Nimi: Puiseva Kiitos
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Sielulintu
Fandom: Hetalia
Genre: Jonkin sortin huumori
Vastuuvapautus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: Norjalaiset lahjoittavat joka vuosi Englantiin joulukuusen kiitokseksi toisen maailmansodan aikana briteiltä saamastaan avusta. Norja kokee kuitenkin velvollisuudekseen muistaa Englantia myös henkilökohtaisella joulukuusilahjoituksella.
A/N: Pitkästä aikaa syntyi jotakin Hetaliasta. Tässä käytössä valtioiden ihmisnimet, vaikka maita ovatkin.
Tino = Suomi
Berwald = Ruotsi
Mathias = Tanska
Eirikur = Islanti
Lukas = Norja
Arthur = Englanti
PUISEVA KIITOS
Jouluun oli enää viikko. Yksi vaivainen viikko, ja hänen lempijuhlansa koittaisi. Tinon oli vaikeaa sisäistää ajatusta, niin mahtavalta se tuntui.
Tänä vuonna hänellä oli lisäksi aikaa valmistautua paljon enemmän kuin yleensä. Vuoden viimeinen tapaaminen, joka pidettiin perinteisesti joulun alla, järjestettiin tänä vuonna Suomessa. Ei matkaamista toiselle puolelle maapalloa. Hän joutuisi kylläkin isännöimään kokousta ja huolehtimaan, ettei koko hänen maansa olisi kaaoksessa valtiotovereiden vierailun jälkeen, mutta sentään hän saisi viettää joulukuun kokonaan pohjoisessa.
”Lukas on myöhässä”, Mathias ilmoitti voitonriemuisesti saaden Tinon palaamaan takaisin maan pinnalle joulunpunaisista pilvilinnoistaan.
”Minuutin”, Berwald tuhahti.
”Myöhässä silti. Minulle valitetaan aina siitä, etten ole ajoissa. Enpähän ole ainut. En anna hänen ikinä unohtaa tätä.”
”Ja sinäkö väität, ettei hän ole koskaan näiden vuosisatojen kuluessa myöhästynyt mistään”, Eirikur kyseenalaisti kulmiaan epäuskoisena kohotellen.
”Varmasti on, mutta Mathias ei vain ole älynnyt katsoa kelloa”, Berwald selitti silmiään pyöritellen.
Tino nauroi väkisinkin tanskalaisen närkästyneelle ilmeelle. Berwald mitä luultavimmin oli oikeassa. Hänen naurunsa kuitenkin hyytyi, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. He odottelivat viidettä pohjoismaatoveriaan Tinon talon edustalla tarkoituksenaan kävellä yhdessä kokouspaikalle, kun Lukaskin olisi saapunut. Nyt jokin näytti nousevan pihaan johtavaa mäkeä.
Tinon oli hieraistava silmiään. Hänen näössään oli varmasti jotakin vikaa. Ehkä hän kärsi väliaikaisesta lumisokeudesta tai jotakin. Mäkeä näytti nimittäin kiipeävän puu, kaunismuotoinen kuusi metsänvihreässä loistossaan.
”Ei, ei taas tätä. Minä kieltäydyn... Minä en suostu menemään tuon kanssa kokoukseen. Koko maailma nauraa”, Eirikur alkoi varoittamatta raivota kasvot kiukusta punehtuen.
”Mitä?”
Tino tuijotti suu auki islantilaista.
Sitten puu putosi äkisti maahan kuin liikkumiseen vaaditun tahdonvoimansa menettäneenä, ja Tino ymmärsi. Yltä päältä lumen ja kuusenneulasten peittämä Lukas pui nyrkkiä maahan valahtaneelle kuusiraukalle silmin nähden turhautuneena.
”Ai, tekeekö hän sen tänäkin vuonna?” Tino voihkaisi hiljaa varoen visusti, ettei norjalainen kuullut.
Olisihan hänen pitänyt tämä muistaa.
”Mikä hänet muka saisi lopettamaan. Se on hänen tapansa, ja jos jotakin, itsepäisyyttä häneltä löytyy vaikka muille jakaa”, Berwald vastasi harvinaisen monisanaisesti.
Hienoinen ryppy hänen kulmiensa välissä kertoi, ettei ruotsalainen ollut varauksettoman innostunut ylimääräisestä painolastista, joka heidän oli kokouspaikalle kannettava.
”Hieno kuusi. Toivottavasti hän ei sentään siihen rahaa tuhlannut, kun eikös sinulla täällä Tino ole perinne, että se kuusi kuuluu varastaa”, Mathias hihkaisi ja sai Eirikurilta potkun sääreensä.
Kuten Tino oli olettanutkin heti tilanteen tajuttuaan, Lukasilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada kannettua joulupuuta yksin perille saakka. Matka ei ollut paria kilometriä pidempi, mutta kuusi oli pyryttävästä lumesta entistäkin raskaampi, eikä Lukas muutenkaan ollut Berwaldin tai Mathiaksen kaltainen jättiläinen. Kun kuusi oli pudota kolmatta kertaa sadan metrin matkalla, Berwald kääntyi kärsivän näköisenä jälkeen jäävän Lukasin puoleen.
”Anna se tänne.”
”En”, Lukas vastusti itsepintaisesti ja kiskoi kuusen irvistäen olalleen.
”Voin ottaa toisen pään”, Mathias tarjoutui hetken kuluttua, kun kuusi vei norjalaisen mukanaan jäiseen maahan.
”Minä. Kannan. Tämän. Kuusen. Itse!” norjalainen räjähti miltei savu korvista nousten.
”Se on periaatekysymys”, Eirikur valisti heitä kasvoillaan ilme, joka kieli, että hän oli liiankin tottunut tällaiseen.
”Oletko varma, ettet satuta itseäsi sen kanssa?” Tino vielä huolehti, mutta katui sanojaan jo ennen, kuin oli ehtinyt sulkea suunsa.
”Olen”, Lukas sihahti niin äkäisesti, että ilma tuntui jäähtyvän parilla asteella.
”Kivaa, kun kaikilla on hyvä joulumieli”, Mathias virnisti.
Tinon ajatukset olivat kuitenkin jo harhailleet uusille poluille.
”Lukas hei, et kai sinä oikeasti sitä kuusta varastanut? Tai siis kun olen yrittänyt saada sitä tapaa vähenemään, koska kuusiaan takaisin vaativat naapurit eivät oikeastaan nostata joulutunnelmaa”, Tino selitti ja vilkaisi taakseen kohti norjalaista, jonka kuusi jälleen peitti lähes kokonaan näkyvistä.
”En varastanut, ainakaan sinulta. Tämä paikka on lähellä rajaa, joten kävin Ruotsissa.”
”Kävit?”
”Kyllä vain. Pidin huolta, että ryöstin sen valtion omistamasta metsästä”, Lukas vielä lisäsi.
Ajatus näytti tuovan hänelle jollakin kieroutuneella tavalla uusia voimia, sillä kuusi ei enää uhannut tipahtaa lumeen. Norjalainen näytti myös jostakin syystä paljon hyväntuulisemmalta kuin vielä hetkeä aiemmin. Berwaldin kasvoilla puolestaan vaihtelivat närkästyksen, epäuskon ja lopulta piilotellun huvittuneisuuden ilmeet. Lopulta he kaikki purskahtivat nauruun toisiinsa katsoessaan.
”Siinäpä loistava lahja Arthurille”, Mathias sai henkäistyksi vettä silmistään pyyhkien. Ruotsista varastettu puiseva kiitos.
