valtavaa syyllisyyttä! Niin tuntisin kyllä minäkin hänen sijassaan :'( Harryn ulkomuoto kuvastaa hyvin hänen mielentilaansa ja Lunan kuurausloitsun jäljiltä punainen iho oli hyvä yksityiskohta. Neville suhtautuu niin Nevillemäisesti koko tapaukseen. Tottakai hän haluaa, että Harry jää. Ja jotenkin ihanaa, että vaikka Nevillen pitäisi olla (tai ainakin hän tiedottomana ollessaan on ollut) se, jota autetaan ja joka on sairas, hän heti sanoo, että haluaa auttaa Harrya. Tuo toiseksi viimeinen kappale on täyttä kultaa ja viisautta ❤ Viimeisessä kappaleessa taas oikein itsekin tuntee kyyneleiden nousevan silmiin, tunteikas kohta ja ihanaa, että myrsky hieman jo hellittää, mutta Neville on yhä siinä ❤

Jään seurailemaan, miten tarina jatkuu ja miten tapahtuneesta selvitään, kun vielä sodan paino varmasti painaa sen lisäksi, vaikka siitä onkin jonkin aikaa jo kulunut. Kiitos, tää on niin ihana ❤
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 769
Okakettu: Ihana kuulla, että Harryn tunteet välittyivät! Kivaa, että nuo yksityiskohdat ovat mieleen, itsekin tykkään hirveästi erilaisista yksityiskohdista, kun luen jotakin. Kiitos kommentista!!

Thelina: Harrylla on ollut hirveät tunnontuskat, kun Neville on maannut tiedottomana viikkotolkulla. Neville on niin mutkaton ja kultainen <3 Neville yllätti minut itsenikin viisailla sanoillaan. On se vaan niin rakas <3 Voii, hirmusti ilahduttaa kuulla, että viimeisin osa onnistui liikuttamaan. Kiitos kommentista!!



VI

Neville ei tiedä, tavoittiko mikään hänen sanoistaan Harrya. Ehkä, onhan Harry vielä täällä, ja niin on Lunakin. Harry ja Luna tukevat Nevilleä heidän kävellessään puutarhassa, joka kukoistaa iltahämärässäkin. Kasvimaata on hoidettu sellaisella rakkaudella ja kärsivällisyydellä, että jopa oikukas kiivasköynnös on suostunut harkitsemaan kukkimista kasvattamalla muutamia nuppuja.

”Teitkö sinä – kaiken tämän?” Neville sopertaa.

”Yritin parhaani”, Harry sanoo.

”Harry, sinä olet niin vaatimaton”, Luna huokaisee. ”Hän teki kaikki raskaimmat ja vaarallisimmat työt. Kitki, lannoitti, kasteli, puhkoi, maanitteli ja lauloi. Hän olisi varmaan hoitanut istutuksia yötä päivää, ellen minä olisi raahannut häntä välillä syömään ja nukkumaan.”

”Et sinä minua sentään raahannut”, Harry mutisee pää painoksissa.

”Saatanhan minä muistaa väärin”, Luna hymähtää. ”Oi, katsokaa! Huhtikeijuja!”

Luna irrottaa kätensä Nevillen käsikynkästä ja rientää mäkeä ylös ihastelemaan auringon viimeisissä säteissä keimailevia huhtikeijuja, joilla on tavallisista keijuista poiketen perhoskuvioiset siivet. Niitä näkee vain keväisin.

”Haluatko mennä lähemmäs?” Harry kysyy.

”Ei, tässä on hyvä”, Neville sanoo ja ajattelee Harrya, joka hoiti ja varjeli hänen kasvimaataan tunnollisesti koko sen ajan, kun hän vuoteenomana. Se on romanttisinta, mitä Nevillelle on koskaan tehty. ”Harry.”

Harry katsoo häntä, häveliäästi ja epäröiden kuin ei aivan vielä uskaltaisi kohdata Nevilleä kaiken tapahtuneen jälkeen. Vihreissä silmissä on hirveästi kärsimystä, ja Harrylla on liian väsyneet kasvot ikävuosiinsa nähden, mutta hän on silti komea. Nevilleä punastuttaa, kun hän tajuaa, mitä tahtoisi tehdä juuri nyt.

”Kai sinä jäät?” Neville kysyy hiljaa, koska ei uskalla toivoa lujempaa.

”En usko, että minun pitäisi. Olen vaaraksi sinulle.”

”Ei noin voi sanoa yhden vahinkokirouksen jälkeen. Minä… haluaisin, että jäät.”

”Miksi?”

”Koska –” Neville ei tiedä, miten sen edes sanoittaisi, mutta hän onkin rohkelikko ja tällaisissa tilanteissa rohkelikko toimii. Nevillen sormet sujahtavat Harryn takkuisiin niskahiuksiin. Neville ehtii nähdä ihmetystä ystävänsä silmissä ennen kuin hän on liian lähellä nähdäkseen enää mitään. Harryn huulet ovat karheat, mutta silti niiden suuteleminen värisyttää Nevilleä niskanikamista lanneluihin saakka.

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Aaah, tämä oli niin ihana osa! Huhtikeijut, kiivasköynnös, Harryn uurastus puutarhassa ja arka mutta silti rohkea suudelma ja

Lainaus
”Kai sinä jäät?” Neville kysyy hiljaa, koska ei uskalla toivoa lujempaa.
Sydänparkaani, tämä on niin haikea mutta ihana ♥ Ja se miten Neville pitää Harrya komeana. Neville on kyllä juuri niin kuin sanoit, mutkaton ja kultainen.

Kiitos, sanomattakin selvää että pidän kovasti ♥
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 094
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Oih, täähän on oikein sellaisella sydäntä riipaisevalla tavalla kaunista luettavaa. Sodan jäljet ja trauma ovat selvästi esillä, alkaa itseäkin jopa vähän ahdistaa. Kirjoitustyylisi on kuitenkin jollain tavalla lohdullinen, kaiken synkkyyden ja ahdistuksen ja trauman keskellä, sellainen, että toivo elää ja kyllä kaikesta selvitään, ja lukeminen on sujuvaa ja luontevaa. Kirjoitustavassa tykkäsin myös siitä, että aikamuotona oli käytetty preesensiä. Jotenkin sen myötä tuli vahvemmin tunne, että nyt ollaan ja eletään hetkessä, vaikka menneisyys vainoaakin.

Nevillen ja Harryn suhde on ihanan hento ja hauras, hienovarainen. Lohdun hakeminen toistensa seurasta ja läsnäolosta sodan jäkeen sopii näille kahdelle täydellisesti, ja olet kirjoittanut siitä kauniisti kaiken muun ohessa. Vähänkö säikähdin, kun Harry kirosi Nevillen, mutta kuten Neville itsekin sanoi, hän ei (onneksi) kuollut. Neville on ihanan myötätuntoinen ja lempeä Harrya kohtaan, ja musta tuntuu, että juuri sitä Harry tarvitseekin.

Tykkään Lunan roolista tässä ficissä. Luna on jotenkin niin lohdullisella tavalla vanha tuttu itsensä, sellainen, kuin hänet oppi kirjoista tuntemaan. Luna tuo myös omalla läsnäolollaan pienen välähdyksen iloa ja huolettomuutta, mikä sopii hyvin kaiken huolen ja trauman keskelle.

Kaikin puolin kaunista luettavaa ♥

Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 182
  • brick by brick
Vaihdokkaista huomenta <3

!!!!!!! Tää on ihana! Harry/Nevilleä tulee luettua liian vähän, joten oon iloinen, että sain tämän vaihdokkaista, koska nyyh! Kirjoitat näitä poikia aivan upeasti, ja jokaisessa luvussa on kaunis tunnelma. Voisin oikeastaan kommentoida niitä vaikka luku kerrallaan.

I
Tää alkaa kauniisti ja surumielisesti, ja miusta on kovin IC, että Nevillellä olisi mökki ja kasvimaa jossain kaukana ihmisistä, ja että Harryllekin tekisi tosi hyvää ottaa hermoloma ja viettää se siellä Nevillen kanssa. Neville on niin rauhallinen ja vähän syrjäänvetäytyvä mutta vakaa, ja Harryllakin on se rauhallinen ja vakava puoli, joka sopii hyvin yhteen Nevillen kanssa. Yllätyin ja ilahduin siitä, että heidän välilleen kehittyi jännitettä jo tässä ensimmäisessä osassa!

II
Harry ja painajaiset on tuttu yhdistelmä, mutta Nevillen paikallaolo ja auttamishalu oli sellaista, mistä en ollut lukenutkaan ennen. On hyvin hänen tapaistaan, että hän haluaa auttaa, eikä tule ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi olla varovainen lähstyessään tuossa tilassa olevaa Harrya.

Lainaus
Harry säpsähtää hereille, kavahtaa kauemmas ja tarttuu taikasauvaansa. Neville ehtii nähdä vain vihreiden silmien vauhkon, piinatun katseen ennen kuin kirous iskee häneen.
Tässä on tosi hienosti kuvattu se sekava, hätääntynyt olo joka seuraa painajaisesta heräämistä. Voi Nevilleä kun joutui kirouksen tielle :'(

III
Saatoin vähän nyyhkiä tuolle, että unissaankin Neville on tietoinen Harryn läsnäolosta, sekä sille, että unessa Neville puhuu äidilleen.

Luna oli yllättävä mutta tervetullut lisä tähän tarinaan! <3 Pidän hänestä kovin, ja kirjoitit hänet juuri sellaiseksi kuin hän onkin: Luna on hassu ja omalaatuinen, mutta ihan eri tavalla suora ja viisas kuin useimmat muut ihmiset. Hymyilin merkillisille vispiläkorvakoruille ja jääteen näköiselle salaperäiselle yrttijuomalle.

IV
Lisää Lunaa <3
Voi Harry :'( Tietenkin se yrittäisi kaikin voimin korjata tai ainakin hyvittää virheensä pitämällä mahdollisimman hyvää huolta Nevillelle tärkeistä kasveista. Pidän myös siitä, että tapahtumat nähdään tässä Lunan kertomina, sillä Harry on niin vaatimaton, ettei varmaan kehtaisi kunnolla edes kertoa tekemisistään, etenkin sen takia, miksi hän niitä juttuja päätyi tekemään.

Lainaus
Tanssahtavin askelin Luna poistuu mökistä.
<3

Lainaus
Neville tulee tietoiseksi siitä, kuinka kiihkeästi hänen sydämensä lyö. On vaikea istua ja odottaa. Neville tahtoisi juosta ulos Harrya vastaan, pujottaa sormensa tämän mustaan, takkuiseen tukkaan
Ooh <3<3

V
Voi Harry :'( :'( se on niin pahoillaan ja niin rakas. Onneksi Nevillelle ei käynyt pahemmin ja Harry toimi nopeasti, sillä muuten Harry ei varmasti olisi kestänyt syyllisyyttään.
Lainaus
Kasvoilla kihisevä itseinho on Nevillelle liikaa. Hän laskeutuu lattialle ja halaa Harrya tiukasti.
:'( voi rakkaat. Onneksi Neville on tuollainen.

Lainaus
”No, no”, Luna nuhtelee ovensuusta, ”eihän sinua edes tunnista, kun sinulla on puoli puutarhaa ylläsi.
Ihana Luna <3

VI
Lainaus
Kasvimaata on hoidettu sellaisella rakkaudella ja kärsivällisyydellä, että jopa oikukas kiivasköynnös on suostunut harkitsemaan kukkimista kasvattamalla muutamia nuppuja.
Voi miten tykkään tästä! Ihanaa, että puutarhasta suoraan näkee, miten paljon Harry välittää.

Lainaus
Neville ei tiedä, miten sen edes sanoittaisi, mutta hän onkin rohkelikko ja tällaisissa tilanteissa rohkelikko toimii. Nevillen sormet sujahtavat Harryn takkuisiin niskahiuksiin. Neville ehtii nähdä ihmetystä ystävänsä silmissä ennen kuin hän on liian lähellä nähdäkseen enää mitään. Harryn huulet ovat karheat, mutta silti niiden suuteleminen värisyttää Nevilleä niskanikamista lanneluihin saakka.
Rohkelikko tosiaan ;D <3<3 Tämä oli täydellinen lopetus. Kiitos tästä tarinasta, pidin kovasti!
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee