Ficin nimi: Hänen nimensä
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuninkaansurmaajan kronikka
Tyylilaji: traaginen romanssi, tapaan sinut toisessa elämässä-AU
Paritus: Kvothe/Denna
Haasteet: Jokaisessa elämässä, jokaisessa maailmassa -haasteVastuuvapaus: Kuninkaansurmaajan kronikka on Patrick Rothfussin käsialaa, hahmot kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: Kvothe ja Denna rakastavat toisiaan, mutta aina etäältä. Jokaisessa elämässä jossa he kohtaavat, heidän rakkautensa on tuomittu tuhoon. Kaikissa, paitsi yhdessä kymmenestä miljardista.
A/N: Tämä ficci sai alkunsa
Nevillan syntymäpäiväficcitoivomuksesta, jossa toivottiin Orfeusta/Eurydikeä tai "tapaan sinut toisessa elämässä"-trooppia. Näiden pohjalta aloin kehitellä päässäni ajatusta Kuninkaansurmaajan kronikka-ficistä, jossa Kvothe on Orfeus ja Denna Eurydike, mutta jossa olisi myös tätä multiverse-dynamiikkaa. Nyt kun sopivasti saatiin vielä haaste tästä aiheesta, päätin kirjoittaa tästä kokoelman lyhyitä ficlettejä, joissa Kvothe ja Denna kohtaavat toisensa eri elämissä - osa ovat modern AUita, osa kirjojen aikajanaa. Tämä on siis omistettu
Nevillalle (hyvää myöhäistä syntymäpäivää!) sekä
Thelinalle, jonka tiedän myös fanittavan kyseistä sarjaa.
HÄNEN NIMENSÄ
yksi
särkyneen sydämen sonaatti
Kvothe soittaa.
Hän soittaa valittavan D-mollin, sitä seuraavan nauravan duurin. Sormet koskettavat kieltä toisensa perään: hellästi kuin ensisuudelma, nuotit ropisevat viileälle yötaivaalle. Sininen, valkoinen, F ja G.
Kiihkeämmin, kiihkeämmin, Kvothe soittaa. Kädet juoksevat nyt kaulaa pitkin. Tämä ei ole suudelma. Tämä on rakastelua. Luuttu voihkii, se kerjää, se vaatii tulla soitetuksi. Niin Kvothe soittaa.
Kun Kvothe soittaa, hän ei vain soita.
Hän soittaa alla pyörivän Maan ja yllä kaartuvan taivaan. Hän soittaa auringon tuliset säteet ja jään hauraan kovuuden. Hän soittaa väkevää vihaa, kylmää kostoa ja terävää tuskaa.
Kvothe soittaa, ja itse Encanis alapuolella ja Tehlu yläpuolella itkevät. Sillä koskaan koko heidän historiansa aikana, ei kukaan ole saanut sydänsurua kuulostamaan niin kauniilta.
kaksi
taivaankappaleiden tanssi
Kvothe rakastaa Dennaa, mutta aina etäältä.
Kuin kuu ja aurinko, kuin yö ja päivä, he kohtaavat harvoin, eivätkä koskaan ole kirkkaimmillaan yhtä aikaa.
Denna on aurinko. Jokainen haluaa osan hänen lämmöstään, ja kaipaa häntä, kun hän on poissa. Hän on liian kirkas katsottavaksi suoraan, ja kauneimmillaan lähtiessään.
Kvothe on kuu. Hänen valonsa on kirkkaimmillaan pimeässä, ja silloinkin siitä usein välähtää vain sirppi. Se on harvinaista kauneutta, joka on varattu vain niille, jotka jaksavat sitä odottaa. Ja kun hän on täydessä loistossaan, kaikkien silmät katselevat häntä.
Kuin aurinko ja kuu he tanssivat toistensa ympäri, loputtomassa liikkeessä avaruuden halki. Se säilyy aina muuttumattomana. Jokaisessa ajassa, jokaisessa paikassa. Jokaisessa todellisuudessa ja jokaisessa maailmassa.
He tanssivat ikuisesti toistensa ympäri.
kolme
vaihtoehtoinen todellisuus (yksi kymmenestä miljardista)
Denna laskee.
Numerot satavat paperille lyijykynän kärjestä. Lyijy rapisee ja tahraa ranteet mustaksi, mutta yhä Denna laskee. Hän panee kolmosen muistiin ja sijoittaa yhdeksikön x:n paikalle. Hän kertoo ristiin ja muuttaa positiivit negatiiveiksi. Hän huomaa tehneensä virheen, ja kumi pyyhkii sivun puhtaaksi. Denna aloittaa alusta.
Kvothe istuu ikkunalaudalla ja esittää lukevansa kirjaa. Oikeasti hän katselee. Hän seuraa sivusta, kuinka Denna pyyhkäisee hiuskiehkuran korvan taa, jättäen janan lyijyä posken pintaan. Kuinka Dennan kulmat kurtistuvat tehtävän vaikeutuessa, ja kuinka ne rentoutuvat hänen löytäessään ratkaisun.
Ennen kaikkea Kvothe katselee hänen käsiään. Niiden sormet ovat pitkät ja ohuet, kun hän vie kynän huulilleen ja puree sitä hampaidensa välissä. Kynnet napsuvat pöydän pintaa vasten. Niiden rytmi on algoritmi, säännöllisen epäsäännöllinen sääntö.
Sitten soitto lakkaa. Lukujono tyrehtyy.
“Minä ratkaisin sen”, Denna nostaa katseensa paperista. Numerot yhä vilisevät hänen silmiensä takana. “Todennäköisyyden. Se on yksi kymmenestä miljardista.”
“Tarkistitko tuloksen?”
“Kyllä. Tulos on joka kerta sama. Yksi kymmenestä miljardista.”
Kvothe hymähtää. Hän laskee kirjansa.
“Mietitkö koskaan muita vaihtoehtoja?”
“Mitä tarkoitat?”
“Niitä 999 999 999 muuta vaihtoehtoa. Mietitkö, mitä ne olisivat?”
Dennan nauru helähtää kolme kertaa sekunnissa. “Miksi miettisin? Vain yksi niistä on oikea.”
“Tässä maailmassa, ehkä. Tämä on vain yksi kymmenestä miljardista.”
“Ehkä”, Denna hymyilee puolikasta hymyä. “Ehkä jossakin tuolla on maailma, jossa et ole noin itsepäinen. Tai maailma, jossa eivät päde matematiikan lait.”
Denna nousee ylös ja kerää kirjansa. On jo myöhä. Hänen on mentävä. Hänen on aina mentävä.
“Hyvästi, Kvothe.”
Kvothe kätkeytyy kirjaansa ja katsoo, kuinka Denna nousee pihalle kaartaneeseen autoon. Ehkä jossain toisessa elämässä, yhdessä kymmenestä miljardista, kaikki tapahtuisi toisin. Pihalle kaartanutta autoa ohjaisikin Kvothe. Tai Denna ei edes tuntisi tarvetta lähteä.
Mutta tässä elämässä Denna ei ajattele asiaa, sillä hänelle vain yksi vastaus on oikea.
Eikä se ole koskaan Kvothe.
neljä
kohtauksia toisista elämistä
Kvothe maalaa.
Pensseli liukuu paperin pintaa pitkin. Punainen yhtyy siniseen ja synnyttää purppuraa. Tuo yhtymäkohta, tuo kontrapunkti, on piste jossa heidän melodiansa kohtaavat.
Hänen ja Dennan laulut.
Nämä värit ovat kuin musiikkia. Ne maalaavat kuvan siitä, millaista heidän elämänsä olisi voinut olla. Kvothe kutsuu näitä kohtaamisiksi. Ne ovat ikkunoita toisiin todellisuuksiin: sellaisiin, joissa he eivät ole yksin.
Yhdessä he tapaavat täpötäydellä torilla. He törmäävät toisiinsa väkijoukon vilskeessä, ja heidän anteeksipyyntönsä punoutuvat toisiinsa. He kurottavat yhtä aikaa poimimaan katukivelle vierineet vihannekset, jolloin heidän sormensa hipaisevat toisiaan. He eivät enää koskaan päästä irti.
Toisessa kuvassa Denna esiintyy loppuunmyydyn teatterin lavalla. Hänen laulunsa nostattaa kyyneleet jokaisen silmiin, myös hänen omiinsa. Ja kun hän kumartaa koko maailmalle, hänen katseensa osuu eturivin pojan vihreisiin silmiin. Poika tulee katsomaan esitystä joka ilta - myös silloinkin, kun teatteri on muutoin tyhjä. Joka kerta heidän katseensa tapaavat. Ja joka kerta he molemmat itkevät.
Kolmannessa he kohtaavat toisensa tyhjällä taistelukentällä. Denna on tuhon ja tuhkan jumalatar - Kvothe maassa kytevä liekki. Yhdessä he ovat taivaalta satavaa tulta, salamoiden jyrinää ja aukeavan maan vavahtelua. Toinen on miekka, toinen kilpi. Toinen on jousi, toinen nuoli. Sillä kaksin kylvetty kuolema on kaikista kauneinta.
Kuvia on loputtomia. Jossain niistä he tapaavat kahvilassa, jossain uimarannalla. Joskus he vain ohittavat toisensa kadulla. He ovat ne ohimennen välähtävät kasvot toista rataa kulkevan junan ikkunassa. Se jälkeesi tuleva asiakas kaupan kassajonossa tai se yksittäinen matkustaja, joka astuu bussiin jäädessäsi pois.
He tapaavat toisensa aina uudestaan. Joskus ohimennen, joskus tarkoituksella. Joka kohtaamista yhdistää yksi asia. Tunne siitä, että he ovat tavanneet joskus ennen - että tämä on vääjäämätöntä, kiveen kirjoitettua.
Niitä kuvia Kvothe maalaa. Sillä ehkä jossain syvällä sydämessään hän toivoo, että se tekisi niistä todellisempia.
viisi
viimeiset seitsemän sanaa
Takassa roihuaa sininen tuli.
Majatalon ikkunat ovat säpäleinä. Verhoista on jäljellä pelkkiä mustia riekaleita. Lavalla lepäävä harppu on rikki. Sen kielet ovat katkenneet ja kaula vääntynyt. Viritystapeilla on verta.
Tuon veren keskeltä Kvothe löytää Dennan.
Hän makaa lavan reunalla, kädet yhä harpun reunaa puristaen. Kvothe romahtaa hänen äärelleen, ja huone värisee hänen vihansa voimasta.
“Miksi?” Kvothe kysyy koko maailmankaikkeudelta. “Miksi juuri sinä?”
“Ch… ch...” Denna yrittää vastata, mutta henki kulkee vain heikosti. Kvothe voisi laskea hänen sydämenlyöntinsä yhdellä kädellä.
“Shh”, Kvothe rauhoittelee. Hän nostaa Dennan kehon syliinsä. Vaikka Denna on hento, hän tuntuu hyvin painavalta. Liian painavalta. “Älä yritä puhua. Tiedän kyllä.”
Denna nielaisee. Kvothe tuntee käsiensä kostuvan. Veri on paksua ja tummaa. Dennan iho on hyvin kylmä.
Ehkä jos hän tekisi sympaattisen sidoksen - itsensä ja Dennan välillä - veren ja veren välillä… ehkä hän voisi… ehkä hän ehtisi vielä…“Älä tee sitä”, Denna kuiskaa. Kvothe tuntee hänen kätensä kädessään. “On jo liian myöhäistä. Et voi enää pelastaa minua.”
Kvothe haluaa kieltäytyä, mutta hän valehtelisi itselleen. Denna on oikeassa. Hänen ruumiinsa on yhtä särkynyt kuin hänen harppunsa. Sitä ei voi enää korjata.
Kvothe särkyy myös. On jo liian myöhäistä. On aina liian myöhäistä.
“Minä rakastan sinua, Denna”, hän kuiskaa. “Olen aina rakastanut sinua.”
“Minäkin rakastan sinua, Kvothe.”
Dennan silmät valuvat kiinni. Pää vajoaa syvemmälle Kvothen syliin.
“Älä mene”, Kvothe anelee. “Älä jätä minua, Denna.”
“En minä jätä sinua”, Denna vastaa. “Minä tiedän, että tapaan sinut seuraavassa elämässä.”
Kvothe hymyilee kyyneltensä läpi. “Se oli seitsemän sanaa.”
Dennan hymy on laskeva aurinko. Hän avaa suunsa vastatakseen, mutta jähmettyy paikalleen. Silmien katse lasittuu. Sydämen viimeinen kumahdus on pitkä ja äänekäs.
Niin Kvothe menettäisi hänet, jos hän antaisi hänen mennä, kuten kaikissa edellisissä elämissä.
Mutta se ei ole tämä elämä.
Tässä elämässä heidän kuuluu olla yhdessä.
Tämä on se elämä, jossa heidän on määrä rakastua. Se yksi kymmenestä miljardista.
“Denna.” Kvothe käskee, ja koko maailma pysähtyy hänen äänensä voimasta.
“Denna”, Kvothe kutsuu, ja itse Encanis alapuolella ja Tehlu yläpuolella heräävät kuunnellakseen häntä.
“Denna”, Kvothe kuiskaa, ja nimi värähtelee todellisuuden halki. Ei vain yhden, vaan kymmenen miljardin sellaisen. Kvothe lausuu hänen nimensä, ja kaikkien maailmojen mahdit kumartavat hänelle.
Kvothe lausuu hänen nimensä, ja jostain kaukaa, maailmojen välisestä tilasta, kantautuu kiviovien rahinaa.
