S • Eino/Otto • pieni shotillinen arkista sairastamishömppää ja -söpöilyä
Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Auroora! ♥ En tiiä, tuliko tästä yhtään söpöä tai elämänmakuista, mutta jokin höpsö pieni ideantaimi alkoi versoa mielessäni topan toiveita makustellessani, ja ihme kyllä jotain siitä kasvoi tekstiksi asti. Toivottavasti tämä höperö tarina ilahduttaa ees pikkuisen!
Kun Eino perjantai-iltapäivänä saapui kotiovelle ja pujotti kauppakassit toisen käsivartensa varaan kaivellakseen avaimet taskunpohjalta, häntä pelotti hieman jo valmiiksi, mikä häntä sisällä odottaisi. Kun hän aamupäivällä oli tehnyt lähtöä luennolle, Otto oli yrittänyt vielä nukkua mutta havahtunut parikin kertaa rajuun yskänpuuskaan. Unisena Otto oli mutissut tutut fraasinsa
kaikki hyvin ja
elä huolehi, eikä Eino ollut raaskinut vaivata miestä enempää.
Tosiasiassa Eino ei kuitenkaan voinut olla olematta hivenen huolissaan. Otto oli sairastanut koko viikon, rykinyt ja yskinyt miltei kurkkunsa hajalle – tai siltä se ainakin kuulosti –, ja niinä harvoina kertoina, kun Otto oli suostunut lähikontaktiin lämpömittarin kanssa, mittari oli näyttänyt kuumelukemia. Einosta tuntui, että jos Oton tauti ei vielä viikonloppunakaan osoittaisi hellittämisen merkkejä, hänen olisi vaikka pakotettava Otto lääkärin pakeille.
Hän puisti hymyillen päätään sovitellessaan avainta lukkoon – Ottoa ei niin vain pakotettu. Otto ei vähästä hätkähtänyt vaan pikemminkin viittasi kintaalla, kun Eino huolehti keuhkokuumeen mahdollisuudesta. Vaakakupissa ei painanut juuri sekään, että Eino opiskeli terveydenhoitajaksi ja tiesi kyllä, että kova yskä ja hengenahdistus kuumeeseen yhdistettyinä olivat ihan päteviä syitä hakeutua lääkäriin. Otto oli kovapäinen ja tottunut selättämään vaivat – niin pienet kuin isotkin – Buranalla ja sisulla. Onneksi Ottoa ei ollut sentään tarvinnut lukita neljän seinän sisälle lepäämään, sillä hän oli pysynyt siellä ihan itsekin. Hänellä olisi nimittäin ollut sillä viikolla vain yksi vapaaehtoinen luento ja parit laskuharjoitukset, joihin osallistuminen tai osallistumatta jättäminen ei vaikuttanut kurssiarvosteluun mitenkään.
Eino könysi eteiseen kantamuksineen ja seisahtui niille sijoilleen. Hän ei tiennyt, mitä hän oli odottanut, mutta ei ainakaan auki retkottavaa parvekkeenovea eikä etenkään Ottoa häärimässä parvekkeella. Eino ei nähnyt tarkasti parvekkeelle saakka ilman silmälasejaan, mutta hän saattoi erottaa sille levitetyt pyykkitelineet ja olohuoneen puolella tönöttävän iloisenvihreän pyykkikorin.
Einon otsa vetäytyi automaattisesti huolestuneeseen ryppyyn. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa ja vei ostokset keittiöön – ja yllättyi toisen kerran. Tiskit olivat hävinneet altaasta, ja työtaso kiilteli puhtauttaan. Hella oli päällä, ja sillä hautui kattilallinen jotakin, mikä tuoksusta päätellen oli riisipuuroa.
Eino raotti kantta vahvistaakseen epäilyksensä. Kattilassa todella hautui riisipuuro, ja vieläpä todella hyvännäköinen sellainen, tuoksusta puhumattakaan. Hän rypisti uudelleen otsaansa. Otto kyllä oli riisipuuron ystävä, mutta Eino ei muistanut hänen koskaan tehneen sitä itse. Oton ruoanlaitto rajoittui yleensä pakastepitsan uuniin lykkäämiseen. Eino oli heistä se, joka viihtyi kauhanvarressa enemmänkin kuin olisi ollut tarpeen. Otto oli jouluna antanut Einolle lahjaksi essun, jossa luki
ETHÄN TULE MINUN JA HELLAN VÄLIIN.
Eino sekoitti puuroa parin kauhaisun verran, latoi ostokset kaappeihin ja meni katsomaan, oliko Otossa itsessäänkin tapahtunut yllättäviä muutoksia. Matkalla hän kurkkasi makuuhuoneeseen ja totesi, että sänky sentään näytti yhtä myllätyltä kuin aamupäivälläkin. Oton yöpöytä lainehti edelleen nenäliinamyttyjä.
Otto oli ripustamassa viimeistä sukkaparia, kun Eino astui parvekkeelle. Betonilattia tuntui viileältä sukkien läpikin.
”Moikka”, Otto tervehti hymyillen. Hänen äänensä oli nuhainen ja painuksissa, mutta siinä oli hyväntuulinen sävy.
”No moikka. Mikäs touhukärpänen sua on purrut?”
Otto naurahti ja kohautti olkiaan. ”Kaipa sitä alakaa pikkuhiljaa kaivata jottain tekemistä, kun on koko viikon maannu sohvalla ja tuijottanu ostos-TV:tä. Sitä paitsi mulla on jo parempi olo.” Hän hymyili veikeästi ja lisäsi: ”Burana ja sisu taitaa toimia sittenkin, vai mitä?”
Einokin naurahti. Siltä se todella näytti. Otto oli selvästi käynyt suihkussa: hänen hiuksensa olivat puhtaanpörheät, ja partakin oli ajettu. Silmissä ei ollut enää kuumeista kiiltoa. Oton nenänalunen punersi yhä niistämisestä ärtyneenä, mutta se tuskin ihan hetkessä paranisikaan.
”Olisithan sää ny silti voinu jättää pyykkäämisen mulle”, Eino sanoi katsellen vaatteita, jotka oli aseteltu telineille pyykkipoikien avulla pedanttisen huolellisesti niin kuin vain diplomi-insinööriopiskelijalle sopi. ”Märän pyykkivuoren reuhtominen ei oikeen edistä paranemista. Sydänlihastulehdus –”
Otto puisti päätään nauraen ja tuuppasi Einoa käsivarteen. ”Sinä ja sun sydänlihastulehdukset. Mää käytin kyllä hissiä ja otin muutenkin lunkisti, ihan tiedoksi vaan. Elä sää huolehi.”
Eino puuskahti, ja Oton hymy tarttui hänenkin suupieliinsä. Hän tiesi olevansa kova huolehtimaan, ja välillä he ottivat Oton kanssa yhteen sen takia. Eino oli oppinut neljän vuoden yhteiselon aikana tunnistamaan, milloin oli aika hellittää, ja se hetki siinä parvekkeella pilvisen huhtikuisen taivaan alla oli juuri sellainen. Hänen oli tosin pakko antaa itselleen tunnustusta sen verran, että hänen huolensa
oli ollut aiheellinen. Hän ei muistanut Oton olleen koskaan kipeämpi. Tämän rohiseva hengitys ja ankara yskä olivat olleet oikeasti pelottavaa kuunneltavaa.
Yhtäkkisessä huojennuksenhyöyssään Eino veti Oton itseään vasten, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja rentoutti leukansa tämän hartiaa vasten. Hymyilevin huulin hän painoi kevyen suudelman Oton kaulansivuun.
”Noh, noh”, Otto toppuutteli, mutta vastasi kuitenkin halaukseen. Hänen tukkoisessa äänessään oli jälleen hymyä. ”Eikö sun terveystietosena pittäis olla huolissas tartuntavaarasta?”
”Eiköhän se oo jo tarttunu, jos on tarttuakseen”, Eino hymähti. ”Samassa sängyssähän myö ollaan piehtaroitu, ja mää oon hengitelly sun ysköksiä yöt läpeensä.”
”Kuinka romanttista.”
Eino naurahti, ja hetken he vain keinahtelivat toisiaan vasten hennossa kevättuulessa. Otto yskäisi pari kertaa, mutta selvisi ilman kaksin kerroin taittavaa yskäkohtausta. Eino nautti kosketuksesta, Oton vartalon tunnusta ja lämmöstä. Se ei ollut kuumeista, kauas hohkaavaa lämpöä, vaan ihan tavallista Oton lämpöä, tuttua ja turvallista, ja se tuntui hyvältä. Kuin tilauksesta jostakin pilvenraosta kiiri muutamia auringonsäteitä vielä lumilaikkuiselle pihamaalle, ja ne saivat Einon ajattelemaan tulevaa viikonloppua. Ehkä he voisivat tehdä jotain mukavaa, jos Oton vointi sallisi. Oton ei ehkä kannattanut reippailla vielä minnekään, mutta ehkä he voisivat pitää piknikin parvekkeella tai –
Hänen haaveilunsa tyssäsi, kun hän oli haistavinaan lievää palaneenkäryä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski naapurissa asuvaa iäkästä pariskuntaa, kunnes –
”Puuro”, he molemmat huudahtivat yhteen ääneen, ja samasta yhteisestä sopimuksesta he irrottautuivat toisistaan ja kompuroivat keittiöön.
Kun Eino hetken hässäkän jälkeen katseli Ottoa, joka kaatoi kummallisen hyväntuulisena hengentuotostaan toiseen kattilaan ja pelasti sen, mitä pelastettavissa oli, hänestä tuntui, ettei hän ollut ainoa huojentunut. Oton touhukkuus ja herkässä oleva hymy vihjaisivat, että Ottokin koki olevansa taas elossa monen päivän sairastamisen jälkeen.
Riisipuuro ei ollut ehkä koskaan maistunut niin hyvältä pohjaan palamisesta huolimatta, eikä Eino tiennyt, johtuiko se lopulta Oton piilevistä ruoanlaittotaidoista vai huojennuksesta ja helpotuksesta – vai yksinkertaisesti Otosta ja yhteisestä ajasta. Hän ei oikeastaan välittänytkään, koska hänen oli niin hyvä olla. Joku olisi ehkä saattanut väittää, että perjantai-iltapäivän viettäminen puuroa syöden ja niitä näitä jutellen oli tylsääkin tylsempää, mutta sille jollekulle Eino olisi varmasti viitannut kintaalla – ja vieläkin tarmokkaammin kuin Otto hänen keuhkokuumehuolilleen.
Varmasti, hän ajatteli hymyillen ja pörrötti Oton tukkaa.