Ikäraja: S
Fandom: NANA
Tyylilaji/Genre: angst, h/c, romance, fluffy, kunnon kimara
Vastuuvapaus: NANA ja sen ihanat hahmot kuuluvat laillisten oikeuksiensa omistajille, enkä saa niillä leikkimisestä rahaa.
Yhteenveto: Nana ja neljä joulua.
A/N: Hyvää joulua, tai ehkä pikemminkin onnellista uutta vuotta
Odolle! (Ja kaikille muillekin, jotka eksyvät lukemaan, heh).
Tästä tuli tämmöinen varsinainen räpellys ilman minkäänlaista koheesiota, mutta eikös se niin ole, että joululahjoissa ajatus on tärkein? :'D Jos et ole lukenut NANA-mangaa loppuun asti, tää tavallaan spoilaa, mutta oikeastaan aika tulkinnanvaraisesti, joten no worries! Noin muutoin tää on vähän AU, koska oikeasti Nana ja Hachi eivät tainneet ehtiä viettämään joulua yhdessä? Siitä on aikaa, kun olen viimeksi sarjan kokonaisuudessaan lukenut, mikä voi näkyä tekstissä. Mikäli (toivottavasti) canonissa sinne asti vielä joskus päästään, lienee Hachi se, joka hakee Nanan kotiin, mutta tässä halusin nyt kanavoida sitä ajatustani, että nimenomaan Nobu on Nanan elämässä se käänteentekevä ihminen – jos Nobu ei olisi ystävystyttänyt itseään Nanan kanssa, en usko, että hän olisi pystynyt avaamaan kuortaan Renille tai Hachille. Siksi siis tässä Lontooseen lähtee nimenomaan Nobu! No joo, pidemmittä puheitta.
PS: Mun pet peeve on se, että tekstin nimi on eri kielellä kuin teksti, mutta kun tuo rimpsu vaan soi ja soi mun päässä, enkä keksinyt yhtä iskevää suomenkielistä nimeä, päätin antaa olla. Sitä paitsi, j-musiikillehan on tyypillistä, että lauletaan englantia ja japania iloisesti sekaisin, niin eikös se sovi aiheeseen!
PPS: Nanan laulama biisi on Have yourself a merry little christmas.
A Stray Cat's Christmas Carol
Luokkahuoneen nurkassa istui vihainen, yksinäinen tyttö. Hän puristi laukkua sylissään kuin panssarina maailmaa vastaan ja yritti epätoivon vimmalla hukuttaa ympäröivän puheensorinan The Clashin alle. Sadan yenin kaupasta ostetuista korvalappustereoista ei kuitenkaan ollut vastusta yhdeksäsluokkalaisten raisulle ilolle vuoden viimeisenä koulupäivänä. He puhuivat joulusta, lahjoista, lomamatkoista. Nanalla ei ollut niistä mitään sanottavaa, ja siksi hän oli hiljaa. Hän tuijotti likaista linoleumilattiaa ja odotti, että välitunti loppuisi.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyivät puhtaanvalkoiset tennistossut ja hieman liian pitkät lahkeet niiden yläpuolella. Nana kohotti katseensa ja hätkähti, sillä juuri samalla hetkellä hahmo kyykistyi hänen eteensä. Hän kohtasi luonnottaman vaaleaksi värjätyn tukan ja ystävälliset, vilpittömät silmät. Pelästynyt sydän takoi hänen rinnassaan kuin paetakseen.
Terashima sanoi jotakin, tai ainakin tämän huulet liikkuivat. Nana riisui vastahakoisesti kuulokkeensa.
"Hyvää joulua, Osaki", poika toivotti ja työnsi cd-levyn hänen käteensä odottamatta, että hän ottaisi sen vastaan. "Kokosin siihen biisejä, joista ajattelin sinun pitävän."
Niine hyvineen Terashima lähti, palasi parveensa kuin ei olisi sitä koskaan jättänytkään. Nana tuijotti nuorukaisen perään. Hänen sormissaan tuntui yhä Terashiman lämpö, vaikka poika oli vain hipaissut niitä ohimennen. Hän huomasi puristavansa cd-levyä rintaansa vasten. Hän laittoi levyn soittimeen ja nosti kuulokkeet jälleen korvilleen itsensä ja maailman väliin. Terashiman nauru kohosi musiikin yli, ja Nana hymyili tahtomattaan – arasti, kuin kokeillen miltä se tuntuisi.
***
Päivälleen vuosi sitten, kun heidän katseensa oli kohdannut ensimmäistä kertaa, maa oli ollut musta. Nyt pohjoistuuli kieputti lumihiutaleita ilman läpi, tanssitti niitä pitkin pikkukaupungin katuja kunnes niitä pyörrytti. Nanan hiestä märkä iho höyrysi pakkasessa, ja hänen koko ruumiinsa vapisi energiasta, jota yleisön edessä laulaminen oli pumpannut hänen suoniinsa. Lumi suli hänen kasvoilleen mutta niin kauan, kun Ren oli hänen vierellään, hän ei tuntenut kylmää.
Sen jälkeen, kun Ren oli astunut hänen elämäänsä, oli kaikesta tullut jotenkin todellisempaa. Värit olivat kirkkaampia, ääriviivat terävämpiä, veri väkevämpää. Hän erotti melodioita sateen ropinassa ja lumihiutaleiden hiljaisuudessa, hänen laulunsa kumpusi syvemmältä kuin aiemmin. Ren pelotti häntä ja kiehtoi häntä. Veti häntä yhtä kaikki puoleensa niin kuin kuu kutsui merta. Hän ei osannut kuvitella, mitä tapahtuisi, kun he törmäisivät: kukaan, joka oli koskettanut aurinkoa, ei ollut selvinnyt kertomaan kokemastaan.
Kun Ren lopulta suuteli häntä, jouluyönä aallonmurtajalla, se tuntui siltä kuin olisi avannut oven tuntemattomaan.
***
Keskustelu oli käyty kaksi viikkoa sitten. Hachi oli koputtanut arasti hänen huoneensa oveen, ja kun hän oli murahtanut vastaukseksi, oli tämän pää ilmestynyt ovenrakoon. Nana, joka oli istunut virittämässä kitaraansa, nosti katseensa.
"Nana, saanko ostaa sinulle joululahjan?" Hachi kysyi hengästyneenä ja hymyili kainosti. Kun hän hymyili sillä tavalla, hän näytti siltä kuin olisi nielaissut auringon ja yrittänyt pitää sen valoa sisällään.
"Tiedän, että ostat, vaikka sanoisin mitä", Nana sanoi välinpitämättömästi ja kohautti olkiaan. "Mutta älä odota, että saat minulta mitään."
Hachia hänen kylmäkiskoisuutensa ei hetkauttanut – tai ehkä tämä näki suoraan sen läpi. Joka tapauksessa tämä ilmoitti topakasti:
"Hyvä, koska minä ostin sen jo."
Nyt Hachi ojensi hänelle kimaltavaan paperiin huolellisesti käärittyä pakettia.
"Hyvää joulua, Nana", tämä toivotti ääni tunteellisesti väristen. Nana mietti, tekikö Hachi sen tahallaan: painoi katseensa, räpsytti ripsiään, punasteli kuin viaton neito, jotta hän voisi leikkiä sankaria. (Salaa Nana tiesi, että uskoipa Hachi mitä tahansa, tämä ei tarvinnut häntä niin kuin hän tarvitsi Hatchia, tämän häikäisevää valoa, sokeaa uskoa lapsuuden satuihin.)
"Ajattelin sinua heti, kun näin sen", Hachi sanoi, kun hän kaivoi paketista mustaa kissaa esittävän pehmolelun. Kissalla oli tuikeat, keltaiset silmät ja pystyssä sojottava itsepäinen häntä. Nana silitti vaistomaisesti kissan nukkaista päätä.
Hän tarttui Hachin leukaan ja käänsi tämän kasvot itseään kohti, sipaisi karanneen hiussuortuvan otsalta.
"Kiitos Hachi", hän kuiskasi tytön korvaan. "Tämä on minun lahjani sinulle."
Hän painoi suudelman huulille, joiden hymy oli Hachin ehtymätön lahja hänelle. Sitten hän otti kitaransa ja lauloi tälle kaikki osaamansa joululaulut.
***
Hyinen tuuli kinosti harmaata räntää Lontoon kaduille, ja Thames velloi kaupungin keskellä mustana massana. Nobuo kohotti katseensa maiharinkärjistään vilkaistakseen vielä kerran paperilapulle säntillisellä käsialalla kirjoitettua osoitetta ja irvisti, kun kylmä vihma puraisi häntä poskeen.
Kun pubin ikkunoista kohmeiselle kadulle valuva oranssi valo yhtäkkiä kasteli hänen varpaaansa, hän tunsi pudonneensa satuun. Huojennus kevensi hänen hartioitaan, kun hän astui kynnyksen yli kuusenhavuilta, kynttilänvahalta ja kaukana kotoa olevien kyyneleiltä tuoksuvaan huoneeseen. Samassa hänen henkensä salpautui: lavalle noussut nainen alkoi laulaa. Kotikaupunki, iättömän meren ja vuorten kylmässä syleilyssä, piirtyi hänen mieleensä niin elävänä, että hetkeksi hän unohti, miten kaikki oli muuttunut.
Here we are as in olden days
Happy golden days of yore
Faithful friends who are dear to us
Gather near to us once moreNobu hymyili. Nana ei suostunut jäämään taustalle, ei silloinkaan kun lauloi taustamusiikkia. Hänen äänensä sointi pakotti kuuntelemaan, vaikenemaan kesken lauseen. Nanan äänessä oli yhä jälkiä karheudesta, jota hän oli niin kovasti yrittänyt hioa pois. Ei, Nana ei ollut Patsy Cline, mutta vain Nana osasi laulaa niin, että banaaleinkin joululaulu kuulosti merkitykselliseltä. Vain Nana osasi laulaa niin, että jokaisessa nuotissa soi hänen surunsa autio kaiku.
Kun musiikki vaikeni, heidän katseensa kohtasivat. Jokin syttyi eloon Nanan silmien takana.
Nobu oli tullut hakemaan hänet kotiin.