Otaku, ihanaa kuulla, että armahdat mut ja jaksat pysytellä tän tarinan mukana ♥
A/N: Hou hou hou, katsokaas mitä joulupukki toi tullessaan! Tämä luku on jotenkin tökkinyt tosi pahasti, ja nyt vähän niin kuin luovutin taistelun, siksi laatu on mitä on ja luvun lyhyys huipussaan... Eipä tästä sen enempää, en jaksa odottaa kiinnostavampien lukujen julkaisemista!
(niitä kun on tullut puoliksi tehtyä, kirjoittaminen sujuu niissä paljon helpommin) Hyvää joulua kaikille teille ihanille ihmisille, nauttikaa lomasta!
19. LUKUHuokaisin syvään ennen kuin luovutin ja avasin silmäni. Työnsin peiton syrjään ja laskin jalat viileälle kivilattialle. Jokainen askel päästi läpsähtävän äänen tyhjässä makuuhuoneessa. Peilistä heijastuva kuvajainen sai minut huokaisemaan uudestaan. Tummentuneet silmänaluset paljastivat huonosti nukutut yöt, eikä ulkonäössäni ollut muutenkaan kehumista.
Pakotin takkuiset hiussuortuvat muovautumaan yhdeksi siistiksi kalanruotoletiksi. Tongin hetken vaatteitani, kunnes päädyin helpoimman kautta pukeutumaan lattialla lojuviin eilisiin vaatekappaleisiin. Sujautin tuttuun tapaan kaulakorun kaulani ympäri (oloni oli alaston ilman sitä) ja sipaisin hennosti kaunista delfiiniä. Tarkastin olemukseni vielä kerran peilistä ennen lähtöä aamiaiselle.
Minulta kesti hetken paikantaa ystävieni sijainti. Hermione vilkutti minulle ja sanoi jotain pojille. Hän halasi minua automaattisesti istuuduttuani tuttuun tapaan hänen viereensä. ”Menitkö eilen suoraan nukkumaan, kun et tullut syömään?”
Nyökkäsin. ”Suuntasin suorinta reittiä makuuhuoneisiin ja nukahdin heti.” Muut olivat jo lopettelemassa, kun aloin vasta kasata omaa aamiaistani.
”Miten sinä niin väsynyt olit?” Harry kysyi. Hän vaikutti jännittyneeltä, siltä kuin ei tietäisi miten käyttäytyä tai uskaltaisiko minulle puhua vai ei.
Hymyilin hänelle rohkaisevasti. ”En tiedä, mutta pitkät yöunet selvästi auttoivat”, sanoin rennosti, vaikka silmänaluseni yrittivätkin kertoa täysin omaa tarinaansa.
”Pitkät ne tosiaan olivat”, Ron mumisi murustaessaan leipää joka puolelle.
”En viitsinyt herättää sinua, mutta aioimme kuitenkin odottaa tuloasi täällä”, Hermione selvensi. ”Tuletko mukaan keittiöön viemään sukat Dobbylle, kunhan olet ensin syönyt?”
”En voi”, sanoin ja irvistin. ”Kalkaroksen jälki-istunto.”
Jokaisen kasvoista paistoi myötätunto. ”Voin vain kuvitella, mitä kauheuksia hän nyt on keksinyt pääsi menoksi”, Ron sanoi ja pudisteli päätään.
Virnistin hänelle kiusoittelevasti. ”Kiitos vaan kannustuksesta.” Ron naurahti ja alkoi yhdessä Harryn kanssa listata kaikkea, mitä Kalkaros oli käskenyt oppilaita tekemään jälki-istunnoissaan.
”En enää tiedä, tulenko ikinä palaamaan elävänä takaisin.” Join lasini tyhjäksi ja nousin seisomaan. ”Mutta pakko kai se on lähteä katsomaan, miten ihanasti Kalkaros ja kolkko tyrmä voivat sunnuntaitani piristää.” Virnistin ja asetin oikean käteni sydämeni kohdalle. ”Oli ilo ja kunnia saada tuntea teidät.”
Erotessamme huikkasimme vielä hyvästit ja sovimme, että etsisin heidät heti vapauduttuani jälki-istunnosta – jos siitä siis selviäisin. Koputin luokan oveen hermostuneena ja vielä hermostuneempana astuin sisään luvan saatuani. Vastassani odotti kostonhimoisten silmien tuijotus. ”Huomenta, neiti Smith”, silkkinen ääni tervehti. Olin varma, että äänessä oli häivähdys voitonriemua. ”Voitkin aloittaa heti putsaamalla nuo kattilat täysin kiiltäviksi, luonnollisesti ilman taikomista”, Kalkaros totesi tyytyväisesti ja viittasi kädellään kiirehtimään.
Kävelin tyynesti pöydän viereen ja istuin alas. Nyrpistin nenääni ällöttävän hajun takia, mutta välttääkseni suomasta Kalkarokselle voittoa aloin sanaakaan sanomatta tehdä työtä käskettyä. Kattiloihin pinttynyt lika ei todellakaan suostunut irtoamaan helpolla.
”Olen selväsi aliarvioinut sinut, neiti Smith”, Severus sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän oli lopettanut pergamenttien korjailun ja katseli minua nyt pöytänsä takaa.
Tuijotin jäätävästi Kalkarosta. ”Jaa?”
”Minä luulin, että sinä olisit tarpeeksi viisas, ettei mielessäsi edes kävisi ajatusta minun operaationi vaarantamisesta.”
”Älä piinaa Harrya.”
Kalkaroksen kulma kohosi hitusen ja hänen suunsa kaartui ilkikuriseen virnistyksen tapaiseen. ”Ai teillä on jotain?”
Pääni painui alas. ”Ei ole.” Katkeruutta tihkuvat sanani tukahtuivat huulilleni.
Ei enää, enää ikinä koskaan. ”Mutta jos haluat puhua toivottomista rakkaustarinoista, niin puhuttaisiinko mieluummin sinusta ja Lilystä?” ivasin takaisin ja jynssäsin koventuvalla voimalla.
Kalkaros jähmettyi. Hänen vaarallinen hymynsä ja silkkisen uhkaava äänensä saivat käteni kananlihalle. ”Sinuna lopettaisin puhumisen
välittömästi. Olet nimittäin vaarassa ylittää näkymättömän rajan, mitä en tosiaankaan suosittele.” Hän nousi ylös ja asteli eteeni. ”Kun saat nämä kattilat puhtaiksi, pilkot aineksia huomisia liemituntejani varten.”
Puristin hampaita toisiaan vasten, etten lipsauttaisi mitään, mikä saattaisi pahentaa tilannettani. Nyökkäsin suu tiukkana viivana ja puristin kattilaa astetta kovakouraisemmin. Varoin kohottamasta katsettani omahyväiseen professoriin, etten näkisi sumentuneiden silmieni aiheuttamaa voitonriemuista hymyä hänen kasvoillaan.
*****
Kun vihdoin monen tunnin uurastuksen jälkeen Kalkaros päästi minut menemään, unohdin ystävilleni antamani lupauksen ja suuntasin suorinta reittiä tarvehuoneelle. Halusin olla jonkin aikaa yksin, sillä sisälläni myllersi. Minusta tuntui aivan siltä, että voisin romahtaa itkemään hetkenä minä hyvänsä. Kalkaros oli onnistunut osumaan arkaan paikkaan, eikä hiljainen tyrmä tosiaankaan vienyt ajatuksiani pois Harrysta. Silmissäni kirvelsi edelleen, mutta onnekseni yhtäkään kyyneltä ei ollut vierähtänyt poskelleni.
Ei. Tarvitsisin jotain parempaa kuin tarvehuoneen. Hetken mielijohteesta päätin suunnata viidenteen kerrokseen valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen. Kuiskasin Cedricin antaman salasanan ja rukoilin, ettei kukaan muu olisi saanut päähänsä mennä kylpemään juuri nyt.
Huone oli tyhjä. Päästin hengitykseni kulkemaan ja naurahdin hiljaa. Annoin veden täyttää allasta sillä aikaa, kun etsin itselleni pyyhkeen ja riisuin vaatteeni mytyksi altaan reunalle. Pulahdin rentona vaahdon sekaan ja tunsin kylmien väreiden hiipivän koko kehossani. Pudistelin päätäni ja uusi naurahdus rikkoi tyynen hiljaisuuden. Olinko hullu vai hullu, kun oleskelin luvatta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa? Mitä jos joku tulisi tänne? Vajosin hieman alemmas ja suljin silmäni työntäessäni syyttävät ajatukset taka-alalle.
Olin hyvin lähellä nukahtamista, kunnes narahtava ovi säpsähdytti minut. ”Mitä
sinä täällä teet?”
Käännähdin vedessä salamannopeasti. Hyvin,
hyvin hämmentynyt Cedric tuijotti minua oviaukolta. Sydämeni tykytti kuin maratonin jäljiltä ja tunsin punan leviävän vähintään yhtä nopeasti. ”Ööh – hei?”
Cedricin katse kävi vaatekasassa ja palasi sitten minuun. Luulin, etteivät kasvoni voisi punertua yhtään enempää, mutta tajutessani alastomuuteni olin niin tummanpunainen kuin mahdollista. Ovi sulkeutui nopeasti. ”Tuota, viitsisitkö…?” Cedric kääntyi kyselemättä ympäri. Nappasin pyyhkeen ja kiedoin sen tiukasti suojakseni noustuani nolona vedestä. Yskäisin viestittääkseni olevani valmis.
Cedric odotti vielä hetken, ennen kuin uskalsi kääntyä takaisin minuun päin. Hämmennys oli vaihtunut vakavuuteen. ”Sinulla ei ole lupaa olla täällä”, hän totesi pieni vaivaantuneisuus äänessään.
Puristin pyyhettä tiukemmin ja siirsin painon toiselle jalalle. Tuntui äärimmäisen nöyryyttävältä seisoa pelkässä pyyhkeessä hänen edessään. ”Tiedän.” Minun olisi myös pitänyt tietää se, ettei onneni olisi voinut riittää tällaiseen yritykseen. ”Anteeksi”, lisäsin nopeasti. ”Tyhmää minulta.”
”En ihan olettanut tällaista, kun annoin sinulle salasanan tänne.”
Tilanne oli meille molemmille kiusallinen. ”Tuota noin…” aloitin, kun Cedric pysyi hiljaa. ”Minun pitäisi varmaan lähteä.”
”Niin varmaan pitäisi.”
Vilkaisin vaatteitani. ”Jos sinä –”
”Totta kai!” Cedric sanoi kiireesti. ”Odotan ulkopuolella, jotta saat pukea rauhassa.”
Heti oven sulkeuduttua vajosin kyykkyyn ja painoin kämmenet kasvojani vasten. ”Tämä ei ole todellista!” voihkaisin ja odotin hetken punan laskeutumista. Puin vaatteet pikavauhtia ylleni ja rauhoitin itseäni hengittämällä syvään. Astuin sekavin tuntein ulos kylpyhuoneesta.
Cedric odotti oven vieressä ja kääntyi katsomaan minuun. Hymyilin katuvasti. ”Ööh, Cedric –”
”Niin?”
”Jätetäänkö tämä kohtaus vain omaksi tiedoksemme?” Hän kallisti hivenen päätään. ”En välttämättä kaipaisi lisää ongelmia ja niin…”
”Sopii.” Cedric naurahti ja haroi tukkaansa. ”Tämä jääköön siis meidän kahden väliseksi.”
Nyökkäsin kiitokseksi. ”Minä tästä sitten lähden…” Hymyilin pikaisesti ja pakenin puolijuoksua paikalta. Harpoin kaksi porrasta kerrallaan päästäkseni mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas viidennestä kerroksesta. Kääntyessäni kulman taakse törmäsin johonkin ja horjahdin taaksepäin.
”Mitä sinä Tylypahkassa teet?” kysyin varautuneena.
Remus hymyili. ”Olen etsinyt sinua.”
Kurtistin kulmiani. ”Miksi?” Uteliaisuus voitti haluni jatkaa pakoa.
”Tulin kysymään, jos haluaisit lähteä Tylyahoon –”
”
Tylyahoon?”
”Niin.”
”Sinun kanssasi?”
”Niin, minä –” Remuksen keskittyminen häiriintyi. ”Hiuksesi ovat märät”, hän huomautti kummastuneena.
Käteni nousi koskettamaan hiuksiani. ”Mutta Tylyahon vierailupäivä oli eilen”, totesin ja toivoin, ettei Remus harhautuisi kyselemään menemisistäni.
”Puhuin Dumbledoren kanssa ja asia on kunnossa”, Remus selitti ja tutki minua katseellaan. Rintakehälläni lepäävä delfiini sai hänet hymyilemään. Suojasin korun nyrkkini sisään. Hän kaivoi sauvan kaavustaan, heilautti sitä ja samassa hiukseni olivat kuivuneet. ”Mitä sanot? Haluatko tulla? Ei sinun tietenkään ole pakko, jos –”
Kohautin harteitani. ”Vaikka.” Mitä minä menettäisin? Saisinpahan ainakin muuta ajateltavaa ja mahdollisuuden rauhoittua äskeisestä välikohtauksesta.
*****
Remus käveli kaksi kermakaljaa mukanaan luokseni. Kiitin häntä hymyillen ja maistoin juomaa ahneesti. Lämpö levisi hiljaa koko kehooni. ”Tämä maistuu niin hyvältä”, huokaisin tyytyväisenä. Remus hymyili pienen pöytämme toiselta puolelta.
Kiedoin molemmat käteni kolpakon ympärille. ”Kiitos, että toit minut tänne.” Olimme käyneet kiertämässä melkein kaikki kaupat (minä aika lailla raahasin häntä kaikkialle perässäni), ja Remus oli jopa vastusteluistani huolimatta ostanut minulle muutamia herkkuja Hunajaherttuasta. ”Miten oikein järjestit tämän?”
”Dumbledore suostui vedotessani siihen, että olisi reilua päästää sinutkin vierailemaan Tylyahossa, koska sinulla ei ole siihen lupia”, Remus kertoi ja mietti hetken. ”Mutta sinähän olit eilen Tylyahossa, etkö ollutkin?”
Hörppäsin kermakaljaa ja irvistin. ”En tietenkään.” Kohautin viattomasti harteitani. ”Eihän minulla ole lupaa.”
”Sirius kertoi minulle.”
Kurtistin kulmiani. Hetkinen – oliko Remus yhteyksissä Siriukseen? ”Mutta –”
”Älä huoli, en minä suutu.” Remus tarkasteli minua leppoisasti. ”Pyysin Siriusta vahtimaan sinua.” Äänestä kuulsi pieni jännitys. ”Tiesin, ettet pysyisi poissa täältä.”
Yskin väärään kurkkuun mennyttä juomaa. ”
Mitä? Miksi?”
”Varmuuden vuoksi.” Remus hiljensi vähän ääntään nojautuessaan lähemmäs. ”Ettei mitään pääsisi käymään…”
Tarkastelin miestä epäluuloisena. ”Mikä tämä juttu oikein on?”
”Mikä juttu?”
”No tämä minun vahtimiseni!” selvensin närkästyneenä ja läikäytin vahingossa kermakaljaa pöydälle. ”Ja kaikki muukin! Miksi sinä käyttäydyt noin? Ja se juhlakaapu ja tämä korukin!” Peitin delfiinin suojelevasti nyrkkini sisään. Rauhoittelin itseäni ja odotin vastausta. ”Kerro minulle”, pyysin hiljaa.
Remus nosti tuijotuksen kermakaljastaan ja tutki minua katseellaan vielä hetken. ”Totta kai haluan auttaa sinua, aivan kuten kaikki muutkin haluavat. Minusta se vain tuntuu luonnolliselta, koska minä jo kerran pelastin sinut. Jouduit jättämään läheisesi eikä sinulla ole täällä mitään, joten haluan saada sinulle kotoisamman ja mukavan olon.”
Olin sanaton. Painoin katseeni alas ja hörppäsin nolostuneena juotavaa. Yhtäkkiä oloni oli kiusallinen yllättävän purkautumiseni takia. ”Anteeksi. Minun pitäisi kiittää sinua eikä vain raivota. Minä –”
Remus tarttui käteeni ja pudisti päätään. ”Älä pyydä anteeksi. Onhan tämä kaikki varmasti outoa, ymmärrän kyllä.”
Hymyilin pienesti. ”Kiitos.”
”Miten sinä jakselet?” hän kysyi myötätuntoisesti. ”Olet varmasti ikävöinyt perhettäsi.”
”Itse asiassa en ole juurikaan miettinyt heitä.” Etenkään nyt, kun tämä draama Harryn kanssa oli vallannut pääni. Huokaisin syvään. ”Mutta kyllä minulla on ikävä äitiä ja isää ja ystäviä myös.”
Remus nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tällainen muutos on varmasti rankka.”
”Mm…” Tuijotin puoliksi juotua kermakaljaa. Muistoja niin sanotusta vanhasta elämästäni alkoi pongahdella mieleeni. Sydämeni lävisti kaipuu – oliko se koti-ikävä? En saanut selvää Remuksen puheesta, tuntui kuin ympäristön äänet olisi mykistetty kokonaan. Enää olin vain minä, kurkkuani kuristava pala ja taistelu kyyneliä vastaan. Työnsin tuolin kauemmas ja nousin seisomaan. ”Haluan takaisin Tylypahkaan”, henkäisin nopeasti.
*****
Heitin sohvilla makaavien ystävien eteen Hunajaherttuan pussin. ”Terveisiä Tylyahosta”, naurahdin viekkaasti.
Ron kaappasi sen nopeimpana käsiinsä. ”Mistä sinä nämä sait?”
”Remus osti ne minulle.”
”Olitko sinä
Tylyahossa?” Hermione kysyi järkyttyneenä. ”
Remuksen kanssa?”
Nyökkäsin. ”Itse en enää oikein jaksa yllättyä hänen tempauksistaan.”
”Outoa”, Harry totesi.
”Niin on”, Ron säesti ennen kuin alkoi maistella jokamaunrakeita.
”Todella outoa”, Hermione mumisi. ”Remuksen käytöksessä on jotain salaperäistä.”
”Niin on, mutta yhden asian minä tiedän nyt.” Hymyilin ystävilleni itsevarmasti ja asetin kädet lanteilleni. ”Minä aion nimittäin selvittää Remuksen salaisuuden.”
*****
Dumbledore kohotti katseensa työpöydästään, kun Lupin astui sisään huoneeseen. ”Lupin”, Dumbledore tervehti lempeästi. Siniset silmät tuikkivat kiinnostuneina. ”Mikä suo minulle jälleen tämän kunnian? Sujuihan Tylyahossa kaikki hyvin?”
”Pitäisikö minun kertoa Emmalle totuus?” Remus kysyi hiljaa. Hän oli jäänyt seisomaan aivan oven viereen ja liikehti vaivaantuneesti.
Dumbledore laski sulkakynän ja risti kätensä. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Hän selvästi punnitsi vaihtoehtoja mielessään. ”Sinä päätät, milloin on oikea aika”, hän lausui harkiten.
”En minä tiedä, milloin on oikea aika!” Remus puuskahti turhautuneena. ”En minä osaa sitä määritellä! Miten voin tietää, onko Emma valmis kuulemaan totuuden? Haluaisiko hän ikinä edes kuulla sitä?”
”Sinä, jos kuka, tiedät parhaiten vastaukset kysymyksiisi”, Dumbledore vastasi tyynesti. Lohduttava hymy ei kohentanut Lupinin mielialaa. ”Sinun täytyy vain kertoa sitten, kun sinusta tuntuu siltä.”
Remus pudisteli päätään ja avasi suunsa, mutta Dumbledoren kohonnut käsi vaiensi hänet. ”Emma ansaitsee totuuden, se on täysin selvää.” Rehtori hymyili ja hänen äänestään kuulsi kannustava varmuus, kun hän jatkoi: ”Olen varma, että sen Emma haluaakin kuulla.”
