Nimi: Uudenlaista valoa
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Paritus: Puola/Liettua
Vastuuvapaus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
A/N: Toisen maailmansodan jälkeiset tunnelmat on jo pidemmän aikaa olleet mielessä listalla asioista, joista pitää Hetalian puitteissa joskus kirjoittaa. Nyt se on sitten tehty Puola/Liettua -parilla. Melko synkkä tästä taas tuli, mutta ehkä loppu antaa vähän positiivistakin fiilistä.
Käytössä on sekä ihmis- että valtionimiä. Tässä lista, jotta epäselvyyksiä ei synny
Toris = Liettua
Feliks = Puola
Arthur = Englanti
Lukas = Norja
Ludwig = Saksa
Gilbert = Preussi
Raivis = Latvia
Ivan = Venäjä
Kiku = Japani
Uudenlaista ValoaEnsimmäinen kokoontuminen sodan päättymisen jälkeen on melkein ohi. Toris on jo miltei kerännyt tavaransa. Hän on valmis syöksymään ovesta ulos heti, kun Englanti vaikenee ja antaa heidän poistua. Hän tuntee Ivanin katseen ihollaan. Hän tietää, että Raivis hänen vierellään tuijottaa pöytää uskaltamatta liikahtaakaan. Koko huone on niin jännittynyt, että pienikin väärä liike keltä tahansa heistä saattaisi saada aikaan mitä vain.
”Enää emme voi antaa tällaisen konfliktin toistua. Emme voi. Riskit ovat liian suuret”, Arthur päättää puheensa.
Toris tietää monen vilkuilevan Japanin tyhjää tuolia Kiinan vieressä. Jos toinen, ei, kolmas koko maailmaa ravisteleva sota vielä syttyy, kuka tietää, jääkö siitä kertomaan kukaan. Toris ei ole nähnyt Japania omin silmin, mutta huhut ovat tavoittaneet hänet. Jälki ei ole kaunista. Vierailullaan Venäjän luona Kiina on sanonut, ettei Japani kuole, mutta juuri muuta hän ei Kikun tilanteesta tiedä. Oikeastaan Toris on melko varma, ettei hän haluakaan tietää.
Hitaasti kaikki alkavat liikehtiä poistuakseen. Toris sieppaa tavaransa, mutta jähmettyy saman tien. Ivan on ovella. Hän ei halua joutua liian lähelle, joten on parempi odottaa. Ei ole Ivanin vika, että maan johtajat päättivät vallata tuosta vain koko Balttian, mutta sellaista se on aina ollut. He eivät tosiasiassa voi paljoakaan sille, mitä sodissa tai pienemmissä erimielisyyksissä tapahtuu. On ristiriitaista, kuinka heidän on tarkoitus ilmentää kokonaista maata, eivätkä heidän päätöksensä paina höyhentä enempää, kun on aika päättää taistelun ja rauhan välillä.
Silti Toris ei voi mitään sille, ettei hän halua katsoa Ivania enempää kuin on pakko. Hän vilkuilee hätäisesti pitkin huonetta yrittäen olla pysähtymättä liian pitkäksi aikaa kenenkään kohdalle. Hän ei halua katsoa heistä ketään silmiin; ei vielä, kun kaikki on niin räjähdysherkkää ja vereslihalla.
Ludwig näyttää huonovointiselta, eikä Toris ihmettele. Gilbertin ulkokuori yrittää pysytellä säröilemättä, mutta jopa Preussin vain etäisesti tunteva Toris huomaa, kuinka hänenkin katseensa välttelee muita. Englanti on uupuneen näköinen, eikä ihme. Ranskaa Toris neuvoisi pysyttelemään kiltisti lepäämässä, poissa kokouksista, jos hänen pitäisi jotakin sanoa. He ovat tosiaan surkea ja sekalainen joukko.
Toris on poistumaisillaan Ivanin hahmon kadottua oven suusta. Äkkiä hän kuitenkin huomaa Feliksin, joka seisoo edelleen tiiviisti seinän vieressä olkapäät jäykkinä ja hiukset osittain kasvojen peittona riippuen. Toris tuntee merkit ja tietää, että puolalainen on jotakuinkin niin jännittynyt kuin kenenkään on ylipäätään mahdollista olla. Toris jää seuraamaan tilanteen kehittymistä, sillä Feliksin jättäminen yksin pingottuneen ilmapiirin keskelle ei tunnu vaihtoehdolta.
Ludwig joutuu kulkemaan aivan läheltä Feliksiä tilan puutteen vuoksi ovelle mennessään, ja hetken Toris on varma, että jotakin tapahtuu. Feliks ei kuitenkaan huuda, juokse pakoon eikä tee mitään muutakaan dramaattista. Sen sijaan hän pysyttelee paikallaan, niin liikkumatta, että Toris epäilee hänen pidättävän hengitystäänkin. Viimeisenä huoneesta poistuu Norja Tanskan vanavedessä. Ovelta hän vilkaisee taakseen ja kohottaa kysyvästi kulmiaan. Toris heilauttaa kättään ja Lukas lähtee. Ovi kolahtaa kuin tykin laukaus täydellisesti hiljentyneessä tilassa.
”Tuletko sinä?”
Torisin ääni kaikuu seinistä, vaikka hän puhuu hiljaa. Feliks hätkähtää rajusti ja pyörähtää häneen päin silmät suurina. Toris haluaisi sanoa jotakin rauhoittavaa, mutta mitään ei tule mieleen. Hän ei ole puhunut Feliksin kanssa ikuisuuteen, eikä heidän menneisyytensä ole helppo. Hän ei tiedä, kumpi heistä odottaa anteeksipyyntöä tai -antoa – ehkä molemmat, ehkei kumpikaan. Heillä on liian pitkä historia yhdessä, jotta mikään olisi yksinkertaista.
”Tuletko?” Toris lopulta kysyy, kun hiljaisuuden kaiku ei ota loppuakseen.
Hän viittaa empien kohti ovea, eikä ole edes varma, näkeekö toinen häntä. Feliksin silmät näyttävät niin etäisiltä, että yhtä hyvin hän saattaa katsella jotakin yksityistä painajaistaan Torisin sijaan. He seisovat edelleen hetken äänettömyyden keskellä. Sitten Feliks kohottaa hiukan leukaansa ja jokin hänen katseessaan terävöityy.
”Liet?”
Neljä kirjainta, ja Torisin maailma tuntuu poukkoilevan raiteillaan. Hän ei ole kuullut kyseistä lempinimeä niin pitkään aikaan, että sen käyttö nyt tuntuu lähes absurdilta. Niin paljon on muuttunut edellisestä kerrasta, mutta silti he ovat edelleen tässä.
”Miksi jäit?”
Kysymys on erittäin yksinkertainen, mutta vastaus on kaikkea muuta.
”Näytit siltä, että…”
Toris ei osaa jatkaa. Miltä Feliks näyttää? Yksinäiseltä, pelokkaalta, hauraalta, lista on pitkä, eikä mikään tunnu sopivalta ääneen sanottavaksi.
”Sota ei ole kovin ystävällinen kenellekään”, Feliks naurahtaa kuivasti.
Hänen lausahduksensa on niin täynnä kylmää kyynisyyttä, että Toris hätkähtää, mutta Feliksin on mahdoton pettää häntä. Puolalainen näyttää siltä, että äkillinen tuulenpuuskakin saisi hänet rikki sekä fyysisesti että henkisesti. Hän näyttää pienemmältä kuin vielä milloinkaan. Toris huomaa myös, kuinka hän puree alahuultaan ja puristaa käsiään nyrkkiin kuin estäen niitä tärisemästä.
”Miten tässä kävi näin?”
Torisin ei tarvitse kysyä, mitä Feliks tarkoittaa. Hän uskoo ymmärtävänsä. Miten he ovat päätyneet tähän tilanteeseen, jossa kukaan enää tiedä, mitä sanoa tai tehdä? Kuinka he ovat kaikki päätyneet olemaan enemmän tai vähemmän rikki ja sekaisin? Se ei koske vain heitä kahta vaan yhtälailla lähes kaikkia muitakin. Sotia on ollut ennenkin, mutta tämä on ollut niistä pahin. Ainakin nyt tuntuu siltä, kun kaikesta on kulunut vielä niin vähän aikaa.
”En tiedä”, hän huokaisee vastaukseksi ja astuu muutaman askelen lähemmäksi Feliksiä. Tuntuu järjettömältä pysytellä toisella puolella huonetta, jossa he ovat kaksin. Hän pysähtyy jättäen heidän välilleen vähintään parin metrin tyhjän tilan, mutta silti Feliks värähtää ja siirtyy hivenen taemmas.
”Mietin paljon kaikkea näinä vuosina, kun…” Toris kuulee aloittavansa lauseen, jota hän ei taaskaan osaa jatkaa.
”Kun maailma hajosi. Mitä sinä mietit?” Feliks täydentää häntä ja näyttää ensikertaa kiinnostuneelta.
”Sitä, etten ehkä ikinä enää näe sinua”, Toris tokaisee.
Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka keskustelu on ajautunut tällaiseen suuntaan. Oikeastaan hänelle tulee yllätyksenä sekin, että hän on ajatellut Feliksiä. Nyt kun hän on sanonut sen ääneen, asia tuntuu päivän selvältä. Monesti ajatukset eivät muotoutuneet aivan loppuun asti, mutta hyvin usein Toris muistaa tunteneensa tyhjyyttä siellä, missä Feliks ennen oli. Jo ennen sotaa heidän välinsä olivat mutkikkaat, ja toisen sodan puhjettua hän oli melko varma, ettei heillä enää olisi tilaisuutta korjata asiaa.
”No, me tapasimme taas”, Feliks toteaa.
Toris ei järkytyksekseen osaa sanoa, mitä mieltä toinen asiasta on. Feliks on oppinut piilottamaan tunteitaan paremmin kuin ennen. Jopa hänen on nyt vaikeaa tulkita kaikkea, vaikka ennen puolalainen oli hänelle käytännössä avoin kirja, joka vieläpä usein luki itseään hänelle ääneen.
”Uskotko, että kaikki palaa ennalleen?” Toris kysyy lopulta kysymyksen, jota hän on viime aikoina pyöritellyt mielessään.
”Mitä tarkoittaa ennalleen? Jos tarkoitat, että unohdamme kaiken ja elämme, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan, en.”
”En minäkään, mutta en minä sitä ajatellutkaan. Haluan vain uskoa, että elämä on joskus taas, niin no, elämää.”
”Allekirjoitan”, Feliks hymähtää, ja hänen suupielensä kohoavat hivenen.
Vaikkei kumpikaan sano jälleen hetkeen mitään, ilma ei tunnu enää yhtä painostavalta. Jossakin ikkunan ulkopuolella laulaa lintu, ja Toris pitää sitä hyvänä merkkinä. Osittain sen rohkaisemana hän antaa vuosikausia kadoksissa olleen hymyn nousta huulilleen.
”Mennäänkö?”
Feliks katsoo häntä hetken kuin tarjousta harkiten. Sitten hänkin väläyttää hymyistä pienimmän ja rentoutuu ensimmäistä kertaa koko päivänä.
”Liet, en uskonut enää ikinä kuulevani, että sinä pyytäisit minua kanssasi yhtään mihinkään.”
”Parasta uskoa”, Toris vastaa tiukasti ja ojentaa kätensä hetken ainutlaatuisuuden ja liian kauan jatkuneen ikävän pakottamana.
Aluksi näyttää siltä, että Feliks kavahtaa pois, mutta sitten hänessä syttyy kipinä – se sama, joka on estänyt häntä tuhoutumasta kokonaan ja menettämästä itseään, se joka tekee Feliksistä niin ainutkertaisen. Toris tuntee viileiden sormien sulkeutuvan omiensa ympärille, ja maailma tuntuu tulvahtavan täyteen uudenlaista valoa.