Aamujunalla Geneveen, S

[Rosmariini]

Ficin nimi: Aamujunalla Geneveen
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Haaste: Osallistuu Originaalikiipeilyyn sanalla 77. Lohikäärme.
Tyylilaji: slice-of-life
A/N: Kirjoitettu kirjoituspiiriini nostalgia-promptin alla. Tämä on jatkoa aiemmin julkaisemalleni tekstille Lilliputtilohikäärmeet, S, josta oli tarkoitus tulla pidempi jatkis, mutta jota en saanut kuitenkaan jatkettua. Ideana tuossa tekstissä on se, että taikaesineiden keräilijänä tunnettu Naava saa Sveitsissä hoidettavakseen pienen lohikäärmeen. Tämän tekstin voi kuitenkin lukea ilman alkuperäisen lukemista. Kiitos kommenteista hiddenben, jossujb, Lyra, Thelina ja Vehka.
Yhteenveto: Otus tuskin ymmärtää häntä, mutta se murahtaa silti. Vieressä istuvien korviin se varmaankin kuulostaa Naavan vatsan kurinalta. Ei heistä kukaan osaa epäillä, että hän kantaa mukanaan pientä lohikäärmettä.

A A M U J U N A L L A   G E N E V E E N

Naavaa nukuttaa.

Hän käpertyy tiukemmin junan tärisevää penkkiä vasten ja nostaa jalkansa koukkuun eteensä. Korjaa olkapäiltä valunutta paksua talvitakkia ja kääriytyy sen alle. Uusi asento saa niskan jomottamaan, ja pieni olento hänen takkinsa suojissa liikehtii levottomasti.

”Rauhoitu”, Naava kuiskaa sille hiljaa – suomeksi, niin ettei kukaan ymmärrä. Ja vaikka ymmärtäisi, eivät he välttämättä huomaisi. Vastapäisellä penkillä istuva pukumies lukee lehteä paksujen rillien takaa. Hänen vierelleen asettunut nainen viilaa kynsiä puhuessaan puhelimeen kiivasta italiaa. Naavan viereinen penkki on tyhjä, ainakin toistaiseksi. Se on hyvä. Matkaa on kuitenkin vielä paljon jäljellä.

Takin alta kantautuu kärsimätöntä murinaa.

”Älä muuta sano”, Naava vastaa sille.

Kun juna luiskahtaa tunneliin, aamuauringossa helmeilevät pellot vaihtuvat ympäröivien kiviseinien hämärään, ja Naavan korvat napsahtavat lukkoon. Naavaa tämä hermostuttaa – ympärille puristuva ahtaus, ympäröivän vuoren paino. Ajatus siitä, että yllä oleva tunneli voisi romahtaa hänen ylleen millä hetkellä tahansa, vetää keuhkot ahtaaksi.

Murina takin sisällä lakkaa. Siitä tulee tyytyväistä kehräystä.

”Täällä sinä sitten viihdyt”, Naava mutisee. Hän saa vastaukseksi lämpimän hönkäyksen vatsaansa vasten. On ahdasta ja tukahduttavan kuuma, mutta juuri siitä otus pitää. Toisin kuin Naava.

Tunnelia ei onneksi kestä kauaa. Sen pimeyden jälkeen silmiin osuva valokeila tuntuu lähes sokaisevan kirkkaalta. Ulkona aukeava maisema on kaukana kumpuilevien, sinirinteisten vuorten ja keltaisten peltojen tilkkutäkki, ja Naava siristää silmiään. Hän vetää takkia tiukemmin ylleen ja katoaa kokonaan sen alle.

On taas pimeää. Mutta ei täysin. Takin sisuksista häntä tuijottaa kaksi pientä, keltaista silmää, kuin auringossa loistavaa kolikkoa. Otus irvistää hänelle veitsenterävien hampaiden rivillä, ja sen pehmeän vatsan sisuksiin syttyy himmeä hehku. Siitä kohtaa missä otus painautuu Naavan ihoa vasten alkaa poltella, mutta otus rauhoittuu äkkiä. Murinakin lakkaa.

”Minun pitäisi varmaan keksiä sinulle nimi”, Naava sanoo. ”Et voi ikuisesti olla pelkkä otus.”

Pelkkä otus ei kuitenkaan sano siihen mitään. Se vain röhkäisee ja hönkäisee kuumaa ilmaa Naavan ihoa vasten. Sitten se on taas hiljaa.

Äkkiä Naava tuntee kopautuksen olkapäätään vasten. Hän hätkähtää niin, että takki miltei putoaa päältä, otus sen mukana. Naava korjaa takin äkkiä paikalleen ja nostaa päänsä päivänvaloon, samalla kun kääntyy naputuksen lähdettä kohti.

”Karten, bitte”, mies punaisessa univormussa murahtaa. Matkaliput, kiitos.

Naava huokaisee helpotuksesta ja kaivaa matkalippunsa esiin. Mies tarkistaa sen mekaanisesti, melkein siihen katsomatta. Hän painaa leiman siihen kohtaan matkalippua, jossa lukee reitti Zürich-Geneve, ja sitten jatkaa matkaa seuraavan luo. 

Vielä kaksi tuntia, viisitoista minuuttia. Vaikka matkaa on mennyt vasta puoli tuntia, Naavasta tuntuu siltä, että hän on istunut täällä koko päivän. Lentokone olisi ollut nopeampi, mutta otus ei olisi pitänyt siitä. Se olisi tuntenut olonsa kahlehdituksi. Miltei kuin olisi laittanut kalan kellumaan mereen vesitankissa. Se olisi maistiainen vapautta, mutta ei kuitenkaan lähelläkään sen todellista tuntua.

”Pian sinä olet vapaa”, Naava sanoo – ja sitten lisää siihen hiljaa – niin minäkin.

Kun hän kaksi viikkoa sitten tuli Zürichiin, hän oli kuvitellut matkustavansa yksin. Sitähän hän tekee: se on tämän työn suola. Taikaesineiden metsästäjä – tai kerääjä, jollaiseksi häntä papereissa kutsutaan – on sellainen ammatti. Hän on tietyllä tapaa sellainen taikamaailman Indiana Jones: aarteenetsijä ja yksinäinen susi.

”Mutta sitten tulit sinä”, Naava toteaa otukselle. Otus tuskin ymmärtää häntä, mutta se murahtaa silti. Vieressä istuvien korviin se varmaankin kuulostaa Naavan vatsan kurinalta. Ei heistä kukaan osaa epäillä, että hän kantaa mukanaan pientä lohikäärmettä.

Hetken otus jaksaa olla hiljaa. Naava yrittää nukkua, ja penkki tärisee hänen allaan. Juna puksuttaa eteenpäin peltojen ja kukkuloiden halki, mutkitellen käärmeen tavoin niiden välistä. Myös käärme hänen vatsaansa vasten kiemurtelee, yrittäen löytää oikeaa asentoa hänen vaatteidensa lomasta. Naava saa nukuttua hetken, mutta pian kiemurtelu yltyy sietämättömäksi. Naava tunnistaa tämän levottomuuden.

”Sinun on nälkä”, hän käsittää. Hän kaivaa rahapussinsa esiin. Frangit kilisevät sormenpäitä vasten. Niitä ei ole paljoa, ja se on hyvä. Liikaa olisi vaaraksi.

”Saat välipalan”, Naava sanoo, ”muttet enempää.”

Otus ei kuulosta tyytyväiseltä, mutta avaa leukansa ammolleen silti, kun Naava tarjoaa sille pientä, kymmenen frangin kolikkoa. Otus nuolaisee huuliaan kaksihaaraisella kielellään ja nappaa sitten kolikon terävien hampaidensa väliin. Ne uppoavat siihen kuin veitsi voihin. Se alkaa narskuttaa hopeaa kuin Naava narskuttaisi leipää. Kolikko taipuu haitarin tavoin, kunnes otus lopulta hotkaisee sen vatsaansa kokonaisena. Nielaistuaan kolikon, hehku lohikäärmeen vatsassa palaa hetken kuumempana ja kirkkaampana. Naavan takki tuntuu äkkiä ahtaammalta.

Nähdessään vaunun näytöltä, että matkaa on vielä puolitoista tuntia, Naavaan iskee hetkeksi pakokauhu. Hänellä ei ole paljoa aikaa. Otus syö päivä päivältä enemmän ja kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Naava kuitenkin tietää, että heti heidän päästyään Geneveen, ovat he enemmän turvassa. Sieltä he voivat ottaa laivan Ranskan puolelle, pois tästä loputtomien pankkien ja kultavarantojen maasta. Naava ei vielä tiedä, mikä heidän seuraava määränpäänsä on. Ehkä Afrikka. Väristä päätellen tämä lohikäärme on eteläistä rotua. Kenties se viihtyisi Saharan lämmössä. Siellä sillä olisi tilaa kasvaa ilman, että se satuttaisi ketään.

”Siellä sinä voit narskutella sydämesi kyllyydestä”, Naava toteaa, vaikkei oikein tiedä, mitä narskuteltavaa Saharassa on – hiekan lisäksi. Lohikäärmeet kuitenkin syövät kaikenlaista. Kaikenlaista, mitä tavalliset olennot eivät voi syödä. Hopea ja kulta olivat vaarallisimpia, koska niiden sulatuksesta syntyvä tuli on ihmisille vaaraksi. Mineraalit ovat helpompia - niitä voi aina muuntaa toisiksi, hyödyllisemmiksi aineiksi. ”Ehkä sinusta tulee sitten lasilohikäärme.”

Otus vastaa narskuttamalla hampaitaan tyytyväisesti yhteen.

”Sinä se sitten tykkäät narskutella.” Naava naurahtaa. ”Narsku? Ehkä se voisi olla sinun nimesi.”

Narsku käpertyy tiiviisti hänen vatsaansa vasten. Naavan valtaa yllättävä lämpö, joka ei ole vain lohikäärmeen pötsistä peräisin. Vaikka he eivät ole tunteneetkaan toisiaan kovin kauaa, hänestä tuntuu jo nyt surulliselta, että heidän on pian sanottava hyvästit.

Loppumatka sujuu oikeastaan lempeästi. Naava ei edes katso junan kelloa enää – hän keskittyy ihailemaan ikkunasta aukeavia maisemia. Hän kaivaa taskustaan kuulokkeet ja laittaa klassisen musiikin soittolistansa satunnaistoistolle. Aurinko kiipeää hitaasti viiniköynnöspeltojen ylle. Debussyn Clair de Lune sulaa lempeästi Chopinin yhdeksänteen Nocturneen, kun juna taittaa lavean kaaren vuorenrinteen ympäri. Vasemmanpuolimmaisesta ikkunasta Naava katsoo, kuinka Genevejärven lasinen pinta liukuu näkyviin pianonsoiton tahdissa. Alppien valkohuppuiset rinteet erottuvat sinisinä siluetteina järvenselkää vasten, ja näky on niin kaunis, että Naavan silmien takana kirvelee.

”Voisitpa sinä nähdä tämän”, Naava kuiskaa Narskulle hiljaa. Ja vaikka hän on hetken surullinen, ei hän ole sitä enää kauaa. Sillä sisimmässään hän tietää, ettei tämä ole heidän ainoa tilaisuutensa. Narsku ehtii vielä nähdä vuoria. Ja kenties vielä tämänkin näyn.

Sitten, kun Narsku on vapaa.

[Crys]

Kommiksesta moi, silmäilin tekstin aluks läpi ja silmään osui heti tuo Narsku ja sitten olin hetken hämilläni että onko tämä kuitenkin jotain lunafiilistelevää Potteria kun tuommoinen nimi vilahti, mutta kun ei ollutkaan piti lukea koko teksti Naava on tosi nätti nimi, tuommoinen luontoisa ja pohjoismainen! Oi ihan kadehdin Naavaa että hän 1) matkustelee (tyhmäkorona) 2) pitää takkinsa alla pientä lohikäärmettä jolle puhuu suomea <3

Olit kuvannut nätisti ja realisesti tuota junamatkailua: junamatkaamisen epämukavuutta ja pituutta kun hyvin on mahdotonta nukkua, mutta samalla esim tää:

Kun juna luiskahtaa tunneliin, aamuauringossa helmeilevät pellot vaihtuvat ympäröivien kiviseinien hämärään, ja Naavan korvat napsahtavat lukkoon. Naavaa tämä hermostuttaa – ympärille puristuva ahtaus, ympäröivän vuoren paino. Ajatus siitä, että yllä oleva tunneli voisi romahtaa hänen ylleen millä hetkellä tahansa, vetää keuhkot ahtaaksi.

nättiä kuvailua! ja tuo korvien meneminen lukkoon on tosi realistista myös sekä tuo junan kulkeutuminen hämärään tunneliin. ite päin vastoin tykkään aina niistä hetkistä ku tulee ihan pimeetä junassa junan mentyä tunneliin, mutta Naavan pelko on kyllä myös ihan ymmärrettävä.

Otus tuskin ymmärtää häntä, mutta se murahtaa silti. Vieressä istuvien korviin se varmaankin kuulostaa Naavan vatsan kurinalta. Ei heistä kukaan osaa epäillä, että hän kantaa mukanaan pientä lohikäärmettä.

hihih

Tuommoiseen kolikkoja syövään lohikäärmeeseen voi helposti tuhlautua omaisuus mutta Naava ei vaikuta kovin rahanahneelta ihmiseltä, oikeastaan päinvastoin, joten hänelle on lohikäärmeen hyvinvointi tärkeämpi. Eikä ihme, jos hän on valmis matkustamaan noin kauas vapauttaakseen otuksen. Mutta onneksi lohikäärme syö muutakin kuin kolikkoja. Olit keksinyt hauskan lohikäärmeloren tähän tarinaan, just tää on kiinnostava:

Lohikäärmeet kuitenkin syövät kaikenlaista. Kaikenlaista, mitä tavalliset olennot eivät voi syödä. Hopea ja kulta olivat vaarallisimpia, koska niiden sulatuksesta syntyvä tuli on ihmisille vaaraksi. Mineraalit ovat helpompia - niitä voi aina muuntaa toisiksi, hyödyllisemmiksi aineiksi. ”Ehkä sinusta tulee sitten lasilohikäärme.”

Ah viiniköynnökset ja Nocturne op 9, no. 2:n ja Clair de Lune:n sulautuminen toisiinsa kuulostaa ihanalta yhdistelmältä (tuo sulautuminen verbi vielä oli tosi ihana!) oon vielä enemmän kateellinen Naavalle Mutta pääsin nauttimaan näistä ainakin ajatuksen tasolla tämän tekstin kautta, olipa kiva että törmäsin tähän kommiksesta! (ja olihan tässä vähän lunafiilistelyä kun clair de lune hehe oonpas hauska)
-Crys

[Larjus]

Oi, mä muistan Lilliputtilohikäärmeet! Taisin siihen kirjoittamassani kommentissakin todeta, että lukisin mielelläni lisää, ja onkin kiva huomata, että olet palannut tämän asetelman/maailman pariin, vaikka se alkuperäinen jatkis ei sitten ihan sujunutkaan.

Tuollainen minilohikäärme on musta edelleen todella söpö ajatus, vaikka matkakaverina takin alla ei ehkä se kaikkein mukavin Mutta onneksi matka sujui ihan mukavasti heillä, vaikka tällä asetelmalla olisi voinut saada vaikka mitä kaaosta aikaiseksi. Varsinaisesta toiminnan puutteesta huolimatta tätä oli kiva lukea, koska tunnelma oli jotenkin todells mukava. Oot kuvaillut tuota junalla matkustelua kivan eloisasti, matkafiilikseen pääsee hyvin mukaan (vaikka itse harvemmin matkustankaan junilla). Pidin myös tuosta pienestä muutoksesta Naavassa, että lopulta hän ei enää tiiraile junan kelloa ja mieti matkan kestoa vaan keskittyy maisemiin ja miettimään Narskun tulevaisuutta ja kohtaloa. Tähän jääkin lopuksi sellainen vähän haaveileva (ja myös haikea) fiilis, kun sitä itsekin jää miettimään sitä hetkeä, kun Narsku sitten joskus on vapaa, ja Naavan ja sen tiet eroavat. Hyvän ja varsin sopivan lopetuksen kyllä kirjoitit tälle tarinalle.

Mä kyllä jään nyt kuvittelemaan pikkiriikkistä lohikäärmettä, joka natustelee hopeakolikkoa :3 Niin suloinen mielikuva. Kiitos tästä tekstistä, oli tosiaan ilo saada edes vähän jatkoa Lilliputtilohikäärmeille!

[Vuorna]

Iltaa! Minulle tuo Lilliputtilohikäärmeet ei ollut tuttu, mutta ei se ainakaan tätä lukukokemusta haitannut, teksti oli helposti ymmärrettävä ilmankin. Toki seuraavaksi aion ehdottomasti mennä lukemaan myös Lilliputtilohikäärmeet, sillä sen verran suloinen tämä teksti oli ja luomasi maailma varsin mielenkiintoinen. Alkujaan tämän tekstin avasin mielenkiintoisen otsikon houkuttelemana, ja en tosiaankaan pettynyt.

Oli tosi kiva miten tässä sekoittui junamatkustamisen tavallisuus ja sitten fantasiaelementtinä pikkuinen lohikäärme. Tunnelma oli sen seurauksena jotenkin jännittävä, varsinkin kun Naava joutuu piilottelemaan pikkulohikäärmettään. Olit upeasti kyllä kuvaillut niin junamatkustamista kuin sitten tätä lohikäärmettäkin, kaikki käyttämäsi sanat ja kuvailu oli muutenkin tosi hienoa. Koko teksti oli kokonaisuutenakin erittäin jouheva, tykkäsin siitä miten se eteni nätisti kuitenkin myös kuvaillen yksityiskohtia.

Tämä oli kyllä kaunis ja mukaansatempaava teksti, junamatkustamisen tunnelman pystyi helposti kuvittelemaan. Pieni hopeakolikkoja natusteleva lohikäärme oli todella ihana, ja se pieni pätkä lohikäärmeyksityiskohtia oli erinomainen lisä. Kaiken kaikkiaan tämä piristi tunnelmansa ansiosta mun iltaa erittäin paljon, seuraavalla junamatkalla ehkä sitten koen samanlaista tunnelmaa kuin tässäkin, vaikkakin ilman pikkuista lohikäärmettä (tai mistä sitä ikinä tietää ). Kiitos hienosta tekstistä!

[Fiorella]

Luin tämän jatkeena Lilliputtilohikäärmeille. Ja vaikka sanotkin, ettei se saanut varsinaista jatkoa, niin eihän mikään estä inspiraatiota joskus palaamasta siihenkin, jos milloin siltä tuntuu. Tässä tekstissä kuitenkin pääsi kiinni olennaiseen, ja vaikka se vastasi moneen kysymykseen, silti jäi monta asiaa pohdittavaksi.

Naava onkin siis tosiaan suomalainen! Jostain syystä en ollut sitä edes ajatellutkaan, vaikka nimi hyvin suomalaishenkinen onkin. Selvästi aikaa on kulunut jo jonkin verran, kun pienoinen kynsillä tartuttava kirppu on jo sylikokoinen, vaikka takin sisään yhä sopiikin. Kuvasit kiehtovasti lohikäärmeen olemusta; sen lämpöä, jota ateria herätti entisestään, sen ääntelyä ja tulisina kiiluvia pikku silmiä. Ja vaikka otus onkin melkoinen riesa ja aiheuttaa rahanmenoakin, on selvää että Naava on kiintynyt pikku olentoon jo kovastikin tässä kuluneessa ajassa.

Murina takin sisällä lakkaa. Siitä tulee tyytyväistä kehräystä.

”Täällä sinä sitten viihdyt”, Naava mutisee. Hän saa vastaukseksi lämpimän hönkäyksen vatsaansa vasten. On ahdasta ja tukahduttavan kuuma, mutta juuri siitä otus pitää. Toisin kuin Naava.

Olen itsekin ollut junassa, joka ajaa tunnelien halki, ja voin hyvin samaistua Naavan tuntemuksiin. Vaikka ei olisikaan mitään kammoa, ei se ajatus pimeydestä ja vuoren painosta yllä ole yhtään mukava. Mutta pikku lohikäärme vaistoaa näkemättäkin olevansa vuoren uumenissa, se oli jotenkin tosi jännä ja samalla oikein osuvan tuntuinen havainto!

Vaikka matkaa on mennyt vasta puoli tuntia, Naavasta tuntuu siltä, että hän on istunut täällä koko päivän. Lentokone olisi ollut nopeampi, mutta otus ei olisi pitänyt siitä. Se olisi tuntenut olonsa kahlehdituksi. Miltei kuin olisi laittanut kalan kellumaan mereen vesitankissa. Se olisi maistiainen vapautta, mutta ei kuitenkaan lähelläkään sen todellista tuntua.

Minusta tämä kohta kertoi Naavasta todella paljon. On ilmiselvää, että hänelle vuoria halkovissa tunneleissa matkustaminen korvat lukossa on ihan yhtä kahlehditun tuntuista kuin lohikäärmeestä olisi lentokoneessa matkustaminen, mutta silti hän valitsee matkustusmuodon, joka on Narskulle miellyttävämpi. ♥

Kuinkahan käynee, kun viimein on eron aika, raaskineeko Naava kuitenkaan luopua lemmikistään? Luulen, että hän pystyy siihen lohikäärmeen edun nimissä, mutta jää varmasti kaipaamaan tätä erikoista pientä matkakumppaniaan.

[Meldis]

Tulin tämän lukemaan Lilliputtilohikäärmeiden jälkeen ja olipas ihana lisä Naavan ja Narskun ensitapaamiseen. Junalla matkustaminen keski-Euroopassa kuulostaa minusta ihanalta, vain kauniita alppimaisemia ja suloisia kyliä, mutta ehkä Naava on kokenut nuo jo moneen kertaan, eikä jaksa innostua. Tai taisi hän tuossa lopussa alkaa nähdä taas junalla matkustamisen hyviä puolia. Jotenkin tuollainen kulttuurien läpi matkustaminen ja vielä eri maista tulevien ihmisten kohtaaminen on ihastuttavan jännittävän kuuloista. Enkä ollut ymmärtänyt edellistä lukiessani, että Naava olikin suomalainen, joten tunsin vahvaa hengenheimolaisuutta tuohon matkustamiseen. ^^

Tosi kivasti tässä yhdistyi sinun luomasi taikamaailma ja oikea maailma. Se, että Naava alkoi kuunnella korvakuulokkeilla klassista musiikkia samalla, kun piilotteli takkinsa alla lohikäärmettä oli tosi upea yhdistelmä. Naava kuvailee itsensä olevan taikamaailman Indiana Jones ja samalla hänen virallisissa papereissa lukee, että hän on kerääjä, joka on oikea ammatti. Tosi kivasti yhdistyi nämä asiat tekstissä, tuli tunne isosta maailmasta tämän pienen kuvauksen ympärillä.

Versiosi lohikäärmeistä sinun maailmassasi kuulosti todella huikealta. Kultaa ja hopeaa syövät lohikäärmeet kuulostivat jännittäviltä ja vielä kun lisäksi voivat syödä muita mineraaleja. Ihan älyttömän nerokas idea! En ole koskaan mielestäni tällaiseen törmännyt. Ensin ihmettelin, miksi Narsku pitää tunnelista, mutta sitten tuli taas mieleen toisenlainen lohikäärme, joka vartioi aarretta syvällä luolissa ja se kävikin heti järkeen. Pidin myös, miten kuvailit lohikäärmeet ja Narskunkin enimmäkseen vaaralliseksi, itse tykkään sellaisista lohikäärmeiden versioista, jotka ovat oikeasti petoja, ajattelevia hurjimuksia, eikä semmoisia vastahkoisia hirviöitä, jotka eivät oikeasti haluakaan tapella ihmisiä vastaan. Tässä oli hyvä yhdistelmä pientä lohikäärmettä, jolla on potentiaali kasvaa tuhovoimaiseksi otukseksi, mutta on vielä pieni, vaikka jo silloin Naava tietää, että hänen pitää saada Narsku jonnekin, missä ei ole vaaraksi muille. Mutta silti samalla Narskulla on persoonallisuus, ei ole aivoton tuhokone vaan tuntee jo läheisyyttä Naavaan sekä osaa ilmaista halujaan ja tarpeitaan.

Miltei kuin olisi laittanut kalan kellumaan mereen vesitankissa. Se olisi maistiainen vapautta, mutta ei kuitenkaan lähelläkään sen todellista tuntua.

Ohh, miten osuvasti sanottu! Ei mitenkään käynyt alkuun itselle järkeen, että miksi juna olisi lohikäärmeelle lentokonetta parempi matkustustapa, mutta hyvin selitit sen.

Kiitos tästä lisäyksestä tuohon Lilliputtilohikäärmeisiin, tuli tosi paljon selkeämmin esiin, miten Naava ja Narskun yhteys on muodostunut. Ehdottomasti lukisin heidän kommeluksistaan lisää, mutta tämäkin oli jo tosi ihastuttava pätkä. ^^ Kiitän paljon!