Nimi: Numero Kaksi
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Numero Kaksi ja Kurokon koripallojoukkue
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Tadatoshi Fujimakille. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Kaamea sateinen päivä ja pahvilaatikko ravintolan sivukujalla.
Kirjoittajalta: Ensimmäinen Kurokon koripallomaailmaan sijoittuva fikkini. Ja jos saan täytettyä vastaanottamani haasteen, tämä ei jää viimeiseksi. Fikki osallistuu haasteeseen
Kerää 10. Fikki sijoittuu 1. kauden jaksoon 14 kertoen jakson tapahtuman yhden keskeisen hahmon näkökulmasta. Kaikki jaksot ovat katsottavissa Netflixillä - suosittelen.
Numero Kaksi
Kaikki tapahtui kovin äkkiä. Vielä hetki sitten olin iloinen koiranpentu, jota oli ruokittu ja paijattu. Ihmiset olivat kinastelleet ja tapelleet jo useita päiviä ja se oli aina kovin pelottavaa. Kerran iso ihminen osoitti minua sormellaan ja huusi. Silloin karkasin sängyn alle. En ollut tietääkseni tehnyt mitään pahaa, en ollut pissannut matolle, enkä järsinyt tohveleita, mutta silti iso ihminen ei tuntunut pitävän minusta. Minua nimiteltiin kirppusirkukseksi ja maanvaivaksi ja ties miksi. En kyllä tiedä, mitä ne tarkoittavat, mutta ilmeisesti ei mitään mukavaa. Onneksi aina pieni ihminen tuli ja otti minut syliinsä. Siinä oli hyvä olla.
Sitten iso ihminen tuli ja sulloi minut pahvilaatikkoon, jonka reunoja yritin kynsiä, mutta ei se auttanut mitään. Yritin vinkua ja haukahtaa, mutta kuulin ison ihmisen sanovan jotain todella rumaa ja niin olin vain hiljaa. Pahvilaatikko keikkui ja ulkona sade piiskasi sitä. Viimein kuulin, kun ison ihmisen askeleet loittonivat ja kuulin vain tuulen ulvonnan ja sateen piiskaavan ulkomaailmassa. Minä olin ahtaassa ja pimeässä ja yritin päästä pois. Laatikko oli kuitenkin suljettu hyvin. En tiedä kuinka kauan kökötin yksin. Se oli pelottavaa. Eikä pieni ihminen tullut tällä kerralla silittämään minua.
Minä aloin vinkua, sillä vatsani kurni nälästä ja minun alkoi olla vähän vilukin. Pitkään aikaan en kuullut mitään ja päätin vinkua vähän kovemmin ja hiukan surkeammin. Sitten olin hiljaa. Välillä läheltä kuului ihmisten ääniä, mutta minua pelotti olivatko he samanlaisia kuin se iso ihminen, joka oli laittanut minut laatikkoon. Aika kului. Haukahdin, vaikka ääneni tuntui jo vähän käheältä. Askeleet lähestyivät. Haukuin ja vinguin vähän lisää. Ja sitten ympäriltäni kuului rapinaa ja kolinaa. Joku avasi pahvilaatikon. Kurkistin varovasti laatikosta ja huomasin katsovani sinitukkaista poikaa.
”Hei, miten sinä tänne olet joutunut?” sinitukkainen poika kysyi.
”Wuf”, minä vastasin ja yhtäkkiä olin paljon iloisempi. Ehkä tämä poika ottaisi minut mukaansa. Poika nosti laatikon syliinsä. Enää ei satanutkaan. Kohta minun ympärilleni kerääntyi monta poikaa ja tyttö, joka nosti minut korkealle ilmaan ja oli iloinen minut nähdessään. Haukahdin iloisesti ja heilutin häntääni. Nämä olivat mukavia ihmisiä.
”Se on niin pörröinen ja söpö!” tyttö huudahti ja tanssahteli sinne tänne koira sylissään. ”Mistäs sinä tulit? Olet niin söpö!”
”Eikö hän näytäkin tutulta”, tyttö sanoi yhtäkkiä ja tuijotti minua suoraan silmiin. Sitten hän tuijotti sinitukkaista poikaa ja sen jälkeen taas minua.
”Nuo silmät!” ympärilläni olevat pojat huudahtivat.
”Selvä! Olkoon nimesi Tetsuya Numero Kaksi!”, joku pojista möläytti osoitaessaan pentua.
”Älä anna sille nimeä. Sitten on vain vaikeampi jättää se.”
”En voi uskoa ihmisten hylkäävän koiria.”
Iso ihminen, joka oli laittanut minut pahvilaatikkoon, oli hylännyt minut, tajusin silloin. Hetken mietin sitä pientä ihmistä, jonka luona olin asunut ja se toinen iso ihminen oli ollut mukava.
Hei älkää jättäkö minua, ottakaa minut mukaan, yritin haukahtaa, mutta eivät ihmiset ymmärtäneet.
Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä sinitukkainen poika, jota toiset kutsuivat Kurokoksi, otti minut mukaansa. Pääsin lämpimään vaahtokylpyyn ja sain vatsani täyteen hyvää koiranruokaa. Poika paijasi ja silitti minua. Hän puheli minulle kaikenlaista. Hän kertoi, että hänen perheellään oli joskus ollut koira, mutta se oli ollut jo vanha ja kuoli. Poika kertoi, että sain asua hänen luonaan, mutta myös muut pojat jotka olin nähnyt, voisivat välillä ottaa minua luokseen. Se kuulosti jännittävältä.
”Numero Kaksi. Se on nyt sinun uusi nimesi”, poika sanoi minulle.
”Wuf”, vastasin kuin kertoakseni että ymmärrän.
Nukahdin pojan sängyn jalkopäähän tyytyväisenä, että minut oli löydetty ja otettu talteen. Ties kuinka minun olisi käynyt, jos olisin nukahtanut kylmissäni pahvilaatikkoon.
