Kalevi
Heikki lukee paljon, ja sillä on välillä rasittavakin tapa pommittaa mua kuvilla, sitaateilla ja ääniviesteillä, joissa se hehkuttaa ja lainaa viimeisintä löytöään. Jos olen miehen seurassa, se tulee keskeyttämään mun touhut intoilemalla jotakin hienoa tai hauskaa kohtaa lukemastaan kirjasta, vaikka yrittäisin hienovaraisesti viestittää, että pärjään ilmankin. En mä ikinä sano mitään, koska Heikki on niin hellyttävä ja ihana intoillessaan. Sen vilkasta pulputusta on kiva kuunnella.
Mut välillä mua huolettaa, kun Heikki lainaa jotakin superromanttista tai oivaltavaa, koska mä en ole hyvä sanojen kanssa. Mietin, että vittuileeko Heikki mulle rivien välistä. Ehkä mies haluaisi, että mä sanoisin sille edes joskus jotain yhtä kaunista.
Yritän tiedustella, mikä on Heikin lempikokoelma kauniita sanoja, jotta saisin vähän apua ja inspiraatiota oman ilmaisukykyni kehittämisessä.
”Sun muistilaput, tietysti”, Heikki vastaa yllättäen mut täysin.
”Miksi vitussa?” äimistelen, koska enhän mä ole kirjoittanut niihin mitään hienoa tai henkilökohtaista, vai oonko muka?
Tuttua haltioitumista puhkuva Heikki hakee albumin, jonka muovitaskuihin se on valokuvien sijaan sujauttanut kasan muistilappuja, sellaisetkin, joissa lukee kaikenlaisia älyttömyyksiä kuten:
Jääkaapissa on lasagnea.
Sun sauvasekoitin näyttää dildolta.
Osta patakintaat.
Voi jumalauta.
Vein sun paidan, arvaa minkä.
En kestä sua.
Maitoa, sokeria ja voita, sun naapuri on oikea noita.
Oo idiootti omalla ajallas.
34733101 Tampere 10.
”Miksi sä säilytät tällasta paskaa?” köhäisen hämilläni ja suljen albumin vauhdilla. Mua nolostuttaa lukea muistilappuja, joita en oo tarkoittanut säilytettäväksi.
”Tätä teosta sulla ei ole lupa arvostella”, Heikki puuskahtaa. Se vie albumin muiden rakastamiensa teosten keskelle. Huomaan hehkuvani ja hymykin on kuin vähäjärkisellä, koska Heikki vaalii mun sanoja, niitä kaikista typerimpiäkin.