Stranger Things: Sivustakatsoja, S oneshot

[Linne]

Ficin nimi: Sivustakatsoja
Kirjoittaja: Satunnainen raapustelija
Beta: Maissinaksu
Fandom: Stranger Things
Ikäraja: S
Hahmoja: Yksitoista, Hopper
Genre: Vähän angstia, hurt/comfort

Summary: Hän tunsi palan kurkussaan ja nielaisi. Se ei auttanut. Kyyneleet työntyivät väkisin pintaan kuin olisivat vain odottaneet tilaisuutta. Hänen kurkustaan karkasi nyyhkytys, yhtä yksinäinen ja onneton kuin hän itse.
 

A/N: Jäin pahasti koukkuun Stranger Thingsiin, mutta toisin kuin monesta muusta fandomista, siitä ei tunnu juuri syntyvän prompteja Jonkinlaista angstinpoikasta sentään syntyi, koska onhan El nyt niin reppana hahmo. <3




Yksitoista seisoskeli kadulla ja katseli kirkkaasti valaistuja ikkunoita.

Kylmä marraskuinen tuuli puhalsi hänen ohuen takkinsa läpi, mutta hän ei halunnut vielä kääntyä ja palata takaisin metsämökkiin. Hopper olisi myöhään töissä, tämä oli sanonut niin sinä aamuna, eikä Yksitoista syyttänyt tätä siitä. Juhlapäivinä tapahtui kaikkein eniten rikoksia, hän oli lukenut niin sanomalehdestä, jonka Hopper oli joskus tuonut mökkiin. Suljettujen kauppojen ryöstöjä, humalaisten tappeluita, perheväkivaltaa.

Yksikään perheistä joita hän oli katsellut, ei kuitenkaan näyttänyt olevan aikeissa ruveta tappelemaan. Yksitoista tiiraili sisään keittiöihin, missä perheiden äidit huhkivat avonaisten uunien edessä kasvot punaisina ja otsa rypyssä, ja olohuoneisiin, joissa isä ja lapset katselivat televisiosta juhlakulkuetta. Joissain perheissä ruuat oli jo kannettu ruokasaliin, kirkkaasti valaistut ikkunat tarjosivat hyvän näkymän vadeista notkuviin pöytiin, kiiltäviin kristallilaseihin ja ruokailijoiden iloisiin kasvoihin.

Yksitoista oli viettänyt juhlaa vain kerran. Keväällä, vietettyään kahdeksankymmentäkolme päivää Hopperin kanssa, tämä oli tuonut mökkiin koristeelliseen paperiin käärityn suklaisen munan ja selittänyt, että oli tärkeä päivä. Yksitoista oli purskahtanut itkuun. Hopper oli luullut, ettei hän pitänyt suklaasta, mutta Yksitoista oli pystynyt ajattelemaan vain päivää jolloin papa oli tuonut kukan hänen vuoteensa vierelle ja kertonut, että tänään oli tärkeä päivä. Myöhemmin Hopper oli selittänyt mistä pääsiäisessä oli kysymys, mutta Yksitoista ei ollut ymmärtänyt silloin, eikä ymmärtänyt vieläkään, mitä tekemistä suklaamunilla oli kuolleista nousseen miehen kanssa. Syötyään munansa hän oli kuitenkin Hopperin mieliksi piirtänyt muutaman munan paperille ja koristellut niillä mökin seinät.

Tämä juhla oli erilainen. Missään ei näkynyt munia tai ristejä, mutta ruokaa sitäkin enemmän. Vesi herahti Yhdentoista kielelle, kun hän katseli miten pöytään kannettiin paahdettuja perunoita, kastiketta, piirakoita, torttuja ja lopulta kokonainen kalkkuna. Missään ei näkynyt Eggoja, mutta ruoka näytti silti hyvältä, paljon paremmalta kuin folioon pakatut ateriat, joita Hopper toi mökkiin joka päivä.

Hän katseli, miten perheet ryhtyivät syömään ja tunsi yhtäkkiä vihlovaa kipua rinnassaan, siellä missä sydän sykki. Hän ei tiennyt, mitä suri. Laboratoriossa ei vietetty juhlia, eikä hän ollut osannut niitä kaivatakaan, eikä pääsiäinen ollut tehnyt häneen kovin suurta vaikutusta.

Silloin perheen äiti kääntyi nuorimman lapsensa puoleen ja Yksitoista ymmärsi, mitä hän kaipasi. Hänkin halusi istua lämpimässä ruokasalissa sen sijaan että olisi seissyt kadulla. Hänkin halusi kasata lautasensa täyteen ruokaa ja kinastella muiden kanssa viimeisestä piirakanpalasta. Mutta ennen kaikkea hän halusi olla sisällä muiden kanssa sen sijaan että olisi seissyt yksin pimeällä kadulla.

Hän tunsi palan kurkussaan ja nielaisi. Se ei auttanut. Kyyneleet työntyivät väkisin pintaan kuin olisivat vain odottaneet tilaisuutta. Hänen kurkustaan karkasi nyyhkytys, yhtä yksinäinen ja onneton kuin hän itse.

Raskas käsi laskeutui hänen olalleen.

Yksitoista pyörähti ympäri käsi koholla, valmiina iskemään, valmiina käyttämään voimiaan. Hänet oli löydetty, he olivat löytäneet hänet, miten hän oli saattanutkin olla niin typerä, eikö Hopper ollut moneen kertaan sanonut -

“Hei, hei, rauha, rauha, rauha.” Mies hänen edessään piti käsiään koholla ja Yhdentoista hartiat lysähtivät helpotuksesta. “Minä tässä vain. Hemmetti soikoon, penska, aiheutit minulle melkein sydänkohtauksen, kun et ollut mökissä. Olen etsinyt sinua melkein tunnin.”

“Myöhään töissä”, Yksitoista mutisi ja kääntyi takaisin ruokasalia kohti. Perheen kuopus oli levittänyt jotain oranssia kasvoilleen. Kaksi muuta lasta nahistelivat edelleen piirakasta.

“Vaihdoin vuoroja”. Raskas käsi laskeutui taas Yhdentoista olalle eikä hän työntänyt sitä pois. Hän painautui hiukan lähemmäs, nautti lämmöstä joka miehestä hehkui paksun päällystakinkin läpi. “Tulehan nyt, penska. Mennään kotiin. Minulla on sinulle yllätys.”

“Eggoja?”

Hopper nauroi. “Ei, jotain parempaa kuin Eggoja. Tulehan nyt. Ehditään ehkä illalla katsoa vielä elokuvakin, ennen kuin menet nukkumaan. Saat jopa valita.”

“Manaaja?” Hopper oli kieltänyt häntä katsomasta Manaajaa. Yksitoista ei ymmärtänyt miksi. Hopper tuntui muutenkin aina kieltävän kaikki kiinnostavimmat elokuvat.

“Ei Manaajaa. Saat painajaisia.”

Yksitoista huokasi, mutta kääntyi Hopperin ohjaamana kohti tämän autoa. Hänen selkänsä takana Mike ja Nancy jatkoivat tappelua piirakasta.

[Linne]

Hopperin ja Elin isä--tytärsuhde on kyllä niin suloinen ❤️ kiva kuulla että hahmot oli uskottavia, varsinkin Hopperin karhea äijämäisyys ei aina tunnu taipuvan tekstiksi 😅 Manaajaa en itsekään ole nähnyt enkä taida koskaan nähdäkään, olen sen sortin pelkuri 😂

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Kun bongasin listauksestasi Stranger Thingsiä, säntäsin heti lukemaan, koska rakastan kyseistä sarjaa.

Fiilaan kovasti Hopperin ja Elin välistä suhdetta, joka on niin kipeä ja hankala ja ristiriitoja täynnä, mutta kuitenkin myös ehdottoman lämmin ja välittävä. Asetelma on vähintäänkin haastava, kun on kyse herkässä iässä olevasta, eristyksissä eläneestä ja traumatisoituneesta lapsesta, ja miehestä joka oman lapsensa menetettyään joutuu opettelemaan huoltajan ja huolehtijan roolin uudestaan. Tässä tekstissä Hopperin ja Elin välisen suhteen monimutkaisuus välittyy mielestäni elävästi ja riipaisevasti: on myöhään töissä olemista ja yksinäisyyttä, Elin inhimillistä tarvetta olla osa yhteisöä ja päästä pois mökistä, Hopperin huolta joka välillä prpvosoituu ylihuolehtivaisuuden puolelle mutta joka toisaalta myös ilmenee kauniilla ja hyvällä tavalla hänen etsiessään Eliä. Mielestäni olet tavoittanut molemmat hahmot hienosti, sanoittanut Elin yksinäistä ja vähän kapinallistakin mielenmaisemaa uskottavasti ja tuonut Hopperiin samanlaista särmää, jota sarjassa on totuttu näkemään. On niin hoppermaista luvata, että El saa valita elokuvan, ja heti perään kiistää ehdotus painajaisiin vedoten... Voi Hop. ♥

Elin osa sivustakatsojana riipaisee sydäntä ja herättää paljon ajatuksia. Ajatella, ettei El ole koskaan saanut viettää kaikkia niitä juhlapäiviä, jotka monelle lapselle ovat niin tärkeitä ja täynnä mukavia muistoja. Tämä kohta avaa hyvin tilanteen poikkeuksellisuutta, kokonaisvaltaisuutta ja surullisuutta:

Keväällä, vietettyään kahdeksankymmentäkolme päivää Hopperin kanssa, tämä oli tuonut mökkiin koristeelliseen paperiin käärityn suklaisen munan ja selittänyt, että oli tärkeä päivä. Yksitoista oli purskahtanut itkuun. Hopper oli luullut, ettei hän pitänyt suklaasta, mutta Yksitoista oli pystynyt ajattelemaan vain päivää jolloin papa oli tuonut kukan hänen vuoteensa vierelle ja kertonut, että tänään oli tärkeä päivä.

Minusta on jotenkin erityisen kuvaavaa se, miten El ei tiedä nyt vietettävän juhlan nimeä eikä taustaa tai tarinaa, mutta silti hänen tekemiensä havaintojen perusteella lukijalle (myös sellaiselle, joka ei ole elänyt pohjoisamerikkalaisten juhlaperinteiden keskuudessa) on silti selvää, että kyse on kiitospäivästä - yhdessäoloa, kalkkunaa ja piiraita ja muuta ruokaa, juhlallisuuksia televisiosta... Elin eristyneisyys ja laboratoriossa vietetty lapsuus tulevat ilmi jotenkin tosi kouriintuntuvalla tavalla, kun suomalainen lukijakin tietää yhtä sun toista kiitospäivästä, vaikkei olisikaan sitä koskaan viettänyt, ja Elille kaikki juhlapäivät taas ovat tyystin vieraita. Voi että. Toivottavasti elokuvailta Hopperin kanssa osoittautuu mukavaksi ja levolliseksi, koska sen El todellakin ansaitsee. Hän ansaitsee vielä lukemattomat lämminhenkiset juhlapäivät yhdessä hänestä välittävien ihmisten kanssa. Erityisen sykähdyttävää tässä tapauksessa on lopun paljastus siitä, että El tarkkailee juuri Miken perheen kotitaloa ja kiitospäivänviettoa - vielä jonain päivänä hän on itsekin osa vapaampaa ja normaalimpaa elämää, vaikka se nyt tuntuu kaukaiselta ja saavuttamattomalta.

Kiitos kovasti tästä kauniista, koskettavasta tarinasta, josta pidin hurjasti! -Walle

[Angelina]

Oon katsonut vaan Stranger Thingsin ensimmäisen kauden, mutta koska hahmot ovat tuttuja niin uskalsin tarttua tähän. Ja onneksi tartuin, sillä tää oli samaan aikaan haikean koskettava mutta kuitenkin suloinen ♥

Pidin kovasti siitä, miten hienosti kuvailit Eliä ja tämän kaipuuta ja yksinäisyyttä. Hänen ja Hopperin välinen suhde lämmittää näin lukijana, mutta tietysti on ymmärrettävää ettei se välttämättä täysin tyydytä Elin läheisyydenkaipuuta tai tunnetta siitä ettei oikein kuulu mihinkään. Toivottavasti se muuttuu ajan kanssa :3 Hopper ja El voivat kuitenkin hyvin aloittaa omia juhlaperinteitään ja ehkä muutaman vuoden päästä voivat jo katsoa Manaajankin

Kiitos, pidin tästä kovasti! Tämän haikeuden läpi tästä huokui kuitenkin sellainen lämpö ja juhlatunnelma, mikä tietysti sopii tähän aikaan mainiosti ♥

[Violetu]

Nawwww, tätä lukiessa nousi kyllä tippa linssiin itse kullekin
Voi El. Olin ihan unohtanut, että hän puhui alkuun noin lyhyillä lauseilla, hienosti olit tuonut sen puhetyylin tähän mukaan.
Vähän naurahdin tuolle manaajalle, jotenkin niin koominen mielikuva, että tuollainen pieni, perhettä kaipaava reppana haluaa katsoa juuri sellaisen leffan, ja Hopper tietysti kieltää.😂
Oli myös liikkistä, että Hopper oli vaihtanut vuoronsa lyhyempään ihan vaan, että voisi viettää Elin kanssa aikaa😭❤️

Kiitokset tästä lukukokemuksesta, pidin kovasti. ^^
Ihan liian vähän on finissä ficcejä tästä sympaattisesta fandomista.

~Violet kiittää

[Fiorella]

Voi pikku El. ❤ Ei ole lapsella helppoa, mutta ainakin Hopper yrittää. Näiden kahden keskinäiset välit koskettivat tässä ficissä onnistuneesti.

Tämä oli kyllä sellainen sarja, josta teki mieli kirjoittaa, muttei kuitenkaan oikein tiennyt, mitä sitä kirjoittaisi. Sinä onnistuit hyvin!

[Saappaaton]

Kun näin tämän sun listauksessasi, ajattelin, että tässä on varmaan hyvä hetki hypätä Stranger Things fanifiktioon. En pettynyt. <3

Tälleen, kun elän ja hengitän angstia ja h/c:tä, niin tämä kolahti kyllä jonnekin tosi syvälle. Tykkäsin myös siitä, miten käsittelit joulua ja juhlapyhiä ylipäätään Yhdentoista näkökulmasta. Miten pääsiäinen ei ollut tehnyt vaikutusta (olen ehkä viimeksi tällä viikolla sanonut itse, etten ole lainkaan pääsiäisihminen) ja miten joulussakin se kaipuu on johonkin muuhun kuin siihen juhlaan itseensä, josta hänellä ei ole kokemusta.

Tykkäsin myös miten tiputtelit tekstiin sellaisia fandomuskollisia yksityiskohtia: eggot, maininta papasta, Hopperin kosketuksen paino ja lopussa vielä Mike ja Nancy. Ah. <3

Kaiken kaikkiaan oikein ihanan haikea pätkä, ja tunnelma muuttui loppua kohden tekstin tahtiin sopivasti, ei liian yllättäen. Kiitos tästä, pus. <3