Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: Beelsebutt
Ikäraja: S
Paritus/henkilöt: Pansy, Hermione
Tyyli: draama
Yhteenveto: Ensikohtaaminen.
Osallistuu: Saaga, OTP10, FF-100 sanalla 040. Näkö, Aina eka kerta
A/N Pitkästä aikaa jonkin haasteen sanelemana kirjoitettu teksti. Aina eka kertaan tahdoin kirjoittaa sen, miten Hermione ja Pansy kohtaavan ensimmäisen kerran. Ymmärrettäen se ei ole kovin dramaattista, koska canon sanelee tarinaa niin vahvasti, mutta tämä on minusta ihan mukava katsaus. Meinasi tulla ongelmia tekstin pituuden kanssa, kun en meinannut saada saaga-haasteeseen tarvittavia 500 sanaa kokoon, mutta tulihan ne sieltä, kun vähän näppäili.
Kiitos Bbuttikselle ihan kauheasti oikoluvusta - hän antoi pari todella käyttökelpoista ehdotusta ja sai minut varmemmaksi tämän tekstinpätkän suhteen.
Ensivaikutelmia
Takkutukka, kiharapilvi. Sen Pansy näki ensimmäisenä. Pienessä kammarissa oli niin valtavan täyttä ja ahdasta, niin kova meteli, että jo oman äänen kuuleminen tuotti vaikeuksia. Siksi Pansy oli poikkeuksellisesti hiljaa, antoi muiden höpöttää, ja tarkkaili ympäristöään. Kauhean paljon uusia ihmisiä, uusia oppilaita, hänen tulevia luokkatovereitaan.
Tytön suu kävi huimalla nopeudella, kapeiden huulten välistä törröttivät isot talttahampaat. Tämä näytti selostavan ympärilleen kerääntyneelle panikoivalle kaapulaumalle, kuinka sauvaa pideltiin kädessä oikeaoppisesti. Joku reppana poika rupisammakko kädessään suorastaan riippui kiinni tytön sanoissa – anova katse, huolestuneesti yhteen puristuneet kulmakarvat.
Kaikkitietäjä… Kuinka kukaan jaksaa opetella koulukirjat ulkoa ennen kuin on päässyt edes kouluun? Ei kai sentään kuraverinen…
Pansy nyrpisti jo nenäänsä inhosta, mutta sitten tyttö sattui katsomaan hänen suuntaansa. Tytön katse oli voimakas ja itsevarma, ja hän kurtisti hieman kulmiaan huomatessaan Pansyn tuijottavan häntä. Sitten hän kuitenkin hymyili nopeasti, ystävällisen näköisenä, ja palasi selittämään sauvatemppujaan muille.
Pansy tuijotti tyttöä silmät kavenneina. Ärtymys kupli hänen kurkussaan, sillä kukaan ei ollut koskaan käyttäytynyt noin avoimesti, suorastaan röyhkeän suorasukaisesti häntä kohtaan. Parkinsonin perheellä oli mainetta velhomaailmassa, ja Pansy oli tottunut siihen, että hänen seurassaan mielisteltiin, makeiltiin ja tirskuttiin käskystä, harmoniassa ja juuri oikealla hetkellä. Kaikella oli tarkoituksensa, kaikki oli laskelmoitua, ennalta tarkkaan mietittyä ja sovittua. Ja tämä tyttö vain hymyili hänelle! Ihan tuosta vain!
Samalla rinnassa kiersi kummastunut hämmennys, sillä tyttö todella oli hymyillyt hänelle. Aivan ilman syytä, tuntematta häntä, vaatimatta häneltä mitään.
Eihän sellaista voinut olla, sillä jokainen haluaa aina jotain… Hyväntahtoisuus oli absurdi käsite, jota kukaan ei ollut Pansylle opettanut.
Kun jännityksestä tärisevät oppilaat koettivat saada itsensä jonkinlaiseen aakkosjärjestykseen, joku tökkäsi Pansya kyynärpäähän. Hän käännähti ympäri valmiina tiuskaisemaan vihaisesti, mutta toinen osapuoli ehti ensin.
”Anteeksi”, kirkas ääni lausui, ja huulet hymyilivät hänelle jälleen kerran. Säksätys kuoli Pansyn kurkkuun, kun hän tuijotti tyttöä sekaisin miettein, kun tämä kiiruhti hänen ohi jonon alkupäähän.
Hän seurasi erityisen tarkasti, minne tyttö lajiteltiin. ”ROHKELIKKO!” kaikui salissa kovaa, ja Pansy tunsi hienoista pettymystä nähdessään Hermione Grangerin säntäävän riemusta kiljuvan punakultameren sekaan ja istuutuvan punatukkaisen pitkäselkäisen pojan viereen.
Eihän rohkelikoista ole mihinkään, hän ajatteli muistaen vanhempiensa tiukkasanaiset selostukset Tylypahkan tupien ominaispiirteistä. Pelkkiä tyhmänrohkeita maailmanparantajia kaikki.
Mutta silti hän muisti hymyilevät huulet ja tarkkaili tyttöä vielä asettuessaan hurraavaan Luihuisen tupapöytään.
*
Hermione huomasi, että mustahiuksinen polkkatyttö tuijotti häntä useaan otteeseen. Tällä oli vähän litistynyt nenä ja hyvin kapeat hartiat, mutta silti koulukaapu asettui olkapäille juuri oikealla tavalla. Silmät olivat suojatut, suu tiukka yhteen puristettu viiva ja kasvojen olemus ylimielisen itseriittoinen. Kuitenkin Hermionesta näytti lähinnä siltä, että tyttö olisi kaivannut kunnollisen lämpimän halauksen. Ystävällinen hymy nousi suupieliin lähes automaattisesti ennen kuin hän kiinnitti taas huomionsa vieressään hikoilevaan Neville-poikaan. Hän joutui ehkä hieman taistelemaan, jottei olisi vilkaissut tyttöä uudemman kerran.
Hän seurasi pieni utelias mielenkiinnon kipinä vatsassaan, mihin polkkatyttö lajiteltaisiin. Kun lajitteluhattu huusi Pansy Parkinsonin kuuluvan tästä eteenpäin Luihuisen tupaan, hän myönsi hiljaa pettyneensä. Hän oli lukenut Tylypahkan historian jo kertaalleen läpi ja tiesi, etteivät luihuiset ja rohkelikot yleisesti ottaen tulleet toimeen keskenään.
Typeriä vanhoja päähänpinttymiä, ennakkoluuloja ja menneitä kaunoja, hän mumisi mielessään ja kurtisti hetkeksi otsaansa. Velhomaailman tulisi puhaltaa yhteen hiileen, jotta sen säilyminen varmistuisi! Hän istui selkä luihuisten tupapöydän suuntaan eikä siis voinut nähdä tyttöä, Pansya, mutta toivoi, etteivät tupakaunat olisi tosielämässä niin raakoja kuin miltä ne olivat kirjasta luettuna vaikuttaneet.
Valitettavasti tupakiistat olivat aivan yhtä raakoja kuin mitä Tylypahkan historiikin kirjoittaja oli kuvaillut. Pahempiakin.
Hermione ei enää toistamiseen uskaltanut hymyillä Pansylle yhtä avoimesti. Mutta siitä huolimatta katseet kohtasivat.
