Tämä(kin) on alku | S | maailmanlopun romantiikkaa | 5/5

[hiddenben]

Nimi: Tämä(kin) on alku
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: päättyvän maailman romantiikkaa
Haasteet: Ota koppi! (tämä runo, tämä kuva), Kepeä kesäromanssi (Ben E. Kingin kappaleella Stand by me), Anne Michaels -sitaattihaaste (to taste the salt of the stars / in the sea), Originaalikiipeily sanalla aurinko sekä SOINTI! (huhtikuu)
Yhteenveto: Maailmaa vavisuttaa tieto siitä, että aurinko on sammumassa. Henna juo yksin Tom Collinsia kävelykadulla ja miettii, mitä tekisi elämänsä viimeisinä päivinä, joita on jäljellä ehkä yksi, ehkä seitsemän, kukaan ei tiedä. Sitten Antti löytää hänet.

K/H: Tämä teksti on tällainen ”heitetään viisi haastetta (plus mikroficci-inspiraatio) tehosekoittimeen ja katsotaan, miltä lopputulos näyttää”. No, tällainen tästä tuli! Viime päivinä ympäristöasiat ovat ahdistaneet tavallista enemmän, joten kirjoitin maailmanlopusta, jossa elämä ei kaikesta huolimatta pääty kaaokseen ja paniikkiin. Julkaisen koko kokonaisuuden kerralla. Osia on viisi ja jokainen osa sisältää kolme mikroficciä. Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita!

Tämä(kin) on alku

I

Kitkerää

Kahden korttelin päässä palaa. Palaneen kumin haju yltää kävelykadulle asti, jossa istun yhdessä koiran kanssa yhdellä niistä penkeistä, joita ei vielä ole heitetty vaateliikkeiden näyteikkunoista sisään.

Huljutan lasissani Tom Collinsin pohjia. Drinkin jääpalat ovat sulaneet aikaa sitten, mutta sitruunan hapan maku viipyilee edelleen kielelläni.

Open bar - from here until the end. Niin vastapäätä olevan baarin ovessa lukee.

Toisella puolella jokea kuuluu ambulanssin hälytysääni.

”Kuka vielä jaksaa tehdä töitä?” kysyn koiralta, joka vilkaisee minua kulmiensa alta ja heilauttaa häntäänsä.

Hymähdän. Eikö eläin aavista maailmanloppua? Eikö se haista sitä minun hiessäni, kaikkien ihmisten hiessä: ahdistusta, kuolemanpelkoa, toivottomuutta?

Kunnes näin sinut jälleen

Lasi on tyhjä. Nousen penkiltä ja lähden kulkemaan kävelykadulta ylämäkeen kohti puistoa. Koira kävelee vierelläni vapaana. Sillä ei ollut edes kaulapantaa, kun se tassutteli luokseni ja antautui rapsutettavaksi.

Mutta ei päättyvässä maailmassa kontrollia enää tarvita. Kukaan ei välitä säännöistä, yhteiskunnan normeista, joita on rakennettu satojen vuosien ajan.

Tämän maapallon viimeisinä päivinä merkitystä on vain ihmisen haluilla.

Harmi vain, etten tiedä, mitä haluan. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä seuraavat päivät ennen kuin aurinko sammuu.

Koira nuolaisee kättäni. Vierelleni ajaa auto.

”Henna?”

Tähyilen kuljettajaa auton avoimesta ikkunasta. Henkäisen.

”Antti?”

Ja kaikki keveni

Antti avaa oven ja astun autoon. Koira vingahtaa ja ottaa askeleen eteenpäin, sitten taaksepäin kuin epäröiden. Vilkaisen Anttia, katseeni käy hänen parransängessään.

”Voiko koira tulla mukaan?”

”Tietysti”, Antti sanoo. Nousen autosta, avaan takapenkin oven ja koira hyppää sisään. Palaan pelkääjän paikalle, pamautan oven kiinni ja kiinnitän turvavyön.

”Minne mennään?” kysyn Antilta, joka painaa kaasua ja irrottaa käsijarrun. Mäkilähtö on pehmeä ja huoleton.

”Maailman ääriin, niin pitkälle kuin ehditään. Miltä kuulostaa?”

”Täydelliseltä.”

[hiddenben]

II

Tie on autio

Annan Antin huolehtia muista autoista ja risteyksistä, ja keskityn katselemaan ohi vilistäviä maisemia. Auton ikkunat ovat raollaan, kaupungin hajut tulevat sisään. Savua, kesän kuumaa ilmaa, rautateiden tuoksua.

Hetken kaikki hajut ja tuoksut ahdistavat, koska ne muistuttavat kaikesta, minkä ihmiskunta pian menettää, mutta vilkaisu Anttiin karkottaa maailmanlopun ajatukset mielestäni. Sen sijaan mietin, millä todennäköisyydellä kohtaan juuri Antin kolme päivää ennen maailman päättymistä.

”Hauskaa, että tunnistit minut”, sanon, kun pääsemme kaupungista ulos ja tie edessämme autioituu hujan hajan parkkeeratuista autoista. ”Kadulla siis. Ei olla nähty…”

”Kymmenen vuoteen, niinpä.”

Mieleni lyö tyhjää

Antti kiihdyttää moottoritiellä sataankahteenkymmeneen kilometriin tunnissa. Katumaasturin moottori on yllättävän hiljainen, malli on kai uusi. Mietin hetken, onko Antti löytänyt sen hylättynä kadulta.

”Näin sinusta unta”, Antti sanoo ja keskeyttää ajatukseni. ”Ihan vähän aikaa sitten, seuraavana yönä siitä, kun tieto maailmanlopusta tuli.”

Hymähdän. ”Aijaa?”

”Vaikka en ole nähnyt sinua ikuisuuksiin, tunnistin sinut heti.”

”Mitä minä sinun unessasi tein?”

”No”, Antti etsii sanoja hetken ja kun katson häneen, hän kääntyy kohtaamaan katseeni ja hymyilee. ”Sinä olit sitä mieltä, että me selvitään tästä.”

Hämmennyn niin, että en saa sanotuksi sanaakaan.

Radio soi, onneksi

Hiljaisuus välillämme kasvaa ja ojentaudun laittamaan radion päälle. Auton täyttää radiokanavan särinä. Takapenkillä koira haukahtaa.

”Kukaan ei varmaan ole enää töissä radioasemilla”, sanon.

”Yritä silti”, Antti sanoo. ”Ehkä joku on laittanut ikuisen soittolistan soimaan.”

Selaan radiokanavia ja kuuntelemme särinää, kunnes yhtäkkiä auton täyttää lempeä jazz. Huokaisen helpotuksesta.

”Siinä unessa”, Antti sanoo. ”Sinä olit täynnä iloa. Sanoit, että tämä on vain yksi monista lopuista ja että loppua seuraa aina alku.”

Pyöräytän silmiäni. ”Vai tuli minusta oman elämäni filosofi.”

Anttia naurattaa.

”Juuri sitä sinä siinä unessakin päivittelit.”

[hiddenben]

III

Rakkauspisteitä

Vilkaisen Anttia, hänen hymykuoppiaan ja tummaa tukkaansa. Me emme saaneet montaa rakkauspistettä. Laskin ne vihkoon useat kerrat, silloin lukion matikantunneilla: keskelle kirjaimet

L O V E S

ja ympärille meidän nimemme

H E N N A      

A N T T I

Tulokseksi tuli aina 0 0 0 1 0 - aivan kuin meillä olisi ollut prosentin tuhannesosan mahdollisuus onnistua parisuhteessa.

Hävittävän pieni. Uskoin numeroita ja jätin Antin kiusoittelut huomioimatta.

Kun jazz vaihtuu motowniin, ja Antti alkaa laulaa mukana, mietin, ettei ehkä olisi pitänyt.

Niitäkin laskettiin

”No, mitä sinulle kuuluu?” kysyn, kun aurinko alkaa laskeutua kohti horisonttia. Ajamme yhä vain, Antilla on suunnitelma ja takakontissa kuulemma kaksikymmentä litraa bensiiniä sekä ruokaa ja juomaa loppuelämäksi. Muita autoja ei ole näkynyt tuntikausiin.

”Ihan hyvää, olosuhteet huomioon ottaen”, Antti vastaa. ”Tein palomiehen töitä, harrastin maantiepyöräilyä ja olin täysin koukussa Suits-sarjaan. Kirjojakin innostuin lukemaan, usko tai älä.”

Naurahdan. Antti oli lukiossa aina se, joka ”unohti” lukea kaunokirjallisen teoksen äidinkielen kurssia varten.

”Entä rakkauselämä?”

”Ennen kiireinen, nyt hiljainen.”

”Harmittaako se sinua?”

Vilkaisen jälleen Antin suuntaan vaivihkaa. Hän on niin tyyni.

”Ei enää.”

Ihan vain huvikseen (tositarkoituksella)

”Millaista elämää sinä sitten elit?” Antti kysyy.

”Kirjoitin väitöskirjaa siihen päivään saakka, kun uutiset tulivat. Elin itsekseni eikä perheen kanssa tullut pidettyä yhteyttä. Äiti ja isä muuttivat Australiaan, kun aloitin jatko-opinnot.”

Antti viheltää lyhyesti. Vilkaisen koiraa. Se on nukahtanut.

”No”, Antti sanoo sitten ja virnistää, vilkaisten minua pilke silmäkulmassa. ”Mietitkö usein minua?”

Vastaan hänen katseeseensa ja kohotan kulmaani. ”Vähintään yhtä usein kuin sinä minua.”

Nauramme molemmat, vaikka oikeasti minä mietin häntä vuosien varrella aika usein.

[hiddenben]

IV

Rannalla, ei aaltoja

Ilta alkaa hämärtää, kun Antti kääntyy asfaltilta tielle, jota en olisi itse huomannut. Hän ajaa kiemurtelevaa metsätietä pitkin, kunnes saavumme mäntyjen rajalle. Sen toisella puolella avautuu meri - tai se, mikä joskus oli meri. Nyt vesi on kadonnut, karannut kauas ulapalle.

”Oho”, Antti sanoo. ”Ei ihan niin romanttinen paikka kuin olin suunnitellut.”

”Varmaan vuorovesi”, sanon ja yritän olla huomioimatta vatsani tekemää volttia Antin sanat kuullessani. ”Avaruus taitaa olla yhtä sekaisin kuin ihmiskunta.”

”Illasta tulee sentään kaunis. Laitetaan leiri pystyyn ja nautitaan, kun vielä voidaan.”

Vain me kaksi (ja koira)

Koira haistelee rantahietikkoa ja etsii itselleen kepin, jota alan heitellä sille. Mietin, miksi se valitsi liittyä juuri minun seuraani. Ja miten Antti löysi meidät. Miten me päädyimme juuri tälle autiolle rannalla, joka ei ole enää ranta? Miksi maailma päättyy juuri, kun minun on hyvä olla?

Antti on löytänyt matkaradiosta saman kanavan, jota kuuntelimme autossa. Se soittaa edelleen musiikkia, ei koskaan mainoksia eikä juontajan puhetta, ja mietin, miltä tyhjässä studiossa näyttää. Kuinka vieraaksi tämä maailma yhtäkkiä on muuttunut.

Kun Antti alkaa keittää vettä trangialla pussipastaa varten, istun hänen viereensä. Oloni on kaikesta huolimatta kotoisa.

Ja hiljaisuus

Katselemme auringonlaskua käsi kädessä. En tiedä, milloin se ehti tapahtua. Jossain pussipastan haarukoimisen ja dekadenttien Pirkka-keksien välillä Antti vei kätensä omalleni ja minä tartuin siihen. Koira istuu vierelläni ja vaikuttaa tyytyväiseltä. Ehkä se on löytänyt paikkansa maailmassa - niin kuin minäkin.

”Tiedätkö”, sanon lopulta. ”Minä olin sinuun tosi ihastunut jo yläasteella.”

Antti puristaa kättäni ja katsoo minuun. ”Ja minä sinuun, vaikkakin vasta lukiossa.”

”Mutta silti me ei alettu seurustella.”

Mietin rakkauspisteitä, miten typerää niiden laskeminen oli.

”Ehkä ajoitus ei vain ollut oikea.”

Katson Antin silmiä, niiden ikuista ilonpilkettä. Haluaisin kysyä Entä nyt?, mutta silloin radio särähtää.

[hiddenben]

V

8 minuuttia aikaa

Käännymme molemmat katsomaan matkaradiota. Musiikin sijaan kuulemme miehen äänen.

”Nyt se sitten on tapahtunut”, juontaja sanoo ääni väristen. ”Aurinko on sammunut. Elinaikaamme on jäljellä kahdeksan minuuttia, tai tarkalleen ottaen… seitsemän ja puoli.”

Antti puristaa kättäni lujempaa, minä vien vapaan käteni koiran turkille ja upotan sormeni sen pehmeyteen.

”Nämä ovat jäähyväiseni”, juontaja jatkaa. ”Soitan vielä yhden kappaleen, ennen kuin… No. Tiedätte kyllä. Kiitos kuuntelijoille ja… onnea matkaan.”

Radio on hetken hiljaa, kunnes Ben E. Kingin ääni kantautuu kaiuttimesta.

Sanoa hyvästit ja muistaa

Antti nousee jaloilleen ja tempaa minut keveään tanssiin, sovittaen askeleemme kappaleen tahtiin.

When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we'll see

Koira katselee meitä uteliaana, mutta ei yritä päästä mukaan. Aivan kuin se tajuaisi, että tämä hetki on meidän. Kun kertosäe alkaa, Antti ohjaa minut pyörähtämään ympäri. Pyörähtäessäni takaisin astun hänen jalalleen.

”Sori”, sanon ja punastun.

Antti vain hymyilee ja laulaa Kingin mukana: ”Just as long as you stand, stand by me.”

Vastaan hymyyn ja vatsassa pyörivät perhoset. Tältäkö auringon sammuminen tuntuu: ilolta, jännitykseltä, keveydeltä?

Tanssimme, kunnes kappale päättyy ja radio hiljenee.

Sitten olemme yksin.

Tämä(kin) on alku

Viimeiset minuutit vietämme hiekalla ja olemme hiljaksiin. Koira tulee makaamaan viereeni ja uikuttaa, mutta lopettaa, kun rapsutan sen kylkeä. Antti istuu niin lähellä, että olkapäämme koskettavat.

”Kengät”, Antti sanoo, kun minuutteja on jäljellä varmaankin enää kaksi. Heiluttelen sandaalejani vastaukseksi. ”Luuletko, että tarvitset niitä taivaassa?”

”Jos vaikka pitää kävellä”, sanon. ”Mieti: kun sinulla on jalat täynnä rakkuloita kaikesta kävelemisestä, minun askeleeni on yhä keveä. Voit vain katsella ja harmitella, kun et itse tajunnut tehdä samoin.”

”Vai nähdään me taivaassakin”, Antti hymähtää. Painan pääni hänen olkapäälleen.

”Tietysti”, sanon. ”Nähtiinhän me kadullakin.”

”Niinhän me nähtiin.”

[Kaarne]

Täällä ollaan, kuten luvattu! Mitään järkevää sanottavaa minulla ei ole, mutta aloitetaanpas nyt sitten suuresta kritiikistä.

Huljutan lasissani Tom Collinsin pohjia. Drinkin jääpalat ovat sulaneet aikaa sitten, mutta sitruunan hapan maku viipyilee edelleen kielelläni.

Minusta Tom Collinsin kursivoiminen on tuossa kohtaa vähän hassu ratkaisu. Ymmärrän sen tavallaan, mutta jotenkin siihen katse tömähtää, ja mikroficeissä tuollaiset erityismuotoilut pyösäyttävät vielä aivan eri tavalla kuin pidemmissä. Ei se nyt iso juttu ole, mutta koska useammankin lukukerran jälkeen aina pysähdyn tuohon, niin sanon siitä Sitten ei muuta kritiikkiä ehkä olekaan, joten mennään eteenpäin.

Ensinnäkin: Tämä oli ihana! Maailmanloppuhygge on minusta genrenä aina jotenkin erityisen ihastuttava, ja tässä oli sellaista kaunista kuulasta lempeyttä, mutta riittävästi myös palavaa kumia ja katkua ja rosoja, jotta se maailmanlopun taustakanvaasi oikeasti myös sai ansaitsemaansa huomiota. Tykkäsin todella paljon tuosta radiokanavasta ja siitä, että sitä pyörittävä tyyppi oli hiljaa aivan viimeisiä hetkiä lukuun ottamatta, ja tietenkin Stand By Me oli myös aivan upea maailmanloppubiisi. Jos maailma loppuisi, se saattaisi hyvinkin olla se kappale, jota toivoisin viimeiseksi hitaaksi.

Antti on hahmona tosi symppis ja päähenkilö myös, vaikka hänessä onkin ehkä aika paljon sinua itseäsi. Vaikka se ei siis haittaakaan, koska toisaalta sää oot symppis myös! Pidin kaksikon kemiasta ja tuosta pienestä maagisen realismin vivahteesta, joka eksyi mukaan Antin näkemän unen myötä. Myös nuo osien nimet olivat erinomaisia, ja aivan lopun keskustelu tosi kaunis kaikessa haikeudessaan ja toiveikkuudessaan.

Minusta tämä on tosi upea mikroficcisarja, jonka pariin palaan varmasti vielä useasti. Toivon, että muutkin löytävät tämän äärelle. ♥

[Thelina]

Olipa tämä mukavaa luettavaa! Pidin siitä, että mikromittaisillakin pätkillä oli kullakin oma otsikko ja että maailmanlopusta huolimatta tässä oli ihanaa lempeyttä ja tavallisia asioita sekä tietenkin pientä kutkuttavaa romantiikkaa ja huomasin myös, että kun otsikot lukee peräkkäin, ne muodostavat ihania pikku kokonaisuuksia! Nerokasta!

Pidin kovasti Hennan mukaan lyöttäytyvästä koirasta ja siitä miten hän miettii, kuka vielä jaksaa tehdä töitä, kun aurinko sammuu. Tuntuu, että Antin kyytiin hyppääminen sai Hennan hiukan irtautumaan maailmanlopun ajatuksista ja huolettoman autoilun ja radion kuuntelun kuvailu oli jotenkin ihanaa luettavaa. Pehmeä mäkilähtö, ajaminen maailman ääriin ja toiseen tutustuminen uudestaan <3 Rakkauspisteet olivat ihana yksityiskohta, olen varmasti joskus tehnyt itse samaa! Pidin myös siitä, että  maisema oli muuttunut, mutta retkiruoka - trangialla keitetty pussipasta - on niin arkista ja tuttua.

Oli ehkä hyvä päätös olla kaukana kaikesta auringon sammuessa. Tanssiminen hiekalla, vierekkäin makoilu ja hymyilyttävä keskustelu kengistä lienevät paras mahdollinen tapa viettää maailmanlopun hetki. Kiitos tästä kokonaisuudesta, olipa ihanaa sunnuntailukemista!

[hiddenben]

Kaarne, et nyt ehtinyt saada vastausta tähän kommenttiin ennen taukoasi, mutta ehkä ehdit sen kuitenkin myöhemmin jossain vaiheessa näkemään Tom Collins -kritiikkisi oli erittäin oivallinen ja saatankin käydä vaihtamassa sen takaisin ei-kursiiviksi, kiitos siis siitä! Maailmanloppuhygge on sanana tosi oivallinen, siitä saisikin ihan oman genrehaasteensa (tai oikeastaan x-hygge -haaste! angsthygge, grimhygge, maailmanloppuhygge... mahdollisuuksia on melkein liian monta) Mutta kivaa, että se maistui ja että musiikkivalinta osui kohdilleen! On kyllä totta, että tässä tarinassa en lähtenyt hakemaan kovin erilaisia hahmoja vaan hain inspiraatiota omasta elämästä ja menneistä tuttavuuksista Sinäkin olet symppis ja kiitos, kun kirjoitit niin kivan kommentin ♥

Thelina, kivaa, että viimeinen ihailutekstisi oli juuri tämä! Ja aivan ihanaa, että huomasit noiden väliotsikoiden muodostavan oman pienen mikrotarinansa jokaisessa osassa - se oli yksityiskohta, jonka piilotin mukaan, joten kivaa, että se löytyy lukijallekin ♥ Ihana kuulla, että tämä oli synkästä teemasta kivaa ja levollista luettavaa! Ja että tästä löytyi tuttuja piirteitä. Hain tähän aika paljon inspiraatiota omasta elämästä, johon niin rakkauspisteet kuin pussipasta ovat kuuluneet, joten kivaa, että tykkäsit. Kiitos kommentistasi ♥

[Sisilja]

Olipa tämä. Olipa tämä! Hurjan lohduton ja samaan aikaa häkellyttävän tyyni tarina! Huhuh, luin tämän jo aiemmin tänään ja piti vetää kunnolla ja rauhassa henkeä, että saan jotain sanotuksi. Maailmanlopun romantiikka on sydäntäni lähellä, jos näin voi ja kehtaa sanoa, ja tämä oli yleisfiilikseltään aika erilainen kuin mitä olen lukenut. Pidin tästä tosi tosi paljon!

Sinänsähän olisi muuten oikein fiksua pysyä rauhallisena ja etsiä palanen rauhallista luontoa ennen vääjäämätöntä loppua, jos ja kun se loppu todella on väistämätön, eikä hukata aikaa suremiseen ja katumiseen ja panikointiin. Ihailen silti näiden hahmojen hermoja! Tämän tekstin tunnelma vetää jopa vähän sanattomaksi, niin jännä se on. Kuuntelen tässä kommentoinnin taustalla tuota Ben E. Kingin kappaletta, ja tässä biisissähän on hyvin lempeä ja toiveikas tunnelma, ja tuntuu todella että paljon tämän kappaleen luomasta maisemasta on löytänyt tiensä tähän tekstiin. Onnistunutta siis! Mutta hui, en ihan silti uskalla pitää ainakaan kovin kepeänä kesäromanssina sitä, että löytää rakkauden vanhasta koulukaveristaan viittä vaille ennen maailmanloppua, kauhean epäreilu ja traaginenhan se romanssi on (eli just sellainen joista fiktiossa kovasti tykkään, hahaa)! Toisaalta sanotaan, että hetki onnea on parempi kuin ei onnea ollenkaan... Tosiaan, tekstin päättäväisen seesteisestä fiiliksestä huolimatta mua kävi kovasti surettamaan se, että Hennalla ja Antilla loppui aika auttamatta kesken (ellei sitten halua lohduttautua sillä, että taivaassa aikaa on luvassa loputtomiin), että kaikki tosiaan ehti vasta alkaa. Mahtava nimi tällä tekstillä muuten, tosi oivaltava!

Tätä lukiessa pohdin, voiko kaikki tässä kerrottu totta ollakaan, kun Antti saapuu paikalle niin sopivasti ja niin syli avoimena rakkaudelle ja kertoo vielä kaiken päälle nähneensä unta Hennasta (mikä etiäinen!). Olin puolivälissä tekstiä jo melko varma, että tämä jokin "uni unen sisällä" -tyyppinen tarina, että Antti kertoo nähneensä unta ja sitten Henna tajuaa näkevänsä unta, eikä Anttia ole ollenkaan, ja Henna kohtaakin maailmanlopun aivan yksin (tai korkeintaan yhdessä koiran kanssa). Kaarne mainitsikin, että tässä tekstissä oli maagisen realismin tuntua, ja niin oli kyllä minunkin mielestäni! Niin! Ehkä se rauhaisa tunnelma kietoutui sellaiseen epätodellisuuden tuntuun, siihen, etteivät asiat kai voi mitenkään olla oikeasti siten kuin kerrotaan. Vaan olivat ne! On oikeastaan hyvin, hyvin lohdullista, että jokin kohtalo tai muu tarjosi Hennalle vielä viimeisen mahdollisuuden Antin kanssa. Aih voih. <3

Pidin tosi kovasti siitä, että radiotoimittaja oli ottanut sydämen asiakseen soittaa vielä aivan viimeisillä sekunneilla kaunista musiikkia. Ja toivottaa sitä ennen "onnea matkaan". Kaunista ja karmivaa yhtä aikaa!

Bongasin Thelinan tapaan nuo veikeästi jatkuvat väliotsikot, ihanan vihjaileva tapa värittää tarinaa! Ja todettakoon vielä se, että mua ei häirinnyt kursivoitu Tom Collins yhtään, se näytti ihan luontevalta, ja vietinkin tänään varmaan kymmenen minuuttia etsien tietoa siitä, kuuluuko juomien tai ruokien nimiä kursivoida vai ei. Ilmeisesti ei kuulu, mutta ei se kursiivi kyllä mitään haittaa! Mukavan painokas muotoilu.

Miksi maailma päättyy juuri, kun minun on hyvä olla?

Siis niinpä! Mikä suunnaton, ihana vääryys! <3

// Aah ei, kerroin vain oman mielipiteeni, niin kuin kaiketi sinäkin kerroit omasi, Kaarne.

[Kaarne]

^Haluan tähän vielä sanoa, että itsekin mainitsin siitä lähinnä siksi, että tiedän, että hiddenbeniä usein kiinnostaa myös se, mikä on ns. kieliopillisesti oikea tapa tehdä asioita. Jos kyse olisi ollut jonkun muun tekstistä, tuskin olisin asiaa maininnut ollenkaan, ja myös lukenut tätä eri tavalla. Ja voisihan sen nimen kursivoida vaikka ihan jo painottaakseen sitä, että maailmanlopun edellä Tom Collinskin on harvinainen ja elämyksellinen juttu ihan eri tavalla. Ylipäätään tällaiset erityissäännöt ovat tietenkin sellaisia, että niitä saa rikkoa tietoisesti ihan niimpal kuin kukin lystää, eikä oma tarkoitukseni ollut nipottaa. Olen pahoillani, jos kommentistani välittyi sellainen fiilis.

[hiddenben]

Kielioppikommentit ovat kyllä aina tervetulleita, vaikka ne vähän itsetuntoa nipistäisivätkin Tässä Tom Collins -keississä selkeästi välittyy se, että lukukokemuksia on erilaisia ja tuo kursiivi häiritsee yhden, mutta ei toisen lukemista. En ole vielä päättänyt, onko Tom Collins niin elämyksellinen, että se ansaitsee kursiivinsa Mutta tulipahan jälleen pohdittua kielioppijuttuja - ja se on aina hyvä juttu!

Ja sitten! Sisilja, kiitos aivan huippuilahduttavasta kommentista! Ihan hämmentää ja hymyilyttää, että tämä teki sinuun vaikutuksen ja onnistuin tavoittamaan tässä maailmanlopun ristiriitaisuuden (ja kappaleen tunnelman!) - on nimittäin täysin totta, että tuossa tilanteessa voisi ajatella juurikin 'uni unen sisällä' olevan luonnollisempi selitys kuin aito tyyneys, tai että tässä on maagisen realismin elementtejä (mikä on kyllä aina kiva, koska se on lähellä sydäntäni!), mutta minä jotenkin halusin tuoda esille sitä, että totaalipaniikin sijaan ihminen voi myös reagoida täydellisellä tyyneydellä tuollaiseen järisyttävään tapahtumaan. Toki, Antin tapaaminen on melkein liian hyvää ollakseen totta, mutta ehkä minä sitä kautta yritin epätoivoisesti tuoda kepeää kesäromanssia tähän kauheuteen Etiäiseen liittyvä sulkukommentti oli muuten ihana, en ollut itsekään tajunnut sitä, mutta niinhän Antti taitaa olla! Kivaa myös kuulla, että tuo radiotoimittajan rooli sekä väliotsikot olivat toimivia yksityiskohtia. Tykkäsin leikitellä tässä tarinassa juurikin väliotsikoilla ja luoda sitä kautta vielä yhden mikrotarinan tähän kokonaisuuteen Kiitos vielä aivan ihanasta kommentista ja että luit, se merkitsee minulle paljon! ♥

[Vendela]

Kommiksesta hei!

Tarjottelit siellä jotain tuolta Anne Michaels -sitaattihaastesta joten nappasin sieltä tämän, koska halusin kommentoida jotain sinun kirjoittamaasi. Kun klikkasin tämän auki, niin otsikko kiinnitti heti huomion Ensinnäkin nimi on mielenkiintoinen kun kuvauksena on maailmanloppu eli siis kuinka mikään voi olla alku jos tiedossa on loppu. Tämän ristiriidan myötä päädyin lukemaan tätä ja olipa kivaa että päädyin.

Sisilja tuossa jo mainitsikin, että aika epäreilua tämmöinen romanttinen kohtaaminen juuri kun aikaa ei enää ole. Mutta juuri se teki tästä tosi mielenkiintoisen tekstin, että kuinka nämä toisilleen ennestään tutut hahmot käyttivät nuo viimeiset hetkensä. Etenkin kun tunteita oli puolin ja toisin. Mutta kuten hänkin sanoi, aivan paras mahdollinen asetelma Koska ei kai kukaan oikeasti haluaisi lukea tylsää tekstiä missä ei olisi jotain pointtia. Ja tässä juuri tuo kaiken päättyminen loi sellaisen jännitteen, että loppuun asti sitä mietti että tapahtuuko tässä vielä joku käänne. Tavallaan se tapahtui, kun Henna oli vakuuttunut että he tapaavat vielä ja ajatus miellytti myös Anttia Samaistuin tähän positiiviseen ajattelutapaan todella paljon, koska haluaisin itsekin nähdä asian juuri näin ettei kyseessä ole loppu vaan jonkin uuden alku.

Nuo väliotsikot kiinnittivät minunkin huomion, mutta vasta luettuani tuon Thelinan kommentin tajusin lukea ne putkeen ja todellakin, miten kauniisti nekin kertoivat tarinaa! Hieno oivallus ja todella mainio toteutus Muutenkin tämä oli kirjoitettu todella kauniisti ja tykkäsin kuinka vähillä sanoilla saattoi kertoa niin paljon. Esimerkiksi tuo rakkauspisteiden laskeminen oli ihan loistavasti toteutettu! Tuttu "peli" omastakin lapsuudesta/nuoruudesta mitä kautta oli helppo peilata näiden aiempaa "suhdetta".

Kaarnen kanssa olen vahvasti samaa mieltä: Stand By Me on loistava maailmanlopun biisi! Tuohon drinkin kursiiviin en osaa kieliopillisesti sanoa mitään, mutta itseäni se ei häirinnyt Tässä on tosiaan varmasti kyse myös siitä, miten kukakin tekstiä lukee, kuten hiddenben sanoitkin jo

Mutta kylläpä tämä tosiaan herätti ajattelemaan hyvin monenlaisia asioita! Mitä jos se maailmanloppu ihan oikeasti tulisi tällä tavalla, että sen pystyisi aika tarkasti sanomaan? Kuinka itse käyttäisi viimeiset päivänsä/hetkensä? Tuosta radiojuontajasta tuli jotenkin sellainen työlleen omistautuneen ihmisen kuva, joka aidosti ja oikeasti rakastaa sitä mitä tekee! Tulin ehkä jopa hieman kateelliseksi tuosta

Kiitos tästä, pidin todella paljon

Vendela

[hiddenben]

Vastauksessani on vierähtänyt tovi, mutta kommentin tuoma ilo ei kyllä ajan myötä katoa! Kiitos siis kovasti, että valitsit tämän tekstin sitaattihaasteesta, Vendela Ihana kuulla ajatuksiasi tästä tekstistä! Minustakin tässä on samanaikaisesti ihana ja kamala asetelma, mutta juurikin tuo Hennan ajatus myöhemmin tapaamisesta tuo mielestäni tarpeellista toiveikkuutta muuten aika dystooppiseen tekstiin.

Hauska, että bongasit kommenttien kautta vielä tuon minitarinan! Ja että tykkäsit rakkauspisteistä! Se oli nimittäin ensimmäinen osa, jonka tähän kirjoitin ja josta tarina lähti rakentumaan. Radiojuontaja on kyllä ihan omanlaisensa tyyppi ja tosiaan aika onnekas, kun on noin selvästi löytänyt oman juttunsa Kiitos ihanasta kommentista ♥