Ikäraja: S
A/N: Tämä on henkilökohtaisin teksti, jonka olen kirjoittanut, koska no, se on juuri sitä, mitä nyt haluan sanoa. Enemmän päiväkirjamerkintä kuin mitään muuta. Koin, että minun on pakko kirjoittaa ajatukseni ylös. Ja osana tätä.. selviytymisprosessia päätin myös julkaista tekstin. Toivon kuitenkin, että pidätte mielessä, ettei tämän ole tarkoitus olla mikään kaunokirjallinen merkkiteos vaan jotain, mikä minun oli pakko pukea sanoiksi. Ajattelin ensin luoda toisen nimimerkin ja julkaista tämän sen takaa, mutta päätin sitten toisin. Haluan olla rehellinen itselleni ja muille.
Venetsia
Sinä pidät minua käsistä, pitelet tiukasti ja katsot minua niin kuin ei kukaan ennen. Niin kuin näkisit minussa jotain, mitä en itsekään vielä näe. Ja siltikin sinä sanot hyvästi.
Hyvästi. Pyyhit kyyneleesi minun käsiini ja suutelet otsaani viimeisen kerran.
En minä koskaan sinua pelännyt, vain sinun puolestasi. Ja omasta puolestani, vähän liikaakin. Toivon, että minulla olisi ollut enemmän rohkeutta. Ehkä seuraavalla kerralla. Tai sitten ei. Ehkä löydän jonkun, jonka kanssa minun ei tarvitse olla rohkea. Ehkä se olet sinä, joskus vuosien päästä. Haluan ajatella niin, mutta se ei tarkoita, että jäisin kiinni siihen ajatukseen. Olen aina täällä sinua varten, mutta en aio odottaa sinua. Elämä menee eteenpäin. Minun on mentävä sen mukana, tai se jättää minut nopeasti jälkeensä.
Se, että annoin sinun mennä, kävellä pois, kadota kulman taakse, on vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Haluan ajatella, ettei se ollut helppoa sinullekaan.
Uhkasit pudottaa minut sängyn reunan yli. Minä tosiaan putosin. Kovaa ja korkealta, mutta kuten aina, minä nousin ylös. Olenhan vahva. Olen vain niin helvetin kyllästynyt olemaan. Haluan romahtaa ja haluan, että minut nostetaan ylös. Ettei aina tarvitsisi nousta itse, vapisevin polvin. Kadehdin niitä, jotka voivat huutaa ja itkeä ja syyttää maailmaa ja toisia. Niitä, jotka voivat lyödä ja potkia ja kiroilla. Minä en osaa. Osaan vain selviytyä. En toivo mitään niin paljon, kuin että kerran minun ei tarvitsisi.
Suljin kirjoituspöydän laatikkoon ne asiat, jotka kipeimmin muistuttavat sinusta. Poistin soittolistoilta ne kappaleet, jotka saavat minut ajattelemaan sinua. Mutta kaikki tässä kaupungissa muistuttaa minua sinusta. Tuossa on se kulma, jonka taakse näin sinun katoavan viimeisen kerran. Tuossa on se penkki, jolla istuimme ja puhuimme jumalista. Yökerhon lattia, jolla olimme olemassa vain toisiamme varten. Sitä en voi sulkea mihinkään. Mutta et sinä minun maailmaani myrkyttänyt, sinä väritit sen. Hieman viivojen yli, se on juuri sinun tapaistasi. Sinä sait minut tuntemaan oloni kauniiksi tavalla, johon tyhjät sanat eivät riitä, ja olen siitä kiitollinen. Toivon, että opin näkemään itseni sellaisena nytkin, sinun jälkeesi.
Pahinta on se, ettet ole vielä mennyt minnekään. Olet edelleen täällä, mutta et minua varten. Olisit varmasti, jos pyytäisin, mutta en voi tehdä sitä. En sinulle enkä itselleni. Tiedän, että sinun on mentävä. Haluan, että menet. Toivon, ettei sinun tarvitsisi.
Rakkaudella on hintansa, ja se hinta on tämä kipu, joka saa minut haukkomaan henkeäni. Mutta se oli sen arvoista. Tekisin sen kaiken uudestaan, vaikka tietäisin sen minkä nyt. Kadun vain sitä, että silloin kerran en vienyt sinua pois aikaisemmin. Toivottavasti lasket ansiokseni sen, että lopulta kuitenkin vein.
En koskaan unohda.
See you in Venezia.
