Nimi: Iltahuuto
Ikäraja: S (varsinkin viimeisessä haastattelussa hyvin synkkä tunnelma: muistellaan alaikäisen veljen kuolemaa)
Henkilöt: Salome Meadowfields (OC), Luna Scamander, Dennis Creevey, Artemia Kanahaukka (OC), Theodore Nott, melkein päätön Nick (vuonna 2104, eli esimerkiksi Luna on 123-vuotias)
Tyylilaji: haastattelumuotoinen taikahistoriankirjoitus, muistelu
Haasteet: FinFanFun1000-haasteeseen sanalla 989. neiti
A/N: Aloin miettiä, miten velhoyhteiskunta muistelisi toista velhosotaa ja kansallissankariaan Harry Potteria yli sata vuotta sodan päättymisen jälkeen ja ketkä ylipäätään olisivat viimeisinä elossa. Luen tällä hetkellä
Svetlana Aleksijevitšin teosta
Neuvostoihmisen loppu. Kokeilin jäljitellä samantapaista mikrohistoriallista menetelmää, jota Aleksijevitš teoksissaan käyttää sekä samaan tapaan tuoda esiin näkökulmia, joita virallinen historiankirjoitus ei välttämättä huomioisi.
Haastattelujen on siis tarkoitus kuulostaa sensuroimattomalta puheelta. Kursivoitujen kohtien tarkoitus taas on samantapainen kuin parenteeseilla draamatekstissä. Toisaalta ne myös muistuttavat, että muistelijan ja lukijan välissä on aina historioitsijan kynä. Salome on oma hahmoni, eikä sukua kenellekään kirjoissa esiintyneelle hahmolle. Artemia Kanahaukka saattaa olla sukua Miranda Kanahaukalle.
Tämä ei ole yhtään perinteinen ficci, joten rehellisesti sanottuna ihmettelen, jos joku edes lukee tämän loppuun. Jätäthän siis kommenttia, jos niin teit. Ihan millaista kommenttia vain ja olitpa kuka tahansa!
______________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Vuonna 2104 nuori taikahistorioitsija Salome Meadowfiels haastattelee viimeisiä elossa olevia Tylypahkan taistelun veteraaneja ja vierailee Malfoyn säätiön ylläpitämässä Harry Potter – poika, joka elää sydämissämme -museossa. Nämä ovat otteita neiti Meadowfieldsin ennakkosensuurin vuoksi julkaisemattomasta teoksesta
Iltahuuto.
______________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Luna Scamander, eläkkeellä oleva taikazoologi, Tylypahkan taistelun veteraani Feeniksin killan joukoissa:
Harry Potter? Oli hän minun ystäväni. Niin minä halusin ajatella. Koulussa hän ei ollut koskaan minulle ilkeä. Eikö ole ystävällistä?
(Hymyilee.) Tahdotteko teetä? Vai mieluummin haudutettua tiivijuurta? Se on isäni vanha resepti. Harry Potterkin piti siitä. Tai ainakin hän joi sitä kerran.
Mieluummin teetä? Siitä minä itsekin pidän enemmän. Mutta isä sanoi, että tiivijuuri tekee iloiseksi. Rouva Ilomieleksi Rolf minua joskus kutsui. Mieheni nimittäin. Rolf opiskeli ulkomailla. Me tapasimme vasta sodan jälkeen. Menin Loch Nessilla kahvilaan sadetta pitämään ja istuin vahingossa Rolfin pöytään. Minulla oli sumennuslasit päässä, en huomannut häntä ennen kuin astuin vahingossa hänen varpailleen. Sumennuslaseilla peitetään katse hirviöltä. Mutta Rolf vain kysyi, millaisesta teestä minä pidän. Sitten hän kysyi, mitä mieltä olen vedenväen oikeuksista. Me juttelimme monta tuntia vedenneidoista ja puoli tuntia me kirskuttelimme kieliämme niin kuin vedenväki kirskuttelee.
Silloin minä tajusin, ettei se tee ystävää, ettei pilkkaa toista. Tylypahkassa monet vaihtoivat pöytää, jos minä istuin siihen. Minä luulin silloin, että joku tekee poikkeuksellisen hyvän teon, jos kohtelee minua niin kuin ketä tahansa ihmistä.
Rolfilla oli mukanaan kapsiainen. Tiedättekö semmoisen hauskan pikkuotuksen? Muistuttaa kanaa, mutta on nelijalkainen nisäkäs. Häntäkin sillä on. Se hyppäsi olkapäälleni ja söi toisen retiisikorvakoruni. En minä osannut olla sille vihainen. Hyvä, että kuusi vuotta vanha retiisi vielä maistui jollekulle. Rolf sanoi, että minä olin suloinen. Rolf kohteli minua niin kuin erityistä ihmistä.
Mutta, ettehän te siitä halunnut kuulla.
Mitenköhän kapsiaiset kokivat sodan? Olen miettinyt usein, miten eläimet sen ymmärsivät. Niin paljon pientä jäi suurten jalkoihin silloin.
Pientä sekin oli, mitä minä tein. Minä… meillä oli pientä vastarintaa Tylypahkassa. Halusimme kulkea Harryn jalanjäljissä. Hän ei tullut kouluun sinä vuonna, mutta me tulimme. Sen vuoksi kuolonsyöjät pidättivät minut. Vai oliko se isän takia? Minä mielelläni ajattelisin, että se johtui jostain, mitä minä itse tein.
Isä on jo kuollut. Kuoli nukkuessaan.
Kun taistelu alkoi, sain Nevilleltä viestin valekaljuunaani. Nykyäänhän kaljuunoissa on Harry Potterin kuva, silloin ei vielä ollut.
En minä muista Tylypahkan taistelusta paljoa. Ei se ole sellainen asia, jota mieluimmin elämässään muistelisi. Rolf ei ollut siellä, eikä isä. Mutta minä ajattelin heitä silti. Ymmärrättekö, että voi ajatella jotakuta, jota ei vielä edes tunne? Uskotteko, että minä ajattelin Rolfia?
Ha-atsii… Kirjoitatteko te tosiaan kaiken, mitä minä sanon? Aivan te kirjoititte ha-atsii! Siltäkö se kuulostaa, kun minä aivastan?
Oikeastaan minä vähän huijasin ja aivastin tahallani, että näkisin, kirjoitatteko tosiaan kaiken ylös. Ehkä tahallinen aivastus kuulostaa erilaiselta kuin tahaton?
Mutta olen iloinen, että kirjoititte, mitä sanoin Rolfista.
Voitteko jäädä siihen asti, että minä aivastan vahingossa? Ei siinä mene kauan. Joka ilta sen jälkeen, kun täytin sata vuotta, olen aivastanut joka ilta vartin yli yhdeksän illalla. Ettekö neiti-kulta jäisi siihen saakka? Minulla ei ole kiire: minä laitan meille haudutettua tiivijuurta. Sitä, jota Harrykin maistoi. Oletteko varma, ettei tarvitse?
Niin, Harry Potter. Vanhana unohtaa asioita. Jotkin asiat ymmärtää paremmin, kun niihin on saanut etäisyyttä, mutta toiset unohtaa. Minä olen jo aikaa sitten elänyt vanhemmaksi kuin Dumbledore. Silloin nuorena ajattelin, että hän on aivan hirmuisen vanha ja nyt hän tuntuu ihan pikkupojalta hopeahapsineen. Minun tukkani on ruvennut irtoamaan. Siksi käytän tällaista myssyä. Siinä on tuntosarvet, kuten Rowena Korpinkynnen kadonneessa diadeemissa. Minun isäni väitti, että diadeemissa täytyy olla tuntosarvet. Te kai olette kuullut sen tarinan Rowena Korpinkynnestä?
Yhä vielä minä suren sitä, etten saanut nähdä oikeaa Korpinkynnen diadeemia. Tarun mukaan se toi kantajalleen viisautta, senhän te tiedättekin. Tylypahkan perustajien esineistä vain Rohkelikon miekka jäi jäljelle – aivan, siksihän minut pidätettiinkin! Ei, ei se niin mennytkään… en muista… Minä olen kuitenkin pitänyt sitä miekkaa kädessäni, eikä se antanut minulle tippaakaan lisää viisautta. Vai kuinka se olikaan? Miekka taisi olla väärennös.
Kuulkaas minua! Ehkä teidän olisi parasta lukea vain nämä asiat kirjoista, onhan näistä kirjoitettu. Minä olen vanha jo, enkä mistään mitään tiedä. Mitä nyt tiivijuurta osaan hauduttaa.
Ha-ha-ha-ha-atsiii-uuuu!
(Kello on vartin yli yhdeksän.)
Sir Nicholas de Mimsy-Porpington, Tylypahkassa 1500-luvulta elänyt aave, Tylypahkan taistelun veteraani Feeniksin killan joukoissa:
Kaikki me tartuimme aseisiin, jotka vain kynnelle kykenimme. Herra Potter oli luontainen johtaja. Hänellä oli hiljaista auktoriteettia, kuten meillä rohkelikoilla tapaa olla. Oli kunnia taistella hänen rinnallaan. Aaveita oli kokonainen komppania. No, toista tusinaa. Joku voisi sanoa, ettei se rohkeutta vaadi sotia, jos ei ole henkeä, jota menettää. Puppua, sanon minä. Hevoskotkan sontaa!
Tiesittekös, että minäkin jäin basiliskin uhriksi? Viisisataa vuotta olin ollut kuolleena ja sitten kuolin uudestaan. Luihuisen hirviö hyökkäsi rohkelikkojen kimppuun. Enimmäkseen rohkelikkojen, välillä muidenkin. Kyllä minä tiedän, mitä aave voi joutua kokemaan! Tietääkö sir Patrick Delaney-Podmore miltä tuntuu olla kangistettu? Kysyn vaan.
Olin ylpeä saadessani Harry Potterin omaan tupaani. Hän oli minulle kuin oma poika. Hänen vanhempansa kuolivat minun neljäntenäsadantenakahdeksantenakymmenentenäyhdeksäntenä kuolinpäivänäni. Tunsin sielujemme yhteyden heti, kun hän astui Tylypahkan tammiovista sisään. Pojalla oli leijonan sydän.
Potter lienee myös parhaita oppilaita, joita koulun historia tuntee.
(Mainitsen, että eräiden lähteiden mukaan herra Potter jätti koulun kesken.) Mistä te tuollaisia valheita olette kuullut?! Pääsisikö auroriviraston johtajaksi ilman tutkintoa? Toistan: Harry Potter on kunniakkaimpia oppilaita, joita koulun historia tuntee. Tunnustan joskus katuneeni päätöstäni ryhtyä aaveeksi, mutta herra Potterin tapaamista kannatti odottaa viisisataa tapahtumaköyhää vuotta. Hän todella oli Valittu.
Suokaa anteeksi, neiti hyvä. Päättömän jahti alkaa pian ja minulla on kiire. Jos joku loukkaantuu, pääsen mukaan peliin!
Theodore Nott, eläkkeellä oleva alkemisti, Tylypahkan taistelun veteraani kuolonsyöjien joukoissa:En usko, että saatte minulta sitä, mitä haette. Jos te nimittäin olette jonkin pahuuden jäljillä, etsitte väärästä paikasta. Sen sanon. Alkemia ei tunne puhdasta pahuutta, pahuus ei ole mikään alkuaine, jonka voi eristää olennosta. Pahuus on käsite, jolle joskus sata vuotta sitten annettiin synonyymiksi kuolonsyöjä.
Mitä te haluatte? Ei moni tällaista vanhaa ukkoa enää jaksa kuunnella. Minulla on tekohampaat, tiedättekös. Ne puhuvat välillä omiaan. Älkää uskoko kaikkea. Ja välillä hampaat pakottavat minut olemaan hiljaa. Katsokaas edes tekohampaat eivät luota kuolonsyöjän kakaraan.
Minun isäni oli kuolonsyöjä, isoisä myös. Sen te kai tiedättekin. Ei minussa kai muuta kiinnostavaa ole, häh?
(En ehdi vastata.) Ukin kanssa käytiin yhdessä markkinoilla. Ja huutokaupoissa. Ukilla oli tapana loitsia joskus mykistys-loitsuja vastahuutajiin, jos hän oikein kovasti halusi jotain esinettä. Sitä sanottiin luihuisluonteeksi, siihen meitä kasvatettiin. Hupiahan se oli. Rohkelikoille hupia oli räjäyttää ilotulite, jonkun luihuisen noidankattilaan, jotta yleisessä häslingissä pääsisi kähveltämään taikajuoma-aineksia opettajan varastokaapista. Jos siltä luihuiselta meni silmä, hällä väliä. Onhan rohkeaa uhmata aikuisia.
Niistä uroteoista bardit laulavat.
Ukki oli jo kuollut, kun toinen sota repesi. Mutta viimeiseen asti hän oli salaisuussäädöksiä vastaan. Miksi ministeriö pakottaa velhot elämään kuin jästit? Jästejäkö ne meistä haluaa? Silloin sota-aikana tuollaisia asioita sai vihdoin sanoa ääneen ja niitä kuunneltiin. Enää ei kuunnella.
Mutta sano se minulle, onko siinä järkeä, että huispauksen maailmanmestaruuskisoissa yleisön pukukoodi on jästiasu? Nykyään ei pääse portista sisään muussa. Hämäytetyt jästit toivottaa katsojat tervetulleiksi leirintäalueelle. Mutta siinä ei sitten ole mitään väärää. Pyyhitään jästeiltä vaan muisti.
Ministeriö ei tajua, että se kohtelee jästejä kuin eläimiä. Maastoudutaan, ettei eläin pelästy. Hoidetaan sitä, vaikkei se itse tajua olevansa sairas.
Mutta sitten, kun joku sanoo ääneen, että jästi on eläin, alkaa kauhea älämöly. Jästit ovat saavuttaneet sitä ja tätä ja tuota. Suojellaan jästejä. Samaan tapaan, kun eläin ei tiedä, että sitä suojellaan, ei jästilläkään ole siitä aavistustakaan. Jästinsuojelu on varmaan epäkiitollista puuhaa. Voisi kuvitella.
Syytättekö te minua, että perheeni halusi järjestää velhoyhteiskunnan toisin? Ennen syyttivät. Sodan jälkeen jouduin ministeriön uudelleenkasvatus-ohjelmaan. Suvaitsevaisuuskasvatus sen nimi oli. Äitikin joutui siihen, pikkusiskot myös, vaikka nuorempi ei ollut kymmentäkään. Isä kuoli Azkabanissa. Sisko halusi myöhemmin auroriksi. Ei päässyt edes pääsykokeisiin.
Ja minun tekohampaani on loitsittu. En pysty sanomaan Vold---! Huomaatteko, en pysty. Hampaat lonksahtavat kieleen. Huvinsa kullakin! Vielä yli sata vuotta myöhemmin, parantaja näkee hoitotiedoistani, että joskus olen ollut yhteiskunnan vihollinen. Parantaja ajattelee: hoidetaanpa hampaat ja aivot samalla vaivalla! Ihan niin kuin minulla ei olisi parempaa tekemistä kuin saarnata ihmisille Vold----. Hahhah! Hahhah sanon minä. Te olette varmaan huomannut, ettei velhoyhteiskunta kehity kovin nopeasti. Minä olen jättänyt sen kaiken jo taakseni, mutta yhteiskunta ei.
Tekö luulette voivanne muuttaa asioita kirjoittamalla historiaa? Hahhah. Hahhah. Sentään nämä hampaat antavat minun nauraa!
Godricin Notko, Harry Potter — poika, joka elää sydämissämme -museo, museon intendentti matami Artemia Kanahaukka, opastettu yksityiskierros museon tiloihin.
Te teette siis artikkelia tästä museosta? Kirjaa? Kirjaa Toisesta velhosodasta ja Harry Potterista. Onhan niitä ennestäänkin! Ja eihän nyt ole mikään merkkivuosikaan tulossa! Suosittelen Eldred Worplen
Elämäni Valittuna tai jos haluatte kriittisempää otetta, sitten Rita Luodikon
Arpiotsa taistelee ja potee päänsärkyä. Erinomaisia aikalaisteoksia, jotka molemmat ovat saatavana museokaupastamme. Vain kaksitoista kaljuunaa, ensimmäinen painos tietenkin hieman enemmän, mutta niitäkin meillä on.
Haluatte kirjoittaa oman teoksen? Hmp. Mikäs siinä, jos kerran haluatte. Nuoret ovat niin kovin omapäisiä nykyään. Kuvittelevat tietävänsä, miten ennen elettiin.
Kirjoitatteko te ylös kaiken, mitä minä sanon? Mikä kirja se semmoinen on, johon kaikki kirjoitetaan? Uskokaa tyttö hyvä minua, ei sellaista kukaan osta! Hmp.
No niin seuratkaa vain minua neiti Meadowlawn, Meadowfields anteeksi. Tännepäin. Kurkistamme ensin jäännöksiin herra Potterin synnyinkodista.
(Kertoo James ja Lily Potterin kuolemasta, Voldemortin hyökkäyksestä ja Peter Piskuilanin petoksesta. Esittelee Piskuilanin kunniamerkkiä ja katkennutta sormea.)
Teettekö te muistiinpanoja? En näe teidän kirjoittavan.
(Jäljennös komerosta, jossa Harry Potter vietti lapsuutensa. Kokeilemme tiskata lautasen ilman taikaa.) Herra Potter oli lähtöisin vaatimattomista oloista. On hyvä ymmärtää, mitä hän joutui lapsuudessaan kokemaan. Tässä on yksi niistä kirjeistä, joita hänelle Tylypahkasta lähetettiin.
(Seuraa näyttelijöiden esittämä kuvaelma Tylypahkan lajitteluseremoniasta.)Aivan herra Potter puolusti tupajakoa vielä vanhoilla päivillään. Olihan se osa Tylypahkan perinteitä. Hän kunnioitti perinteitä suuresti.
(Vitriinissä Salazar Luihuisen medaljongin jäännökset, Helga Puuskupuhin haljennut kuppi ja tomua, joka joskus on ollut Rowena Korpinkynnen tiara.) Johtokunta kuunteli aina herra Potterin mielipiteitä tarkalla korvalla. Jos emme kunnioita sotasankareita, keitä me sitten kunnioitamme? Hunningolle joutuu sellainen maa, jossa perinteitä ei vaalita.
Mihin tupaan te kuuluitte?
(Kerron, että tupajaosta luovuttiin kolme vuotta ennen kuin minä aloitin koulun.)Hmp. Niin.
Aivan, Harry Potter eli vielä kuutisenkymmentä vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen. Te haluatte tietää siitä ajasta? Hmp. Meillä ei ole juurikaan esineistöä siltä ajalta. Ymmärrettehän, että Harry Potter muistetaan
poikana, joka elää. Ginevra Potter toki lahjoitti meille hääpukunsa kuolemansa jälkeen. Ja herra Potterin hautajaisista meillä on tietenkin nauhoitteita. Se oli koko velhoyhteisön yhteinen surujuhla. Kas tässä – näihin ajatusseuloihin on koottu muistoja herra Potterin hautajaisista. Vieraita kertyi melkein viisitoistatuhatta ja moni heistä on anteliaasti tarjonnut muistojaan seremoniasta. Olkaa hyvä --!
(Pelmahdan keskelle nyyhkyttävää ihmismassaa. ”Poika, joka elää ikuisesti” –kyltit täyttävät ilmatilan ihmisten yläpuolella. Vieressäni oleva nuori nainen pyörtyy, kun hevoskotkavaljakon vetämä kullattu arkku lipuu ohi. Samalla hetkellä muisto katkeaa.)
Eikö ollutkin vaikuttavaa! Miksikö kanuunanlaukauksia ammuttiin kaksisataakuusikymmentäviisi kappaletta? Niin monta päivää herra Potter ystävineen vietti pakosalla jahtaamassa vihollisensa sielun kappaleita. Kunnian päivät. Itselläni on tapana paastota seitsemän vuoden välein juurikin nuo päivät, jotta voisin eläytyä herra Potterin kärsimyksiin. Ja tietenkin Kadlein Kanuunat oli loppuun saakka herra Potterin suosikkihuispausjoukkue, siksi käytössä olivat juuri kanuunat. Herra Potter itse toivoi tällaista kunnianosoitusta.
Kyllä! Kyllä minä osallistuin hänen hautajaisiinsa. Itse asiassa
(punastuu) vierailitte juuri minun muistossani.
Dennis Creevey, eläkkeellä oleva maitomies, oppilaana Tylypahkassa 1994-1997:En oikein välittäisi puhua. Totta kai minä muistan, ei se sitä ole. Miten ihmeessä minä en muistaisi? Sanokaapa se. Minä olin neljäntoista.
(On pitkään hiljaa.) Colin oli seitsemäntoista.
Minä hänet noudin ja toin kotiin.
Isä ei nähnyt Tylypahkaa, eiväthän jästit sinne voi päästä, eikä kukaan muu meidän suvusta edes tiennyt Colinin olleen velho. Ei siitä sopinut sanoa kuin ihan lähimmille perheenjäsenille, ministeriö kielsi. Minä hänen ruumiinsa noudin. Ei se ollut vaurioitunut. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos se olisi ollut. Minä olin silloin neljäntoista, Colin melkein seitsemäntoista. Kuoli auto-onnettomuudessa, sukulaisille sanottiin.
Miten minä en sitä muistaisi?
Olisi isä minut takaisin Tylypahkaan päästänyt. Käy koulusi loppuun, hän sanoi. Sellainen hän oli. Älä jätä asioita kesken.
Mutta ei hän siitä pahakseen pannut, etten mennyt takaisin. Hän ymmärsi kyllä. Minä menin aina Colinin perässä ja kun Colinia ei enää ollut, en minäkään tiennyt, minne kulkea. Paitsi silloin en tiennyt, että hän oli liittynyt taisteluun. Oli yö ja minä nukuin. Vasta aamulla huomasin, että Colin oli kadonnut. Ilmiintynyt, vaikkei hänellä ollut siihen lupaa.
En ymmärrä, miksen herännyt. Meillä oli yhteinen huone. Tai no komero kellarissa. Piilottelimme kuolonsyöjiltä.
Minä en ymmärrä, miten hän niin hiljaa ehti livahtaa tiehensä.
Onhan sitä jotain unhoitusliemiä… Jotain -loitsujakin, eikö? Mutta en minä halua unohtaa kokonaan. Jästien keinot eivät ole sellaisia, että unohtaisi aivan kaiken. Unohtaa vain surun. Hetkeksi. Sitten tulee toinen hetki. Ja kolmas.
Minun maksani on entinen. Silti minä vielä elän.
(Avaa piironginlaatikon ja ojentaa valokuvanippua.) Tässä on Colin. Minä säästin näitä valokuvia, joita hän koulussa otti. Tässä hän on huispausottelussa. Tässä on Kielletty metsä. Tuo poispäin juokseva poika on kai Harry Potter… Tuossa Potter ainakin on luudan selässä. Minä heittäisin tämän kuvan kyllä pois, mutta se oli Colinille tärkeä. Hän piti sitä kehyksissä. Ei kai nyt sentään tyynyn alla, mutta yöpöydällä.
Pyysivät näitä kuvia Harry Potter -museoon ja sen jälkeen Vol.. uhrien... no, siihen toiseen museoon. Kaikkea ne keksivätkin. Joku väitti, että rikkoo salaisuussäädöksiä, kun minä näitä säilytän. Joku olisi maksanut tuhat kaljuunaa.
Tässä on taas Colin. Hänellä oli kihara tukka. Colin ei koskaan ehtinyt kasvaa kovin pitkäksi. Isäkin kasvoi vasta armeijassa. Sotaväki tekee miehen, isä ennen sanoi. Keittiön ovenkarmissa on vielä merkki siinä, mihin Colinin päälaki ylsi...
(On pitkään hiljaa.)Ja tässä on tämä pinssi --
Potter haisee pahalta. Kaikkea me osasimme silloin taikoa.
En minä muista, haisiko Potter. Kai se pinssi oli jokin jekku. En minä enää muista. Muistan, että Colin oli siitä kovin innoissaan.
Hän palvoi Harry Potteria.
Ei, ei minulla ole lapsia. En halunnut. Jos niistäkin olisi tullut velhoja, minkä minä olisin sille mahtanut? Joskus minä mietin, että vain velhoverellä olen näin vanhaksi elänyt. Huonot elintavat minulla on. Maksa sökö, sydän kuin kirkonkello, vartin välein kumisee, jos silloinkaan. Silti minä vaan elää porskutan.
Ei mitään hyvää, mitään hyvää velhoveri minulle tuonut. Kiroukselta se on tuntunut kaikki nämä vuodet. Oletteko te jästisyntyinen? No sitten te ette voi tietää.
Piti sanoa suvulle, että Colin kuoli auto-onnettomuudessa. Jäi bussin alle. En minä aina muistanut, mitä piti sanoa. Mummi oli kovin rakastanut Colinia. Ei hän ymmärtänyt alkuunkaan. Olisi lainannut rahaa, että oltaisiin saatu yliajaja vankilaan. Palkattu yksityisetsivä selvittämään, kuka sen teki…
(On pitkään hiljaa.)Minä en tiedä, kuka sen teki. Jos te olette sen jostain arkistoista selvittänyt, pyydän – älkää kertoko.
Meillä ei ollut paljon rahaa. Äiti vei kaikki säästöt, kun lähti Giorgioksen perässä Kreikkaan. Koetimme lähettää hänelle sanaa… Colinista… Auto-onnettomuus niihinkin kirjeisiin pantiin kuolinsyyksi. En minä tiedä, jos äiti niitä koskaan sai. Kai hän on kuollut jo. Tietysti on. Hän olisi jo yli sadanviidenkymmenen. Ei ihmisikä veny niin pitkäksi.
Joskus minä ajattelen, että Colin antoi elinvuotensa perintönä minulle. Ne ja tukun Harry Potterin kuvia.
(On pitkään hiljaa.)