Nimi: Lomaloitsu
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Draama ja romanssi.
Fandom: Harry Potter.
Paritukset: Remus/Tonks ja Sirius/Selestina.
Vastuuvapautus: Hahmot ja maailma kuuluvat Rowlingille.
Tiivistelmä: Joulupäivän ilta Kalmanhanaukiolla vuonna 1995.
Kirjoittajan sana: Inspiraatio tähän tekstiin tuli
tästä videosta. Ja Selestina Taigorihan kuuluu velhomaailman jouluun erottamattomasti! Hyvää joulua, finiläiset!
Joulun jälkeen tämän tekstin saa siirtää Notkoon.
LOMALOITSU”Hyvät ystävät! Minä olen Ludo Bagman ja te kuuntelette Lumottua tuntia. Tänään on joulupäivä, mikä tarkoittaa sitä, että Lumottu tunti on tänään puolet tavallista pidempi. Saatte siis nauttia seurastani vielä toisenkin tunnin! Kohta kuulemme uutiset, mutta sitä ennen vielä yksi joululaulu. Tämän te kaikki varmasti tunnistatte, tämä on Selestina Taigorin Lomaloitsu!”
”Lomaloitsu on taas irti, varokaa,
se kaikkien ajatukset sekaisin saa.
On misteleitä joka katossa,
voi hyvä Merlin, saanko olla lakossa!””Bingo! Hyvä herrasväki, valmistautukaa huomiseen lumisotaan!” Sirius huudahti ja nosti pergamentinpalasen päänsä yläpuolelle heiluttaen sitä kuin voitonlippua.
”Tarkistus! Mitä sinulla on?” Selestina kysyi ja kurottautui nappaamaan bingotaulukon miehensä kädestä. Sirius kuitenkin osasi luetella rivinsä ulkoa:
”Lomaloitsu–laulu, taikaministeriön suoraan lähetykseen tuoma joulutähti, Bagmanin aivastus joulutähtiallergian takia sekä Bagman lyömässä vetoa vieraansa kanssa.”
”Kuulostaa oikealta riviltä”, Remus sanoi ja kurottautui ottamaan keskellä pöytää olevasta suuresta kulhosta hevoskotkaa esittävän piparin.
”Myönnetään, voitit. Saat päättää huomisten joulukisojen viimeisen lajin”, Selestina sanoi ja ojensi pergamentinpalasen takaisin voitonriemuiselle Siriukselle. Sirius silitti olemattomat rypyt lomakkeestaan, jonka yläreunaan oli kirjoittanut ”Lumotun tunnin bullshit-bingo”.
Selestina, Sirius ja Remus istuivat Kalmanhanaukion keittiössä. Suurella pöydällä oli rippeet maittavasta, pääosin Molly Weasleyn loitsimasta jouluillallisesta: oli piparkakkuja, munuaispiirasta, puolukkahyytelöä, kermakaljaa… Takassa räiskyi tuli ja nurkassa komeili Weasleyn kaksosten koristelema joulukuusi. Tuona jouluna Kalmanhanaukio oli täynnä naurua ja elämää, mistä varsinkin Sirius iloitsi kovasti. Nyt, kellon tullessa yksitoista, olivat Weasleyt sekä Tonks, Harry ja Hermione käyneet nukkumaan.
”Lomaloitsu alkaa minussakin vaikuttaa,
Se lämpöisen tunteen sydänalaani saa.
Tahdon kaikille toivottaa joulun rauhaa syvää
Ja tulevalle vuodelle kaikkea ihanaa ja hyvää.””Siinä kuultiin Selestina Taigorin jouluhitti Lomaloitsu. Selestinahan on juontanut nämä Lumotut tunnit ties kuinka monena joulupäivän iltana, mutta tänä vuonna hän on lomalla ja kuulemma läheistensä kanssa. Terveiset sinne! Minä olen Ludo Bagman ja nyt teille uutiset tulee lukemaan Emmeline Vance. Mikä meno, Emmeline?”
”Kiitos, oikein hyvä! Pieni lumikaaos tosin oli tehdä lentämisen hankalaksi Huitsuntaussuon kohdilla.”
”Niin, sinä se tulet luudalla töihin, vaikka sataisi kaljuunoita. Mistä tulikin mieleeni, haluaisitko lyödä vetoa alkuvuoden säästä, minä –…”
”Voi hyvä Merlin, kertokaa nyt jo ne uutiset!” Selestina kivahti ja loi radioon julmistuneen katseen.
”Tuliko ikävä töihin?” Sirius virnisti ja kurottautui pörröttämään naisystävänsä vaaleaa kiharapehkoa. Selestina tuhahti, mutta sitten hänen kasvonsa sulivat hymyyn.
”Ei todellakaan. En muista, koska viimeksi minulla olisi ollut näin ihana joulu. Tai no, muistan. Silloin, kun Lily ja James olivat vasta muuttaneet Godrickin notkoon ja he pitivät joulujuhlat.”
”Tämän illan lumisade ei ollut mitään siihen joulupäivään verrattuna. Silloin oli pakko myöntää, ettei lentävä moottoripyörä ole välttämättä se kaikkein kätevin menopeli”, Sirius sanoi.
”Minä muistan sen illan todella hyvin, tuoksun ja kaikki. Lily oli polttanut piparit ja James oli saanut Peteriltä lahjaksi sen kammottavan partaveden. Ne kaksi tuoksua ja lähestyvän täysikuun herkistämä hajuaisti…” Remus sanoi ja sai muut nauramaan.
”Olin ihan unohtanut sen partaveden”, Sirius sanoi ja nousi kohentamaan takkatulta. Mennessään hän pyyhkäisi vaivihkaa silmäkulmaansa, mutta se ei jäänyt Remukselta ja Selestinalta huomaamatta. Kaksikko loi toisiinsa merkitsevän katseen. He olivat keskenään sopineet, etteivät puhuisi Jamesista mitään pyhien aikana, jotta yksinäisyydestä kärsivä Sirius saisi kerrankin iloita elämästä ympärillään. Mutta kuin huomaamatta Lily ja James joka tapauksessa luikertelivat kaksikon puheisiin. Syy oli varmasti paitsi Harryn läsnä olon, myös joulun. Jouluna menetetyt rakkaat tuntuivat olevan erityisen lähellä, niin lähellä, että huimasi ajatella, miten monta joulua he todellisuudessa olivat jo olleet kuolleina.
”Harry tuntui pitävän
Käytännön suojataikuudesta ja sen käytöstä pimeyden voimia vastaan”, Remus sanoi vaihtaakseen puheenaihetta. Hän oli antanut yhdessä Siriuksen kanssa Harrylle joululahjaksi kirjan, jonka ensimmäisen painoksen James oli aikoinaan antanut syntymäpäivälahjaksi… ei, taas James.
”Ja kirjasta on varmasti hyötyä”, Sirius sanoi istuutuessaan takaisin pöydän ääreen. Hiljaisuus laskeutui ystävysten ylle. Yhtä tuskallista kuin muistella Lilya ja Jamesia, oli hyväksyä, että ajat velhomaailmassa olivat jälleen käymässä synkiksi. Ei ollut mitään varmuutta siitä, että ensi joulu tulisi olemaan yhtä rauhallinen ja ilontäyteinen.
”Istummekohan me tässä enää ensi jouluna”, Sirius sanoi ääneen sen ajatuksen, jonka jokainen oli ajatellut mielessään, mutta varonut sanomasta ääneen. Oli kuin yhteinen sopimus, että jouluna ei puhuttaisi ikävistä asioista. Toisaalta se oli ymmärrettävää, toisaalta täysin järjetöntä: juuri suurinta iloa vasten tuskallisimmat asiat näyttäytyivät kirkkaimmin eivätkä ne kaikkoaisi mielestä ainakaan vaikenemalla.
”Toivottavasti emme. Minä toivon, että ensi jouluna sinä olet vihdoin vapaa mies ja sinä voit tulla hakemaan minut töistä ja sitten mennään tonttuviinilasilliselle Vuotavaan noidankattilaan”, Selestina sanoi ja loi radioon katseen, josta oli luettavissa, että hän ei toiste antaisi Lumottua tuntia Ludon käsiin. Remus ja Sirius vilkaisivat toisiaan. Heistä kumpikaan ei jaksanut uskoa Siriuksen olevan ensi jouluna vapaa mies, mutta sekin kuului aihepiiriin, josta ei jouluna viitsinyt puhua.
”Jaaaaaa siinä oli päivän uutiset, kiitos, Emmeline! Hyvää joulua sinulle ja muista meidän vetomme! Ja jos siellä kuuntelijoissa joku haluaa ottaa osaa vedonlyöntiimme, niin olen tavattavissa…”
”Voi hyvä Merlin, nyt saa riittää! Minä menen mieluummin nukkumaan kuin kuuntelen Ludoa”, Selestina kivahti ja nousi tuolinjalat lattiaa raapien (viereisessä huoneessa Oljo huokasi syvään ja mumisi jotain Siriuksen äidistä ja vanhoista hyvistä ajoista).
”Minä tulen myös. Huomenna pitää olla virkeänä talvikisoissa”, sanoi Sirius ja synkkämielisyys hänen kasvoillaan suli pois hänen muistaessaan, että hän saisi vielä monta päivää olla ihmisten (erityisesti Harryn) kanssa.
”Minä jään vielä hetkeksi lukemaan”, Remus sanoi ja kurottautui ottamaan lieden vierestä Selestinalta ja Siriukselta joululahjaksi saamansa Porpentina Scamanderin elämäkerran.
”Älä valvo myöhään”, Selestina sanoi ja kumartui mennessään painamaan suukon Remuksen otsalle. Sirius pörrötti ystävänsä hiuksia ja seurasi sitten Selestinaa rappusiin. Remus huokasi syvään ja kurottautui kaatamaan itselleen lasillisen kermakaljaa. Niin iloinen kuin hän olikin siitä, että Sirius oli monien yksinäisten ja hirveiden Azkaban-vuosien jälkeen löytänyt rinnalleen Selestinan, ei Remus voinut kieltää aina välillä tuntevansa pieniä kateudenpistoja. Tai ei se ehkä ollut kateutta, pikemminkin yksinäisyyttä.
Puu takassa räsähti ja sai liekin hetkeksi leimahtamaan korkealle. Remus hymähti itsekseen – mikä hätä hänellä lopulta oli, ei mikään! Ympärillä oli ystäviä, oli lämmittävä tuli, notkuva pöytä täynnä jouluruokaa, täysikuuhun oli vielä monta viikkoa ja kesken oli varsin hyvältä vaikuttava kirja. Monella ihmissudella oli asiat paljon, paljon huonommin.
Remus selaili Porpentina Scamanderin elämäkerran toisen luvun alkuun (”Queenien kanssa kahden”) ja uppoutui lukemaan. Remus ei kuitenkaan ehtinyt lukea kuin muutaman sivun, kun rappusista alkoi kuulua askeleita, sitten tömähdys ja muutama jästimäinen kirosana. Sitten keittiöön tupsahti Nymphadora Tonks, joka pysähtyi niille sijoilleen nähdessään Remuksen.
”Häiritsenkö?” Tonks kysyi ja veti kirkkaankeltaista aamutakkiaan tiukemmin nukkaantuneen Kohtalottaret-paitansa päälle.
”Et suinkaan. Istu seuraksi”, Remus sanoi ja yritti pitää äänensä tasaisena. Todellisuudessa hän oli hyvin iloinen, että tulija oli juuri Tonks. Samalla Remus kuitenkin soimasi itseään siitä, miten suurta iloa tunsi. Hän huomasi hakeutuneensa viime aikoina nuoren noidan seuraan aivan liian usein eikä se ollut millään mittapuulla järkevää tai hyväksyttävää. Silti se, että Tonks nyt istuutui häntä vastapäätä, tuntui parhaalta joululahjalta.
”Kiitos. Hitsit, miten liukkaat nuo portaat ovat, liukastuin niissä taas. Nyt kyllä syytän näitä”, Tonks sanoi, ja nosti toisen jalkansa niin korkealle, että Remus näki Mollyn Tonksille joululahjaksi neulomat pinkit villasukat. Mutta Remus näki myös paljaan säären ja käänsi katseensa nopeasti sivuun. Myös Tonks tuntui aistineen jännittyneen tunnelman, koska hänen hiuksensa lehahtivat melkein yhtä pinkeiksi kuin villasukat. Remus sätti mielessään itseään, miksi hänen täytyi käyttäytyä kuin jokin nuoria noitia jahtaava hullu!
”Etkö saanut unta?” Remus kysyi kiusallisen hiljaisuuden rikkoakseen.
”En. Tai nukuin minä hetken, mutta sitten nälkä yllätti. Voitko kuvitella, nälkä sen ihan överin jouluillallisen jälkeen!” Tonks tuhahti samalla kuin leikkasi itselleen palan munuaispiirakkaa. Remusta hymyilytti.
”Johan siitä illallisesta on monta tuntia.”
”Onko hyvä kirja?”
”Kyllä tämä vaikuttaa oikein mukavalta. On hauskaa lukea Porpentinasta, kun yleensä saa lukea ainoastaan Liskosta.”
”He vaikuttavat tosi onnellisilta”, Tonks sanoi ja tuijotti mietteliäänä takkatuleen. Remus ei voinut olla ajattelematta, miten kauniilta Tonks näytti siinä takkatulen kajossa istuessaan. Hänen selkänsä takana oleva ikkuna oli huurtunut täyteen pieniä jäähiutaleita ja ikkunan yläkulmassa kajasti puolikuu. Sen näkeminen sai Remuksen taas muistamaan, miksi hän ei saanut ajatella Tonksia minään muuna kuin ystävänään.
”Oli kyllä ihana joulupäivä”, Tonks sanoi ja kurottautui nappaamaan piparin. Samalla hänen säärensä osui pöydän alla Remuksen omaan. Molemmat hätkähtivät, mutta kumpikaan ei vetänyt jalkaansa pois.
”Hauskaa, että päätit viettää joulun täällä”, Remus sanoi hiljaa.
”En minä olisi tullut, jos sinä et olisi ollut täällä”, Tonks sanoi vielä hiljempaa ja lukitsi silmänsä Remuksen omiin. Remus tiesi, että hänen olisi pitänyt kääntää katseensa muualle, purkaa jännittynyt tilanne, mutta samalla hän ei voinut olla tuntematta kipristelevää iloa. Tunsiko Tonks samalla tavalla kuin hän? Mutta eihän se voinut olla mahdollista.
Viereisessä huoneessa Oljo aivasti äänekkäästi ja sai Remuksen tulemaan järkiinsä.
”Niin, minustakin on hauskaa, että meistä on tullut näin hyviä ystäviä”, Remus sanoi asialliseen sävyyn ja nousi tuoliltaan, ”syötkö vielä jotain? Olisi jo varmaan aika panna munuaispiirakka kylmään, jotta se on syötävää vielä huomennakin. Sirius muuten päätti, että huomisen viimeinen joulukisalaji on lumisota, hän…”
”Mitä sinä pelkäät, Remus?” Tonks kysyi hiljaa ja Remus jähmettyi piirasvuoka kädessään.
”En nyt ymmärtänyt kysymystä.”
”Etkö sinä ajattele, että me voisimme olla muutakin kuin ystäviä?” Tonks kysyi ja Remuksesta tuntui, että hän pyörtyisi, ellei istuisi alas. Piirasvuoka yhä käsissään Remus istui takaisin tuolilleen ja katsoi Tonksia suoraan silmiin. Tällaiseen keskusteluun hän ei ollut valmistautunut. Ei hän ollut osannut edes toivoa, että Tonksilla olisi tunteita häntä kohtaan. Mutta ilmeisesti oli, niin jännittyneenä ja odottavana noita Remusta katsoi.
Radio rätisi.
”Jaaaa hyvät kuuntelijat, nyt on aika lukea vielä viimeisetkin Lumottuun tuntiin saapuneet joulutervehdykset. Ensimmäinen tulee Tylyahosta, Matami Puddifootin teehuoneelta ja tässä lukee näin: Lempeää joulua kaikille asiakkailleni ja tervetuloa teelle jälleen vuodenvaihteen jälkeen. Siihen asti toivon teille kaikille paljon rakkautta ja pusuja läheisten kanssa.”
Kauhukseen Remus tunsi, miten kipeästi hän olisi halunnut kävellä pöydän toiselle puolelle ja suudella Tonksia. Suudella niin kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Mutta hän ei voinut tehdä sitä. Ei, koska hän ei voisi tarjota nuorelle noidalle yhtään mitään muuta. Hän oli ihmissusi, Merlin sentään, miksi Tonks edes katsoi häneen päin?
”Remus, voitko sinä sanoa jotain?”
”Minä… en minä pysty käymään tätä keskustelua nyt”, Remus sanoi ja vihasi itseään.
”Voitko sinä edes kertoa, onko sinulla tunteita minua kohtaan vai olenko minä kuvitellut kaiken?” Tonks kysyi hiljaa ja tuijotti nyt Remuksen sijaan pöytää. Hänen hiuksensa vaihtoivat väriä harmaaksi. Remus ei voinut enää katsoa häntä.
”Tonks, Minä olen vanha ja köyhä ja ihmissusi. Ei minulla voi olla tunteita.”
”Et sinä ole vanha! Enkä minä välitä rahasta, minä…”
”Minä olen ihmissusi, Tonks. Ihmissusi.”
”Eihän se…”
”Minä menen nyt nukkumaan. Pane munuaispiiras kylmään”, Remus sanoi ja harppoi ulos keittiöstä. Huoneessaan hän istuutui sängylleen ja hautasi päänsä käsiinsä. Hänen sydämensä hakkasi ja päässä pyöri. Hetken syvään hengitettyään hän kuitenkin rauhoittui. Eihän mitään ollut oikeastaan tapahtunut. Joulu vain sai ihmiset pyörälle päästään. Kun arki jälleen koittaisi, virittyneet tunteet palautuisivat normaaleiksi, Tonks etsisi ikäistään seuraa ja Remus itse pystyisi taas katsomaan nuorta noitaa ilman kiellettyjä ajatuksia. Kyllä, niin kävisi varmasti. Ehkä heihin molempiin oli iskenyt lomaloitsu, se, mistä Selestina lauloi.
”Lomaloitsulta ei kukaan pääse pakoon,
tulee joulumieli joka taloon ja latoon.
Mut kerran vuodessa on hyvä olla hassu,
ei jouluna vahingoita ees ihmissuden tassu.”
