Nimi: Yöperhosten taika
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Tyylilaji: draama, angst, AU
Ikäraja: S
Hahmot: Remus, Sirius, (Peter)
Yhteenveto: Remus kirjaili kangastaan. Hän oli itse kutonut sen, ja se välkehti joskus yönsinisenä, joskus mustana. Välillä kudoksessa välkähti hopeaa, joka kimmelsi kuin täysikuu.
Kirjoittajan kommentit: Hei kaikki! Siitä on aikaa, kun olen kirjoittanut ficcejä, tai ylipäänsä mitään fiktiota. Viime yönä näin kuitenkin unta, jossa Remus kirjaili taikakangasta, ja idea oli kiehtova, joten kirjoitin sen ylös. Tämä on vähän erilainen ficci kuin mitä yleensä kirjoitan. Tai kuka tietää, millaisia ficcejä edes nykyään kirjoitan. Näköjään tällaisia, jännää! Jättäkää kommenttia, jos luette. Kiitos!
Kankaasta oli tullut eräänlainen turva Remukselle. Hän oli ajatellut antavansa sen Lilylle ja Jamesille häälahjaksi, mutta sen valmistuminen venyi ja venyi. Sitten sen oli pitänyt olla Harryn nimiäislahja, ja lopulta 1-vuotislahja, mutta siinä vaiheessa Lily ja James olivat jo piilossa, eikä kukaan kertonut Remukselle heidän olinpaikkaansa. Siitä tiesi vain Sirius. Ja ilmeisesti Peter.
Kangas oli kudottu yöperhosten kehräämästä silkistä. Hän oli löytänyt sitä eräällä Feeniksin killan retkellä. Retki kuulosti mukavalta kävelyltä metsässä, mutta oikeasti se oli tarkoittanut kuukausien viettämistä muiden ihmissusien kanssa, joiden luottamus hänen täytyi herättää. Se ei lopulta onnistunut. Remus häädettiin heidän joukostaan ja hän sai tappelussa uusia arpia, jotka eivät koskaan häviäisi kokonaan. Muiden ihmisissusien jättämät jäljet kirjailivat vieläkin hänen kehoaan, osa edelleen tulehtuneen punaisina, vaikka arvet olivat vuosia vanhoja.
Remus kirjaili kangastaan. Hän oli itse kutonut sen, ja se välkehti joskus yönsinisenä, joskus mustana. Välillä kudoksessa välkähti hopeaa, joka kimmelsi kuin täysikuu.
Remus oli kutonut kankaan toipuessaan ihmissusien jättämistä vammoista. Hän oli ontunut pitkään, ja kasvojen poikki kulkeva viilto ei paranisi koskaan kunnolla. Kankaaseen oli punoutunut hänen kipujaan, mutta myös määrätietoaan ja päättäväisyyttä. Kaikki ihmissudet eivät olleet pahoja. He eivät halunneet tulla Feeniksin killan puolelle, mutta huhujen mukaan Voldemortinkaan lemmikki Fenrir ei ollut onnistunut täysin. Remus taisi tietää yön, kun Fenrir oli lopulta tuhonnut ne sudet, joita ei saanut mukaansa. Sitä täysikuuta seuraavana aamuna Remus huomasi, että monet hänen punaisina hehkuneista arvistaan olivat himmenneet hopeisiksi ja ohuiksi.
Tänään he istuivat kolmestaan Siriuksen asunnon olohuoneessa. He tapasivat kyllä näin, mutta se ei tuntunut samalta kuin ennen. He olivat enimmäkseen hiljaa ja joivat teetä. Peter oli hermostunut, Sirius epäluuloinen, Remus peitti tunteensa kirjomalla ne kankaaseen. Yöperhosten silkissä oli vahvaa taikaa. Remuskin kanavoi omaansa työhön. Hän ajatteli pientä Harrya ja hänen vanhempiaan. Hän halusi suojella heitä. Peter heitti vitsin akkojen hommasta, mutta Remus ei kuunnellut. Tämä tuntui entistä tärkeämmältä nyt, kun perhe oli jostain hirvittävästä syystä Voldemortin tähtäimessä.
Sarvihaara ja Anturajalka olivat valmiita. Heitä kirjoessaan Remus oli tuntenut vahvan yhteyden, taika oli luonut kankaasta näkymättömän langan Siriukseen, joka oli ehkä itsekin tuntenut sen, sillä hän oli nostanut katseensa Päivän Profeetasta ja hetken katsonut Remusta sillä tavalla kuin ennen, hämmästyneen luottavaisena. Kun Remus oli saanut koiran valmiiksi ja siirtynyt uroshirveen, hän oli taas tuntenut vatsanpohjassaan, kuinka taika ohjasi häntä jonnekin. Ulos tästä asunnosta ja läpi maan, taian säie veisi hänet perheen luo, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun he olivat menneet piiloonsa. Yöperhosten silkki ei ollut kuitenkaan tarpeeksi vahvaa läpäistäkseen Uskollisuusloitsua. Säikeen matka törmäsi pehmeään mutta lujaan seinään, ja kimposi takaisin Remuksen luo. Se asettui kerälle hänen vatsanpohjaansa, muttei tuntunut inhottavalta, lämpimältä vain. Tiedolta siitä, että hänen ystävänsä olivat vielä turvassa.
Kankaassa oli metsä, ja hirviperhe, ja suuri koira, jolla oli ystävällinen ilme. Remus tiesi, että hänen pitäisi kirjoa myös susi jossakin vaiheessa. Tuntuisi väärältä kuvata itsensä ihmisenä, kun kaikki muut olivat eläimiä. Välttääkseen sitä vielä hetken Remus viimeisteli eläinten taakse levittyvää metsää. Hän haistoi neulaset, tunsi puiden läpi virtaavan elämän, kuuli oksien kahinan. Hän tunsi kaikki pienet eläimet juoksemassa aluskasvuston seassa, koko metsä oli kuhinaa ja elämää täynnä. Hän tunsi luonnon taikapiirin vetävän häntä puoleensa vahvana, villinä ja kauniina. Ei luonto ollut paha. Ei se ollut hyväkään, se vain oli ja kiersi kulkuaan välittämättä velhojen keskinäisistä sodista. Joskus Remus mietti, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt ihmissusien luokse. Olisiko hän onnellisempi kaukana kaikesta tästä? No, sillä ei ollut väliä, sillä hänet oli karkotettu sieltäkin.
Sirius tuijotti Remusta. Tuossa kankaassa oli jotakin outoa, sen tällä hetkellä vihertävä hehku ympäröi Remuksen kokonaan ja hänen kasvoillaan vieraili hetken jotain villiä. Sirius ajatteli Luihuista, niin hän aina teki, kun näki vihreää väriä, mutta tuo sävy tuntui lämpimämmältä. Äsken oli tapahtunut jotain. Nykivä tunne vatsassa oli saanut hänet katsomaan Remusta, joka oli kumartuneena kankaan ylle taikasauvansa kanssa keskittynyt ilme kasvoillaan, mutta juuri sillä hetkellä, kun Sirius katsoi häneen, Remus katsoi takaisin. Hän näytti nuorelta, toiveikkaalta ja viattomalta. Ehkä hän olikin. Kun Remus oli nostanut sauvansa hetkeksi kankaasta, yhteys oli katkennut ja Sirius tunsi hetken syvänsinistä surua. Sitten hänen katseensa oli osunut otsikkoon murhatusta jästiperheestä, eikä hän tiennyt, mitä ajatella. Joku oli vakooja. Mutta kuka se oli?
Peter hätkähdytti molemmat miehet puhteensa ääreltä, kun hän nousi ylös ja sanoi nopeasti, että hänen oli mentävä. ”Ei tähän aikaan -” Sirius aloitti, mutta Peter vilkaisi kelloa ja hieraisi käsivarttaan, ja toisti vain, että hänen oli pakko mennä kotiin. Muutamalla harppauksella hän oli poistunut asunnosta, ja jäljelle jäi hiljaisuus ja he kaksi.
Oli jo ilta, eikä Remus halunnut lähteä kotiin. Ehkä Peter luuli olevansa näkymätön kuolonsyöjille, mutta Remus oli etsintäkuulutettujen listalla, ja jo Siriuksen asuntoon tuleminen oli ollut iso riski. He olivat tulleet tänne, koska Sirius oli pyytänyt. Hän oli halunnut, että kaikki Kelmit osallistuisivat kirjeeseen, jonka Sirius ottaisi mukaansa seuraavan kerran, kun kävisi Pottereiden piilossa. Harryn syntymäpäivä oli mennyt muutama viikko sitten, ja sen takia Remus oli ottanut kankaan mukaansa. Hän aikoi saada taulun valmiiksi tänään, niin Sirius voisi ottaa sen mukaansa, lahjaksi Harrylle.
”Voit yöpyä täällä”, Sirius sanoi ja huomasi äänessään lämmön, jonka oli luullut jo haihtuneen aikoja sitten. ”Minä laitan sinulle vuoteen sohvalle. On liian vaarallista mennä ulos.”
Mikä oli saanut Peterin sitten lähtemään niin kiireisenä? Remus mietti, muttei sanonut ääneen. Syy saattoi olla mikä tahansa. Ehkä vain kaipuu omaan, lämpimään sänkyyn.
”Saanko katsoa sitä?” Sirius kysyi, ja Remus lennätti sylissään levänneen kankaan Siriuksen luo. Se leijui niin kuin ilmaan ripustettu taulu Siriuksen edessä, ja Sirius hengitti hetken metsän vapaata tuoksua.
”Se on ihmeellinen”, hän henkäisi. ”Liikummeko me?”
”Ette vielä”, Remus sanoi. ”Laitan siihen ehkä vielä lopuksi liikkumataian. Luuletko, että Harry pitäisi tästä?”
”Tämä on aarre”, Sirius sanoi. Hänellä oli taipumusta liioitteluun, mutta tokaisu ei tuntunut yhtään liioitellulta. ”Totta kai Harry pitää tästä!”
”Kunpa voisin itse viedä sen heille”, Remus sanoi ja yhtäkkiä taika raukesi. Siriuksen hartiat jähmettyivät ja hänen suunsa oli hetken tiukka viiva.
”Tiedät kai, ettet sinä voi -” hän aloitti ja Remus pudisti päätään. Kangas tipahti maahan.
”Miksi Peter voi?” Remus kysyi, ja hänen äänensä oli pieni ja pettynyt kuin Tylypahkan ekaluokkalaisella. ”Miksi ette luota minuun?”
Sirius ei sanonut mitään. Hän harppoi yöperhosten kankaan yli ja meni toiseen huoneeseen. Vasta sieltä kuului ”Minä laitan sinulle vuoteen nyt.”
Remus nousi sohvalta ja poimi kankaan maasta. Hän aikoi saada sen tänä yönä valmiiksi. Kukaan ei voisi katsoa valmista taulua ja epäillä hänen vilpittömyyttään. Remus istui nojatuoliin, jossa Sirius oli hetki sitten ollut, ja kumartui työnsä ylle. Hän aikoi seuraavaksi kirjoa suden.
Sirius laittoi lakanat käsin, ilman taikaa, saadakseen jotain tekemistä. Hän tiesi koko ajan, että Remus oli siinä vieressä syventyneenä Harryn syntymäpäivälahjaan, mutta Sirius ei aikonut katsoa häntä. Päässä jyskytti ja kaikki tuntui väärältä. Remus oli kadonnut kuukausiksi kerrallaan kertomatta, mihin oli mennyt. Palannut täynnä arpia, ja säpsähtänyt, kun joku mainitsi Fenririn nimen. Kyllä Siriuksellakin oli Dumbledoren antamia tehtäviä, joista ei saanut puhua muille, mutta se oli eri asia. Remus oli sulkeutunut, vetäytynyt, lannistuneen näköinen. Voisi tietenkin sanoa, että sitä sota teki ihmisille, mutta se oli eri asia. Oliko? Jos Remus ei ollut vakooja, kuka sitten?
Suden kirjaileminen tuntui kihelmöintinä Remuksen kehoa risteilevissä arvissa. Se ei tuntunut kuitenkaan pahalta. Taika tuntui ympäröivän hänet, ja hetken Remuksella oli aivan kokonainen olo. Sitten susi olikin jo valmis, ja se näytti samaan aikaan rajulta ja lempeältä, leikkisältä ja villiltä. Eläimeltä ja inhimilliseltä. Vielä oli yksi Kelmeistä tekemättä. Remus ei tiennyt, miksi oli jättänyt rotan viimeiseksi. Matohäntä oli pienin ja nopein kirjailtava. Ainakin Remus luuli niin. Peterin eläinhahmo valmistuikin nopeasti, mutta jostain syystä sama yhteys, jonka Remus oli tuntenut kaikkien muiden kohdalla, ei muodostunutkaan. Yöperhosten taika rimpuili, sinkoili paikasta toiseen, muttei tuntunut osaavan paikantaa Peteriä. Remus tunsi kauhua, vihaa ja surua yhtä aikaa, eikä tiennyt miksi. Rotta oli valmis, mutta se näytti rumemmalta kuin muut. Ja sitten se hävisi kankaasta.
”Sirius”, Remus äännähti. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta hänen ystävänsä nimi vain tuli hänen huuliltaan kuin avunpyyntönä. Sirius kääntyi ja katsoi avuttomana kyhjöttävään ystäväänsä, joka katsoi takaisin. Sirius oli yhtäkkiä varma, ettei tämä ihminen voinut olla petollinen. ”Se vain katosi”, Remus sanoi, eikä Sirius tiennyt yhtään, mistä hän puhui. ”Rotta vain katosi. Mitä tämä tarkoittaa?”
Remus oli hätääntynyt. Taika yritti kertoa hänelle jotakin, mutta hän ei aivan saanut kiinni siitä, säikeitä lähti yhtä aikaa moneen suuntaan eikä yhtään mihinkään. Silloin Siriuksen käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänkin tunsi saman taian. Se oli kauhua ja samalla varmuutta. Rotta ei ollut luotettava. Se ei ollut yöperhosten silkin arvoinen, sitä ei saanut pidettyä kurissa. Eikä luottamuksen yhteyttä ollut, sen takia taika ei päässyt mihinkään, sillä joku oli sen luottamuksen pettänyt. Kauhu valtasi Siriuksen ja hän irrotti otteensa Remuksesta.
”Rotta”, hän henkäisi, ja kaikki oli selvää. ”Meidän täytyy mennä heti Dumbledoren luo.”
Kaikki kävi sen jälkeen nopeasti, ja samalla hitaasti. Dumbledore otti yöperhosten taian vakavasti. Lily, James ja Harry siirrettiin toiseen piiloon. Peterille ei kerrottu mitään, ja Siriuksen ja Remuksen täytyi jatkaa hänen kanssaan olemista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Dumbledore jäi Godricin notkoon odottamaan. Hänen täytyi odottaa koko loppukesä ja alkusyksy, ennen kuin mitään tapahtui. Sitten Voldemort tuli. Hän ei ollut odottanut kohtaavansa vastustusta. Tällä kertaa Dumbledore oli nopeampi ja Voldemort tuhoutui. Tai ainakin osa hänestä - Dumbledore oli aika varma, että hänen täytyisi vielä hoitaa muutama esine pois päiviltä, mutta siihen oli toivottavasti aikaa. Sota loppui, kuolonsyöjät ja luopiot vangittiin, perhe pääsi pois piilostaan. Harryn syntymäpäiväjuhlat pidettiin uudenvuoden aattona, kun hän täytti vuoden ja viisi kuukautta.
Kangas oli valmis. Yöperhojen taika oli tehnyt siitä välkehtivän, eläväisen, kauniin. Metsä tuoksui ja joskus tuuli puhalsi hiuksiin, kun taulun ohi käveli. Remuksen taika sai eläimet liikkumaan. Hirviperhe, koira ja susi juoksentelivat riemuissaan kuutamoyössä. Taika piti heidät yhdessä. Sirius katseli kuvaa pitkään. Remus tuli hänen vierelleen. Ilman yöperhosten taikaakin heidän välillään oli luja luottamuksen side. Sirius nojasi päätään ystävänsä olkaan.
”Se on aarre”, hän sanoi. Tällä kertaa Remus uskoi häntä.
