Ikäraja: S
Tyylilaji: salavihkainen melankolia
Hahmot: Miika & Topi
Muuta: vastinpari rapsulle Piilossa, S
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII ja Spurttiraapale V
A/N: Joku toivoi minulta lisää Topikaa ;> Voit ilmiantaa itsesi kommenteissa, ja toki te kaikki muutkin, jotka eksytte tätä lukemaan :3
Sateessa
”Hei, mennään kävelylle!” intoilin, kun kyllästyin sohvalla hengailuun.
”Siellä sataa”, Miika huomautti ja nyökäytti päällään ikkunan suuntaan. Raskas kesäsade huuhtoi kerrostalon sisäpihaa, mutta mä tykkäsin sateesta, lätäköistä ja märän asfaltin tuoksusta. ”Niinku ihan kaatamalla.”
”Fine. Meen sitte yksin”, sanoin ja astuin keltaisiin kumisaappaisiini. Puin takin ja otin naulakosta valtavan, punaisen sateenvarjoni, jonka alle Miika olisi kyllä vallan mainiosti mahtunut, mutta ei sitten. Mun astuessa ovelle Miika kuitenkin tarttui mun huppuun.
”Mitä sä teet?” ärsyynnyin.
”Tuun sun mukaan, jos ootat vähän.” Miika yritti pukea lenkkarit, mutta mä pudistin päätäni ja kaivoin kaapista Miikalle omat mustat kumisaappaat. Se tuijotti niitä. ”Ei ne sovi mulle. Mulla on kaks numeroa isommat jalat ku sulla.”
”Ei nää olekaan mun saappaat vaan sun.”
”Onko sulla mulle omat kumisaappaat?”
”No tietty.”
”Vau.” Miikan otettu, ujosteleva hymy hämmensi mua. Mitä se nyt tämmösiä pikkujuttuja niin kovasti aatteli?
”Joojoo, tuu jo”, käskin kärsimättömänä ja kiskoin Miikaa ranteesta mukaani. Ulos päästyäni unohdin sateenvarjon. Kastuminen ei haitannut mua. Lempeä sade tuntui ihanalta kasvoilla. Kaikki vihreä tuoksui huumaavalta. Miika harppoi mut kiinni sateenvarjo kainalossaan ja avasi sen.
Sateenvarjo ei ollutkaan ihan niin iso kuin olin muistanut. Me ei mahduttu täysin sen alle. No, ei mulla ollutkaan suunnitelmissa tallustella kiltisti sateenvarjo kädessä, mutta ennen kuin ehdin karata loiskuttelemaan lätäkköihin, Miika nappasi mua vyötäröltä ja kiinnitti kylkeensä. Häkellyin vastoin tapojani, koska vaikka siinä oli tosi kiva olla, se oli eri tavalla kivaa kuin olin odottanut. Mun ei enää tehnyt mieli juoksennella. Halusin jäädä tähän, halusin hiukan lähemmäskin. Halasin Miikaa. Sen takin kangas oli karhea mun poskea vasten. Mun ylle hiipi surunsekainen ikävä, koska tänään Miika lähtisi takaisin kotiinsa Joensuuhun enkä mä tiennyt, millon näkisin parasta kaveriani taas.
”Miksi sun piti muuttaa sinne perseeseen?” nurisin.
”Koska sain sieltä hyvän duunin”, Miika vastasi.
”Etkö vois hakea töitä täältä?” mumisin ja halasin hetken tiukemmin.
”Ehkä joskus”, Miika sanoi ja taputti mua selkään. Se tykkäsi Joensuusta. Miika ei halunnut takaisin Jyväskylään. Ei täällä ollut sille mitään. Päästin irti ja livahdin sateenvarjon alta. Mun juoksuaskelissa oli enemmän turhautumista kuin riemua. Lämmin vesi poskilla saattoi olla kyyneleitä, koska mun paras kaveri ei kaivannut mua yhtä paljon kuin mä kaipasin sitä.
