Title: Kyltymätön nälkä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Moonlight Lovers
Characters: Aaron, Ivan
Pairing: Ei varsinaisesti, mutta vähän tökkimistä pienen, hienovaraisen (ja yksipuolisen) Aaron/Ivanin suuntaan
Genre: Angst, ripaus hurt/comfortia
Rating: K-11
Warnings: Muutamassa kohdassa itsetuhoisia ajatuksia, vampyyri juomassa toisen vampyyrin verta
Disclaimer: Oikeudet alkuperäiseen peliin ja sen sisältöön kuuluvat ChiNoMikolle ja muulle Beemoovin henkilökunnalle. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Nälkä, verenhimo, vainoaa Ivania.
A/N: Tätä kirjoittaessa mulla pyöri mielessä Markus Krunegårdin biisi
Jag är en vampyr, ja siitä etenkin kohta
”hela världens hunger samlad i mig” (eli tälleen oikein kökösti käännettynä suomeksi ”koko maailman nälkä kasaantuneena/kerääntyneenä minuun”). Jotenkin ajattelisin, että se tiivistää Ivanin tuntemukset ja vampyyrikriiseilyn aika hyvin.
Tää sijoittuu aikaan ennen pelin tapahtumia, jotenkin niin että Ivan on asunut kartanossa vasta lyhyen aikaa.
Mukana
Multifandom-haasteen neloskiekalla ja
Pelihaasteessa.
Kyltymätön nälkäAinainen, kyltymätön nälkä. Sammumaton verenjano.
Siihen tiivistyi Ivanin kokemus vampyyrina olemisesta. Ja sitä se kuulemma aluksi olisikin, siihen asti että hän oppisi hallitsemaan itseään, uusia voimiaan ja verenhimoaan. Kukaan ei vain koskaan ollut kertonut hänelle, kauanko siinäkin menisi. Muut olivat kyllä luvanneet auttaa häntä parhaansa mukaan (paitsi Ethan, mutta hänen ”apuaan” Ivan ei edes halunnut), mutta se ei vain koskaan tuntunut riittävän. Ehkä mikään ei riittänyt, sillä mitään muuta Ivan ei halunnut (entisen elämänsä lisäksi) kuin jotain, mikä sammuttaisi hänen kyltymättömän nälkänsä.
Vaikka muiden auttaminen ei ollutkaan täydellistä, joskus Ivan vain toivoi, etteivät nämä tekisi sitä ollenkaan. Niinä hetkinä kun nälkä, pakottava tarve saada verta, iski tavallista kovempana, Ivan olisi uhrannut mitä vain, jotta olisi voinut lähteä läheiseen kaupunkiin metsästämään. Muut vampyyrit tosin päättivät hänen puolestaan aina toisin, ja Ivanista tuntui, että vain seinään kiinni kahlittuna hän olisi ollut yhtään enemmän vangittuna. Muut eivät päästäneet häntä ulos metsästämään, ei yksin, ei muiden mukana, eikä Ivan ikinä tyytynyt heidän selityksiinsä. Miten hän voisi oppia elämään vampyyrina, jos ei saanut edes verenjanoaan sammuttaa? Se, että muut joskus houkuttelivat kartanolle ihmisiä juhlien avulla heidän ruoakseen, ei riittänyt hänelle.
Ivan ei tiennyt, mitä hänen oikein pitäisi tehdä. Hän istui huoneensa lattialla selkä sänkyyn nojaten ja polviaan halaten. Hän oli alkujaan sivellyt pohkeitaan kuin itseään rauhoittaakseen, mutta lopulta hänen teki mieli vain repiä päänsä irti, jos olisi vaikka edes siten saanut hillittyä kyltymätöntä nälkäänsä.
Oveen koputettiin. Välittömästi Ivan pyyhkäisi silmäkulmansa kuiviksi ja käänsi katseensa kohti ovea.
”Minä täällä. Saanko tulla sisään?”
Se oli Aaron. Ivan nielaisi noustessaan seisomaan hieman täriseville jaloilleen. Hän pyyhki silmiään koko sen lyhyen matkan, joka hänen piti kävellä ovelle asti. Hetken haparoituaan hän sai avattua lukon ja avasi oven päästääkseen Aaronin luokseen.
”Oletko kunnossa? Näytät…”
Mutta Aaron ei jatkanut lausettaan, joten epäselväksi jäi, miltä Ivan hänen mielestään näytti. Sairaalta? Kamalalta? Kuin joltain maan alta nousseelta mädäntyneeltä ruumiilta? Ainakin ne kaikki kuvasivat hyvin Ivanin senhetkistä olotilaa, joten ei olisi ihme, jos se myös näkyisi päällepäin.
”Minulla on nälkä”, Ivan kähähti ja tarttui Aaronin käsivarteen. Hän katsoi anelevasti tämän keltaisena kiiluviin silmiin.
”Sinun on opittava pääsemään siitä yli”, Aaron vastasi. Hän vilkaisi Ivanin sormia, jotka puristivat hänen käsivarttaan, mutta ei yrittänyt ravistella niitä irti.
”Minähän yritän!” Ivan huudahti kuulostaen epätoivoiselta ja turhautuneelta. ”Mutta silti se vain pahenee…”
”Olet syönyt viimeksi kaksi päivää sitten”, Aaron sanoi. ”Ei sinulla pitäisi vielä olla nälkä.”
”Kiva kun tiedät asioitani puolestani”, Ivan sähähti. Sitten kiukku katosi hänen äänestään yhtä nopeasti kuin se oli siihen ilmaantunutkin. ”Aaron, ole kiltti, vie minut metsästämään, lupaan hillitä itseni ja totella jokaista käskyäsi.”
Aaron pudisti päätään. ”Ei käy”, hän sanoi. ”Vladimir on kieltänyt, sinun on pysyttävä kartanossa. Ja totta puhuen olen samaa mieltä. Olen pahoillani, mutta sinä et ole vielä kykenevä metsästämään.”
Ivan oli tiennyt saavansa tämän vastauksen, mutta sen kuuleminen tuntui yhtä kaikki pahalta. Tätä hän oli juuri tarkoittanut sillä, että toivoi toisinaan, etteivät muut ”auttaisi” häntä sitten lainkaan. Hän oli vampyyri siinä missä muutkin, yhtä lailla hänkin tarvitsi verta. Itse asiassa hän tuntui tarvitsevan sitä enemmän kuin muut. Mutta sen sijaan, että hänelle olisi tarjottu mahdollisuus ravita itsensä, hänet pidettiin visusti neljän seinän sisällä ja pakotettiin kitumaan, kärsimään kyltymättömästä nälästään.
Ivan päästi irti Aaronin käsivarresta ja käänsi tälle selkänsä.
”Okei, mene sitten”, hän sanoi ja yritti pitää äänensä vakaana. Se oli vaikeaa, sillä hänen teki mieli vain itkeä, itkeä omaa kurjaa oloaan ja tuskaansa. Itkeä nälkäänsä.
Sanomatta mitään muuta Ivan käveli vuoteensa ääreen ja istui sen reunalle. Hän nojasi polviinsa ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän harkitsi taas kerran sitä mahdollisuutta, että repisi päänsä irti ja ehkä siten pääsisi eroon pahasta olostaan ja sieluakin nakertavasta, kyltymättömästä nälästään.
Jos Ivan ei olisi ollut niin keskittynyt omaan tuskaansa ja itsetuhoisiin ajatuksiinsa, hän olisi huomannut Aaronin lähestyvän jo ennen kuin sänky narahti tämän painosta. Seuraavaksi Ivan tunsi hipaisun käsivarressaan. Hän nosti kasvonsa kämmenistään ja katsoi hieman sumein silmin eteensä. Näön taas kirkastuttua hän näki edessään Aaronin vaaleanruskean, arpisen käsivarren.
”Siinä”, Aaron sanoi.
”Mi-mitä?” Ivan sopersi. Hän ei ymmärtänyt, miksi Aaron oli ojentanut hänelle kätensä.
”Saat juoda vähän minun vertani. Tiedän, ettei se ole yhtä hyvää ja ravitsevaa kuin ihmisveri, mutta saat kyllä helpotettua sillä oloasi.”
”Kiitos”, Ivan sanoi hiljaa sen enempää tarjousta ihmettelemättä. Hän tarttui varovaisesti Aaronin käsivarteen.
”Ja sinun on todellakin parasta hillitä itsesi”, Aaron lisäsi. ”Mutta tiedäkin, että jos menetät hallinnan hetkeksikään, en epäröi käyttää voimaa sinun pysäyttämiseksi.”
”Tietenkin.” Ivanin äänessä kuulsi alakuloisuus. Hän tiesi kyllä, että muut eivät luottaneet häneen. Sen kuuleminen ei tuntunut hyvältä, vaikka ei hän muita moittinut, eihän hän itsekään uskaltanut luottaa itseensä.
Vaikka Aaronin sanoissa oli kaikunutkin ikävä muistutus siitä, että hän oli voimaton verenhimoaan vastaan eikä ollut vielä oppinut elämään vampyyrina, hän oli niin helpottunut saamastaan tarjouksesta, että ajatus verestä jyräsi lähes välittömästi kaikki muut mietteet alleen. Ivanin ote Aaronin käsivarresta tiukentui, ja hän iski kulmahampaansa siihen niin kuin nälkäkuoleman partaalla oleva leijona käy seepranruhon kimppuun.
Aaronin sanat olivat totta: toisen vampyyrin veri ei maistunut samalta kuin ihmisen. Se ei ollut yhtä hyvää, yhtä ravitsevaa, yhtä tyydyttävää. Jokin siinä muistutti Ivania petoeläinten verestä, vaikka kyllä Aaron metsän eläimiä paremmalta maistui. Ja nälkänsä takia epätoivoisena Ivan olisi juonut mitä tahansa saamaansa verta nautinnolla, vaikka se olisi maistunut kuravedeltä.
Jokainen veripisara, jonka Ivan sai juodakseen, helpotti hänen vointiaan ja kirkasti nälän sumentamaa mieltä. Kuin hän olisi saanut tasoituksen vieroitusoireisiinsa, kuin jokin narkomaani. Välillä hän tunsikin olonsa sellaiseksi. Veri oli hänen huumeensa, ja kun se ei enää täyttänyt hänen mieltään, hän kykeni taas ajattelemaan muutakin. Kuten sitä, miten yllättävän lämpimältä ja pehmeältä Aaronin käsivarsi tuntuikaan hänen kalpeassa otteessaan.
”Ivan, nyt riittää.”
Mutta Ivan ei kuullut. Vaikka hän yhä nälkäisenä nauttikin tarjotusta verestä, ja se tyydytti osaa hänen mielensä sopukoista, sitäkin enemmän hän huomasi ajattelevansa Aaronia. Tämä oli ollut vampyyri jo vuosisatoja, mutta siitäkin huolimatta tuntui ymmärtävän häntä paremmin kuin kukaan muu kartanon asukkaista, jotka olivat kaikki tätä huomattavasti nuorempia. Ei Aaron hänelle tietenkään mitään erityiskohtelua suonut, noudatti aina tiukasti Vladimirin antamia määräyksiä, mutta suhtautui häneen lempeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin muut. Aaron tuntui jopa oikeasti välittävän hänestä.
”Ivan. Riittää.”
Aaronin sanat kaikuivat jälleen kuin kuuroille korville. Kolmatta kertaa hän ei enää edes yrittänyt, vaan tarttui vapaalla kädellään kiinni Ivanin päästä ja väänsi sen väkisin irti käsivarrestaan. Ivanin hampaat viilsivät lisää ihoa auki, kun Aaron nykäisi tämän väkipakolla kauemmas. Veri roiskahti, ja Ivanin katse eksyi silmäilemään sitä kaihoisasti. Aaron veti käsivartensa kauemmas Ivanista ja pyyhki hampaiden jättämiä haavoja toisella kädellään. Ivanin omat sormet eksyivät leualle, johon oli valunut muutama pisara Aaronin verta.
”Anteeksi”, Ivan sanoi vikkelästi painaen katseensa lattiaan.
”No, minähän sanoin, että jos et itse lopeta, minä panen sinut lopettamaan”, Aaron totesi yksinkertaisesti, iloisena siitä, ettei ollut joutunut käyttämään enempää voimaa. ”Millainen vointisi on?”
Ivan kohautti vaisusti olkapäitään. Aaronin veri oli kyllä helpottanut hänen oloaan, tyydyttänyt hieman hänen nälkäänsä, mutta jokin kaihersi yhä hänen mieltään ja sisuskalujaan. Ehkä se todella oli sitä, että hänen kyltymätöntä nälkäänsä ei täyttäisi mikään. Hän ei ollut varma. Tämä tunne tosin tuntui hieman erilaiselta nyt kuin aiemmin.
”Onko kaikki okei?” Aaron kysyi sitten. Pieni huoli sävytti hänen kasvojaan.
”En tiedä”, Ivan sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän ulvahti ja kääntyi Aaronin puoleen. Hän painoi otsansa tämän rintaa vasten, laski kädet olkapäille ja alkoi itkeä. Aiemmin, ennen kuin Aaron oli tarjonnut hänelle vertaan, hän oli halunnut itkeä nälkäänsä, joka ei sammunut koskaan. Enää hän ei tiennyt, miksi itki.
Aaron ei tehnyt elettäkään karistaakseen Ivania irti itsestään, vaikka olikin selvää, että hän koki tilanteen oudoksi ja epämukavaksikin. Hän ei myöskään yrittänyt lohduttaa Ivania, tarjota sanatonta ymmärrystä itseään vuosisatoja nuoremmalle vampyyrille. Hän vain istui paikallaan ja antoi Ivanin itkeä, nojata hänen rintaansa.
Kun Ivanin itku viimein hiipui, hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Sitten, aivan äkisti Ivan vetäisi itsensä irti Aaronista. Hän pyyhki silmiään kämmenselkiinsä ja imeskeli pois olematonta verta huuliltaan. Hän haukkoi yhä henkeään, kun Aaron lopulta puhui:
”Se
on vaikeaa”, hän sanoi ymmärtäväisesti. ”Olen sanonut sen jo monta kertaa, ja niin ovat kaikki muutkin, mutta kyllä sinä lopulta opit elämään sen kanssa.”
Ivan tuijotti ilmeettömänä eteensä ja pudisteli päätään. Liikehdintä tosin ei vaikuttanut olevan sanaton vastaus Aaronin puheisiin.
”Sinun vain on hyväksyttävä se fakta, että olet vampyyri, etkä voi enää elää ihmisenä”, Aaron jatkoi. Hän seurasi vieressään istuvan Ivanin levotonta liikehdintää kulmat kurtussa. ”Voitko oikeasti hyvin? Verenhimon ei pitäisi enää vaivata sinua.”
”Olen nyt ihan okei”, Ivan valehteli. ”Aaron… sinä voit mennä.”
”Oletko varma?”
”Olen. Mene!”
Aaron ei väittänyt vastaan, tiesi sen olevan turhaa. Hän nousi sängynreunalta vaivattomasti ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle. Ennen oviaukosta katoamista hän vielä kääntyi Ivanin puoleen ja sanoi hiljaa, lähes ääneti: ”Pysy vahvana. Älä anna nälälle periksi.” Sitten ovi sulkeutui, ja hän oli poissa.
Ivan veti polvensa syliinsä ja halasi niitä lujasti. Hänen olonsa oli edelleen kamala. Niin sekava. Nälkä, jota hän ei koskaan saisi täysin tyydytettyä, vainosi häntä yhä, ja nyt se oli saanut rinnalleen seuralaisen, jota Ivan ei osannut nimetä. Se oli tehdä hänet hulluksi. Ajatus pään irti repimisestä alkoi houkutella jälleen.
Itsetuhoisuus jäi kuitenkin jälleen pelkästään ajatustasolle. Itsensä vahingoittamisen sijaan Ivan nuoleskeli huuliaan ja kulmahampaitaan ja tavoitteli kielelleen Aaronin veren makua. Hän muisti yhä kämmenissään, miten turvalliselta Aaronin lihaksikas käsivarsi oli tuntunutkaan. Hän mietti kuulemiaan sanoja, jotka halusivat tarjota hänelle tukensa, vaikka ne eivät olleetkaan juuri sitä, mitä hän halusi kuulla.
Ote jalkojen ympärillä tiukentui, ja Ivan painoi päänsä niitä vasten.
Yksin. Hän oli niin yksin. Hän oli käskenyt Aaronin pois, vaikka sisimmässään olisi halunnutkin tämän jäävän. Hän ei vain halunnut tämän näkevän häntä tällaisena, paitsi nälän kokonaisvaltaisesti riuduttamana myös mieleltään epävakaana ja ajatuksiltaan yksinkertaisesti sekaisin. Hän ei halunnut Aaronin saavan hänestä sellaista kuvaa, vaikka tiesikin, että niin oli käynyt jo aikoja sitten, kun he olivat ensimmäisen kerran kohdanneen. Olisivatpa he voineet tavata ihmisinä...
Veri ei maistunut enää Ivanin suussa, vaikka hän yrittikin yhä saada sen rautaisen maun takaisin. Hän halusi lisää, tietenkin, olihan hänen nälkänsä kyltymätön. Aaronin tarjoama apu pahimpaan hätään ei riittänyt. Ehkä hänen olisikin pitänyt olla toisella tavalla itsekäs ja Aaronin hätistämisen sijaan pitänytkin pyytää tätä pysymään luonaan. Verta hän ei Aaronilta kyllä olisi enää saanut, vaikka sitä vielä halusikin, mutta sen lisäksi hän oli alkanut kaivata Aaronin lämmintä kosketusta, tämän niskan hikistä tuoksua, lohtua ja ymmärrystä tarjoavia sanoja. Hän ei saisi niistäkään koskaan tarpeekseen.
Nälkä raastoi rintaa. Ainainen, kyltymätön nälkä.
Hänen sieluaankin korvensi jokin. Muu kuin nälkä. Ikävä? Kaipuu? Ivan ei osannut nimetä sitä, mutta oli ehtinyt jo tutustua vampyyriminäänsä niin hyvin, että tiesi nimettömäksi jäävän tunteen sammuvan yhtä helposti ja varmasti kuin hänen loputon, kyltymätön nälkänsä. Ei koskaan.
Hän halusi taas repiä päänsä irti.
