Title: Unilelu
Author: Larjus
Fandom: Hetalia
Chapters: Oneshot
Pairing: Lievä, tulkinnanvarainen, yksipuolinen Latvia/Venäjä + taustalla hienovaraista vihjailua Venäjä/Viroon ja Liettua/Venäjään
Genre: Drama, jonkinsorttinen epäsöpö fluff
Rating: S
Warnings: Hienovaraista vihjausta seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Hidekaz Himaruyalle, ja tarina on minun vapaa-ajan vapaaehtoisia tuotoksia.
Summary: Venäjä ei halua viettää öitään yksin.
A/N: Tämmönen ihmeellinen teksti... Mulla on liian kivaa ku kirjoitan Baltian maista Venäjän alaisuudessa ( ͡° ͜ʖ ͡°)
etenkin Latviasta.Osallistuu
Sivuhahmohaasteeseen hahmolla Latvia.
Ficissä esiintyvä laulu on
tämä. Sille löytyy sanat (+ enkkukäännökset)
täältä.
UnileluPäivät osana Neuvostoliittoa olivat pitkiä ja uuvuttavia. Venäjä vaati tekemään työtä jos jonkinmoista, ja suurin osa niistäkin tuntui olevan aivan turhia ja epäloogisia. Mutta valittaakaan ei voinut. Tai ehkä olisikin. Kukaan ei vain uskaltanut kokeilla ja jäädä odottamaan seurauksia. Mahdollista kohtaloaan ei tohtinut ajatellakaan, kun edes menolippu Siperiaan ei ollut rangaistus vaan
lahja.
Koska päivät olivat kurjia, Latvia odotti öitä hartaasti. Vuorokauden pimeimmät tunnit olivat se hetki, jolloin Venäjä ei esittänyt mielivaltaisia vaatimuksiaan ja vahtinut niiden toteutumista niskaan hönkien, vaan häneltä sai ainakin pääpiirteittäin olla rauhassa. Jos Latvia ei olisi ollut joka ilta kuolemanväsynyt, hän olisi varannut itselleen aikaa ja nauttinut siitä, ettei tarvinut toimia Venäjän käskytyksen alaisena. Kuitenkin aina, kun mahdollisuus yöpuulle tuli, hän hautautui sänkynsä pehmeään syleilyyn ja nukahti minuutin sisään. Ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, oli taas jo aamu.
Liettua ja Virokin tuntuivat kovin pitävän öistä, tosin eivät ihan niin paljon kuin Latvia. Sen Latvia tosin päätteli johtuvan siitä, että toisinaan Venäjä kutsui jommankumman luokseen illalla, eikä kutsun saanutta näkynyt kuin vasta seuraavana aamuna tuskallinen ja jopa hieman nolostunutkin ilme kasvoilla. Hän oli joskus yrittänyt kysyä sekä Liettualta että Virolta, mitä yön aikana oli tapahtunut, mutta kumpikaan ei ollut koskaan suostunut puhumaan asiasta. Latvia ei viitsinyt painostaa ystäviään enempää muttei voinut olla tuntematta huolta heistä. Ties mitä Venäjä heidät pakottikaan kokemaan.
”Aaaaaa, olen niin väsynyt”, Liettua huokaisi rojahtaessaan vuoteelle. Hän ei jaksanut edes vetää peittoa syrjään.
”Niin minäkin”, Latvia vastasi haukotellen samalla.
”Venäjä ei ehkä tänään ollut niin julma kuin joskus aiemmin, mutta...” Viro aloitti, ”...ei se silti tarkoita, että tämä päivä olisi ollut jotenkin helpompi.”
”Hän oli ehkä jotenkin poissaolevampi”, Liettua täydensi pää tyynyssä kiinni. ”Ja se...”
Viro ja Liettua vaihtoivat keskenään huolestuneen katseen. Latvia tarkkaili molempien ilmeitä ja yritti päätellä niistä jotain. Olivatko toiset peloissaan? Pystyivätkö he yhdistämään Venäjän hivenen poissaolevan olemuksen johonkin kamalaan?
”Äh, ei...” Liettua puhahti sitten sulkien silmänsä. ”Minä aion viettää tämän yön rauhassa, ihan sama vaikka Venäjä haluaisi kokeilla ydinaseita.”
Kaikki kolme Baltian maata toivottivat toisilleen rauhallista yötä ja sammuttivat valot. Pimeys laskeutui huoneeseen lisäten tilan tyyneyttä. Yö olisi ohi nopeammin kuin he huomaisivatkaan, mutta onneksi heille oli siunaantunut useampikin tunti unta varten.
Tai niin he ainakin luulivat.
Makuuhuoneen ovi riuhtaistiin auki niin nopeasti, että oli suorastaan ihme, kun se ei lähtenyt saranoiltaan. Himmeän lämpöinen valo yritti huoneeseen, mutta oviaukkoon jäänyt suurikokoinen hahmo esti sen melkoisen tehokkaasti.
”LATVIA!”
Ovelta kajahtanut huuto herätti Latvian lisäksi Liettuan ja Vironkin. Keneltäkään ei kulunut juuri lainkaan aikaa sisäistää tilannetta: Venäjä oli saapunut paikalle ja oli nyt jotain vailla.
”M-mitä herra Ve-venäjä...?” Latvia änkytti yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisena. Hänen sydämensä tykytti rinnassa kuin säikähtäneellä jäniksenpoikasella.
”Latvia”, Venäjä toisti. ”Nouse ylös ja tule tänne. Sinä vietät yösi minun kanssani.”
”Mutta herra Venäjä!” Viro kampesi itsensä ylös sängystä hetkessä ja lähestyi suurempaa valtiota. ”Miksi juuri Latvia, tai siis... hän on niin pienikin... Etkö voisi odottaa...”
”Minä haluan Latvian”, Venäjä ilmoitti suorastaan hilpeästi mutta silti uhkaavasti.
”Mutta... Minä voin... E-ei kai Latvian sentään tarvitse...” Liettuakin puuttui keskusteluun. Vaikka keskustelu kai sinällään oli väärä sana kuvaamaan tilannetta. Venäjä ei kuunnellut lainkaan, mitä hänelle sanottiin.
”No, Latvia, ala tulla jo. Minä menen edeltä, haluan sinut luokseni minuutin kuluttua.”
Venäjä hihkaisi viimeiset sanansa kadoten sen jälkeen oviaukosta. Himmeä valo pystyi nyt hieman paremmin valaisemaan muutoin pimeää huonetta.
”M-mitä Venäjä minusta haluaa?” Latvia kysyi peloissaan.
Tiesivät Viro tai Liettua sitä tai sitten eivät, heistä ei kumpikaan antaneet hänelle suoraa vastausta. Aiemmin hallinnut hiljaisuus peittyi heidän huolestuneesta puheestaan ja ohjeistaan.
”...ja vaikka sinua miten pelottaisi, yritä rentoutua...”
”Älä missään nimessä pane Venäjälle vastaan!”
”...helpoimmalla pääset, jos vain annat kaiken tapahtua... vaikka sattuisikin...”
”...ja teet kaiken, mitä hän käskee.”
Minuutti kului liian nopeasti. Latvia käveli hämäriä käytäviä pitkin ja tärisi kauhusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänelle seuraavaksi tapahtuisi. Liettua ja Viro vaikuttivat olevan varmoja, että jotain kamalaa. Oli se mitä tahansa, hän ei voinut paeta tästä tilanteesta. Siinä kävisi vain pahemmin. Venäjä ei millään perusteilla hyväksynyt, että hänen käskynsä jätettiin noudattamatta.
Latvia yritti muistella mielessään, mitä ohjeita Viro ja Liettua olivat hänelle antaneet, mutta ajatukset sekoittuivat pelkoon, ja lopputuloksena oli pelkkää henkistä puuroa. Hän muisti vain, että toiset olivat kieltäneet Venäjän vastustamisen. Mutta eikös se ollut itsestäänselvyys? Kukaan heistä ei ollut niin hullu – tai rohkea – että olisi käynyt Venäjää vastaan.
Pieni valtio saapui Venäjän huoneen ovelle lopulta (vaikka se olikin Latviasta itsestään liian aikaisin). Hän keräsi rohkeutensa rippeitä noin kahden sekunnin ajan ennen kuin iski pienen nyrkkinsä puuoveen neljästi. Hän ei tiennyt, pitikö hänen odottaa ulkopuolella, että Venäjä tulisi päästämään hänet sisään, vai toimia oma-alotteisesti. Kauaa ei Latvia kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun Venäjä jo sysäsi oven auki.
”Sinä tulit!”
Latviaa lähes puoli metriä pidempi valtio kuulosti ilahtuneelta. Aivan kuin Latvia olisi itse saanut päättää, tuliko Venäjän luokse vai ei. Aivan kuin tämä kaikki olisi Venäjälle iloinen yllätys.
Venäjä tarrasi Latvian käteen ja veti tämän perässään makuuhuoneeseen. Latvia oli ollut siellä joitakin kertoja siivoamassa, ja kaikki oli nyt aivan kuin silloinkin. Tunnelma pienen valtion pään sisällä tosin oli aivan omalaatuista. Hänen ajatuksissaan kaikki oli uhkaavaa ja helvetillistä, vaikka huone itsessään oli varsin tavallisen ja suorastaan kotoisan oloinen.
”Sinä nukut tämän yön vieressäni”, Venäjä ilmoitti kävellen vuodettaan kohti.
”A-anteeksi?” Latvia kysyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein.
”Nukut vieressäni”, Venäjä toisti. ”Sänkyni on niin iso, tyhjä ja kylmä. Yksinäinen.”
Latvia ei kuullut hänen äänessään olevaa haikeutta.
”S-selvä.”
Latvia siirtyi Venäjän sängyn luo hitaasti. Se tosiaan oli iso, mutta Venäjän siinä nukkuessa sitä ei todellakaan voinut sanoa tyhjäksi. Venäjä vei siitä hurjasti tilaa. Patja ja täkitkin olivat niin paksuja, että tuskin sänky kylmä oli. Mutta yksinäinen... Siitä Latvia ei osannut sanoa mitään.
Latvia kaivautui peiton alle ja painoi päänsä muhkeaan untuvatyynyyn. Venäjäkö ihan totta vain halusi, että hän nukkuisi tämän vieressä? Hän olisi helpottunut, jos asia olisi niin, mutta saattoiko sitä olla varma? Liettuan ja Viron kauhistuneet reaktiot kaihersivat yhä hänen mieltään.
”Hy-hyvää yötä”, Latvia sanoi hiljaa Venäjälle ja sulki silmänsä.
”Öitä.”
Hetken Latvia uskalsi ajatella, että tämä oli tilanteen huippukohta, ja hän oikeasti voisi viimein nukkua. Sen ajatteleminen tosin taisi olla virhe. Latvia oli ehtinyt hieman rauhoittua, kun oli uudestaan saada sydänkohtauksen. Venäjä kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet kiinni itseensä.
”M-mitä nyt, he-herra Venäjä?” Latvia kysyi.
”Tämä, sänky, kuten sanoin, on kylmä ja yksinäinen. Imen sinusta kaiken lämmön ja seuran. Olet henkilökohtainen unileluni.”
”Se-selvä...”
Latvia ei muistanut, milloin Venäjä viimeksi oli ollut näin kiinni hänessä. Hän ei halunnutkaan muistaa, vaikka olihan se ehkä miellyttävämpää kuin lattiaa vasten litistäminen, jaloista kiskominen ja perässä retuuttaminen. Ehkä.
Venäjän tiukassa halauksessa ei ollut erityisen hyvä olla. Vaikka Venäjä olikin puhunut kylmyydestä, tämä itse oli lämmin, suorastaan kuuma. Latvia oli läkähtyä, eikä voimakkaiden käsivarsien puristava ote helpottanut tilannetta lainkaan. Hänen oli vaikea hengittää. Jos Latvia olisi uskaltanut – ja uskonut, että hänellä olisi mitään mahdollisuuksia päästä pois – hän olisi yrittänyt pyristellä irti Venäjän kuumasta syleilystä. Nyt hän ei voinut muuta kuin odottaa, että Venäjä älyäsi hellittää otettaan, tai että hän itse menettäisi tajunsa hapen puutteen vuoksi.
Venäjän kuuma hengitys lämmitti Latvian takaraivoa. Hän oli varma, että tämä oli yhä hereillä, mutta ei uskaltanut tarkistaa tilannetta. Miten hän edes olisi voinut? Puhumalla?
”Anteeksi, herra Venäjä, oletteko vielä hereillä?” Ei. Hän ei olisi nyt niin tyhmä, että kysyisi jotain sellaista.
”Latvia”, Venäjä sanoi yhtäkkiä. ”En saa unta. Laula minulle.”
”M-mitä?”
”Laula minulle kehtolaulu.”
Apua. Latvian sydän tykytti niin lujaa kuin vain oli mahdollista. Hänestä tuntui, että se hyppäisi kohta pois hänen rinnastaan. Samaan tapaan kuin joskus Venäjällä... Mutta mitä ilmeisimmin eri syistä. Latvian ajatuksissa käväisi havaintonsa vuoksi lähes olematon sääli Venäjää kohtaan, vaikkakin se hautautui nopeasti pelon alle. Säälistä ja pelosta viis, hänen olisi pakko laulaa Venäjälle joka tapauksessa.
”Aijā žūžū lāča bērni, aijā žūūžū...” Latvia aloitti ääni väristen.
”Venäjä”, toinen tokaisi. ”Laula minulle venäjäksi.”
”M-minä en osaa!” Latvia parkaisi.
”Neuvostoliitossa kaikki puhuvat ja laulavat venäjää...”
Venäjän ääni kuulosti pahaenteiseltä. Latvia saattoi kuulla jo mielessään kolkolkol-mantran ja Venäjän sadistisen naurun.
”Minä tiedän”, pienempi nyyhkäisi, ”mutta osaan vain latvialaisia lauluja, eikä niille ole sanoja venäjäksi. A-anteeksi...”
Venäjän ote Latviasta tiukentui, ja pienemmästä alkoi tuntua, että hänen sisuskalunsa pullahtaisivat ulos suun kautta hetkenä minä hyvänsä. Hengittäminen oli yhä vaikeampaa, sydän tuntui lähestyvän kurkunpäätä, ja Venäjän toinen käsi oli epämukavan lähellä hänen jalkoväliään. Tämäkö olisi hänen hautansa?
”No hyvä on”, Venäjä sanoi sitten hellittäen otettaan hieman. ”Laula latviaksi.”
Latvia yritti parhaansa mukaan rauhoittaa itsensä ja jatkoi aloittamaansa laulua:
”Pekainām'i kājiņām'i, žū žū žū, pekainām'i kājiņām'i, žū žū žū. Tēvs aizgāja medu vākt'i, aijā žūūžū. Māte ogas palasīt'i, žū žū žū, māte ogas palasīt'i, žū žū žū.”
Hän lauloi koko laulun loppuun asti ja vielä toisti ensimmäisen säkeistön, koska laulaminen rauhoitti häntä itseäänkin. Venäjä ei ollut nukahtanut, mutta eipä se mikään ihme ollut, eihän laulu ollut edes pitkä. Tämän ote oli kuitenkin heltynyt Latviasta entisestään, eikä takaraivossa kuumotteleva hengitys tuntunut enää niin kiihkeältä kuin aiemmin. Oikea käsi vain oli edelleen liian lähellä haaroja.
Yhtäkkiä Latvia tunsi jotain kosteaa ja lämmintä niskassaan. Venäjän huulet.
”Mistä se laulu kertoo?” Venäjä kysyi hiljaa.
”Se... tuota... Siinä tuuditetaan karhunpoikia uneen”, Latvia vastasi pakottaen itsensä pysymään aloillaan. ”Ja kerrotaan, miten niiden isä ja äiti hakevat niille hunajaa ja marjoja.”
”Sittenhän minä olin niin kuin karhunpoika”, Venäjä totesi kuulostaen lapsenomaisen iloiselta. ”Kun sinä lauloit, eli tuuditit minua.”
”Ni-niin...”
Latvia ei uskaltanut muuta kuin myönnellä. Venäjästä ei kyllä saisi karhunpoikaa tekemälläkään.
”Laula se minulle uudestaan!”
Latviaa väsytti, vaikka pelko pitikin hänet tehokkaasti hereillä. Hän lauloi karhunpojista uudestaan verkkaisesti ja mahdollisimman rauhoittavasti. Ehkä hän saisi siten Venäjän nukahtamaan nopeammin ja rauhoitettua samalla itseäänkin.
Latvia ei tiennyt, kuinka monta kertaa hän lopulta oli laulun laulanut, mutta lopulta hän oli varma, että Venäjä oli nukahtanut. Tämän ote oli napakka mutta rento ja hengitys verkkaista ja tasaista, eikä Latviaa itseään kauhistuttanut ihan niin paljon kuin aina Venäjän ollessa hereillä. Oli rauha. Hän voisi viimeinkin nukkua.
Siihen ajatukseen päästyään Latvia oli jo simahtanut.
**
Aamulla Latvia heräsi säpsähtäen. Hänellä ei unesta havahtuessaan ollut ensin muistikuvia siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän ihmetteli aikansa, missä oli oikein nukkunut, kunnes muisti viime yön tapahtumat. Venäjä oli hakenut hänet seurakseen. Liettua ja Viro olivat olleet kauhistuneita. Venäjä oli halannut häntä kuin olisi yrittänyt murskata hänen kylkiluunsa, ja hän itse oli laulanut isommalle valtiolle kehtolaulua omalla äidinkielellään kerta toisensa jälkeen. Tapahtunut tuntui suorastaan helvetin naurettavalta näin jälkikäteen, vaikkakin Latvia tunsi yhä ihollaan Venäjän liiankin läheiset otteet ja tuskallisen kuuman hengityksen. Muistot saivat hänet voimaan pahoin, ja hän pyrkikin keskittämään huomionsa nykyhetkeen, aamuun. Venäjä oli kadonnut, vuode oli tämän puolelta tyhjä. Sen sijaan yöpöydälle oli ilmestynyt lasipurkki ja kulho. Vaikka saattoivathan ne olla eilispäivältä, ei Latvialla ollut ollut viime yönä aikaa ihmetellä yöpöydällä olevia tavaroita.
Latvia tiesi, että hänen pitäisi olla jo ylhäällä, kun kerran Venäjäkin oli. Hän siirsi täkin varovaisesti sivuun ja nousi vuoteesta. Asemalleen uskollisena Latvia petasi sen päivää varten. Hän ei voinut jättää sänkyä siihen kuntoon kuin se nyt oli. Pedin pedattuuaan hän vilkaisi yöpöydälle uudestaan ja huomasi, että kulho oli puolillaan puolukoista. Lasipurkkikaan ei ollut tyhjä: se oli täynnä hunajaa. Latvialla ei kuitenkaan ollut enempää aikaa havainnoilleen ja Venäjän makumieltymysten ihmettelylle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta hänen olisi joka tapauksessa mentävä töihin. Venäjä oli eilen puhunut haluavansa talonsa kellarin siivotuksi.
Suunnatessaan huoneeseensa hakemaan vaatteitaan Latvia törmäsi Venäjään. Tai ei hän sentään törmännyt tähän sanan kirjaimellisessa merkityksessä vaan onnistui pysähtymään muutamaa senttiä ennen fyysistä kontaktia.
”Huomenta, Latvia!” Venäjä totesi iloisesti.
”Hu-huomenta, herra V-venä-näjä”, Latvia sopersi katse lattialankuissa. Hän kuitenkin tajusi sen olevan Venäjästä erittäin epäkohteliasta ja kiskoi väkisin katseensa ylös, kohti valloittajaansa.
”Nukkuiko karhunpoika hyvin?” Venäjä kysyi sitten.
”M-mitä?”
”Nukuitko hyvin?”
”Aaa... ky-kyllä, kiitos. Entä te? Nukuitteko hyvin?”
”Nukuin!” Venäjä vastasi pirteästi. Hän laski kätensä Latvian päälaelle. ”Mene pukemaan”, hän komensi sitten vakavammalla äänellä, ”ja syö jotain. Haluan kellarini pian siistiksi.”
Latviasta ei ollut muuhun kuin nyökkäämään pienesti. Hän käveli vaiteliaasti huoneeseensa voidakseen vaihtaa yöpukunsa arkivaatteisiin. Häntä väsytti – yöllä oli ollut vaikea levätä – ja hänellä oli oikea sudennälkä. Pian hän olikin matkalla keittiöön, vaikka toinen sukka oli vain puoliksi jalassa ja paita napittamatta. Niillä ei ollut niin väliä, hän ehtisi pukea paremmin myöhemmin. Nyt hän tarvitsi ruokaa.
Liettua ja Viro olivat keittiössä, kun Latvia pääsi perille asti. Viro istui pöydän ääressä edessään puoliksi tyhjä puurokulho. Liettua oli kumartuneena lieden puoleen hämmentäen jotain suuressa kattilassa. Hänen maantienruskeat hiuksensa valuivat itsepintaisesti silmille, vaikka hän yrittikin estää niitä niskan taakse sitomalla.
”Huomenta...” Latvia mutisi valuen pöydän ääreen.
”Ah, huomenta”, Viro sanoi. Hän vilkaisi epävarmasti Liettuaa, jonka kasvoilla oli yhtä varovainen ilme. Latvia ei huomannut vanhempien tovereidensa katseiden vaihtoa, sillä hän oli laskenut kätensä pöydälle ja haudannut kasvonsa niiden syleilyyn.
”La-latvia”, Liettua aloitti varovaisesti. ”Mitä haluat syödä?”
”Ei väliä. Minun on nälkä”, kuului jostain käsivarsien lomasta.
Liettua laski nuorimman eteen puurokulhon. Lämmin ruoan tuoksu sai Latvian kohottamaan päänsä ja suoristamaan selkänsä. Hän veti lautasen lähemmäs itseään ja alkoi lusikoida ohrapuuroa suuhunsa. Liettua istahti hänen viereensä ja jatkoi epävarmojen ja huolestuneiden, kysyvienkin, katseiden vaihtoa Viron kanssa. Nälkäinen Latvia ei edelleenkään huomannut koko asiaa.
”Saitko nukuttua ollenkaan?” Viro kysyi sitten.
”En oikeastaan”, Latvia myönsi. ”Vietin koko yöni Venäjän leluna. Minun oli kuuma ja hänen läheisyytensä oli ahdistavaa ja suorastaan läkähdyttävää.”
”Kestikö kauankin, ennen kuin hän jätti sinut rauhaan?”
”Rauhaan? Ei siinä rauhaa saa, kun Venäjä on koko yön ihossa kiinni.”
”Koko yön?”
Latvia vaikutti Liettuasta yllättävän tyyneltä. Väsyneeltä, kylläkin, mutta ei niin ahdistuneelta kuin hän itse oli ollut ensimmäisen yön jälkeen. Piilotteliko Latvia kokemaansa tuskaa ja häpeää, vai oliko Venäjä ottanut huomioon hänen ja Viron sanat siitä, että Latvia oli vielä niin pieni, ja päästänyt tämän vähemmällä?
”Onneksi yö on ohi”, Latvia huokaisi. ”Vaikka kai se meinaa vain alkua minullekin. Koska eiköhän Venäjä jossain vaiheessa kaipaa taas minunkin seuraa vuoteeseensa. Kai se on vain hyväksyttävä.”
Liettuan tavoin Viro oli sisäisesti kauhistunut siitä, miten rauhallisesti Latvia tuntui tyytyvän kohtaloonsa. Aivan kuin hän ei olisikaan viettänyt edellisyötään Venäjän seurassa!
Ja siinä paha missä mainitaan...”Mutta toivottavasti sen aika ei ole vielä!” Latvia totesi laskien lusikkansa tyhjään puurokulhoon. Vaikka Liettuan antama annos oli ollut melko suuri, hän oli edelleen todella nälkäinen. ”Yhden unettoman yön jälkeen sitä toivoo, että voisi pysyä loppuelämänsä niin kaukana Venäjästä ja tämän vuoteesta kuin mahdollista!”
”Mitä, Latvia, etkö sinä nukkunutkaan hyvin?”
”Hädin tuskinhan minä edes nukuin”, Latvia totesi tajuamatta lainkaan, kenelle puhui. Hän ei edes osannut rekisteröidä Liettuan ja Viron kasvoilla näkyvää kauhua ja yhdistää niitä yllättäen tapahtuneeseen käänteeseen. ”Kaipaan öihini rauhaa, en jatkuvaa pelkoa sydänkohtauksesta ja Venäjän kähmiviä kouria!”
”Ja inulla kun oli niin mukavaa.” Venäjä kietoi kätensä tiukasti Latvian ympärille vetäen tämän lähemmäs itseään niin, että Latvia-raukka nousi kymmenisen senttiä tuolistaan irti. ”Mutta onneksi vain minun mielipiteelläni on väliä.”
Venäjän ääni oli ilonen, liian iloinen... Mikään ei ollut Baltian maista pelottavampaa.
”Minusta tuntuu, että saat olla lempileluni ikuisesti! Tulemme viettämään vielä mooooonta yötä yhdessä! Eikö olekin hauskaa, Latvia! Latvia?”
