Ficin nimi: Arpeutuminen ottaa aikansa
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: The Witcher (Netflix)
Ikäraja: Uskoisin että k-11
Paritus: Geralt/Jaskier
Genre: Draama & tunteista puhuminen
Summary: "Kuule, jos sanotaan 'ei siitä sen enempää', se yleensä tarkoittaa: anna vittu olla."
A/N: Jeskamandeera, miten tämä olikin niin työläs saada valmiiksi ja julkaisukelpoiseksi. 😳 En muista että olisi hetkeen yhtä paljon antipatiaa herännyt yhtä kirjoitusprosessia kohtaan, ellei yliopiston esseitä lasketa. Näköjään motivaatiokuolema uhkaa ulottua fiktioonkin, yhyy. Idea oli kiva ja toteutuskin onnistui ihan mukavasti, mutta vähemmän tahmeammin tämä ryökäle olisi kyllä voinut edetä. xD Tämä sijoittuu toisen kauden viimeisiin jaksoihin, joissa Geralt ja Jaskier ovat jälleen löytäneet tiensä toistensa luo.
***
Geralt oli kironnut enemmän kuin muutaman kerran sitä tosiasiaa, ettei noitureille ollut suotu ajatusten lukemisen taitoa. Inhimillisten tunteiden nimeäminen ei ollut erityisen hankalaa, monet havaitsi ilman virittyneitä aistejakin, mutta tunteiden ymmärtämisessä hän kohtasi toisinaan vaikeuksia. Jaskier ei myöskään ollut yhtä helposti luettavissa kuin joku mieleltään ja tunne-elämältään yksinkertaisempi.
Jaskier oli joka asiassa kaikkea muuta kuin yksinkertainen.
Geralt ujutti käsivartensa päänsä alle ja laski toisen kätensä Jaskierin hiuksille, jotka kutittelivat hänen rintakehäänsä tämän painautuessa lähemmäs. Geralt aisti samaa kiintymystä kuin hetki aikaisemmin, kun he olivat toisiinsa kietoutuneina laittaneet sängyn narahtelemaan ja myllänneet petivaatteet hurrikaanimaiseen hävitykseen. Jaskierin läheisyys oli pakahduttavaa, eikä Geralt osannut miettiä kuin että miten vapauttavaa oli luopua sietämättömästä kaipauksesta ja syyllisyydestä, jotka häntä olivat piinanneet kuukausikaupalla. Kun hän oli rohjennut koskettaa Jaskieria kuin rakastajaa, ja kun bardi oli vastannut yhtä hellästi, patoutuneet tunteet olivat usuttaneet heidät raivokkaasti toistensa käsivarsille. Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö Jaskier olisi halunnut häntä yhtä paljon kuin hän Jaskieria.
Silti Geralt havaitsi nyt muutakin kuin kiihkonjälkeistä raukeutta, mikä sai syyllisyyden jälleen nostamaan rumaa päätään. Jos Jaskier oli hänelle vihainen, sille varmasti löytyi käytännöllinen syy. Ehkä hän oli ollut tahattoman kovakourainen?
Tai ehkä Jaskierin mustunut mieliala kertoi siitä, ettei tämä ollut saanut hänestä vielä tarpeekseen ja oli tuomittu huilaamaan jonkin aikaa, kunnes he taas voisivat –
Ylianalysointi ei sopinut hänelle, Geralt totesi ja päätti sen sijaan avata suunsa.
"Kuule."
"Hm?"
"Oletko vihainen?"
Jaskier kohottautui pystympään. "Miksi tuollaista kysyt?"
Äänensävy oli valheellisen pehmeä, sillä Geralt aisti suuttumuksen kasvavan. Jumalat sentään, jos he vain olisivat voineet puhua toisilleen suoraan heti alkutekijöissä.
"Miksi olet vihainen?" hän kysyi sen sijaan, että olisi toistanut kysymyksensä sellaisenaan.
"Nnnoh, monestakin syystä", Jaskier tarjosi köyhän vastauksen ja laski päänsä takaisin hänen rinnalleen. "Tarvitsen vain aikaa asioiden käsittelemiseen, ei siitä sen enempää."
"Kannatko minulle kaunaa?" Geralt livautti ennen kuin ehti estää itseään. Jaskier päästi painokkaan huokaisun ja nousi sitten makoilemaan hänen päälleen. Tämä näytti yhtä vihaiselta kuin vankisellissä Oxenfurtissa.
"Kuule, jos sanotaan 'ei siitä sen enempää', se yleensä tarkoittaa: anna vittu olla."
Geralt tapitti bardin taivaansinisiä silmiä ja vähän katui, että oli mennyt avaamaan suunsa. Tunnelma vaikutti kääntyneen enemmän tai vähemmän päälaelleen.
"Mutta suvaitsen toki antaa vastauksen kysymykseesi!" Jaskier tokaisi sitten. "Ei, minä en kanna kaunaa, vaikka siihen olisikin monta hyvää syytä..."
"Hmm..."
"En myöskään ole vailla anteeksipyyntöä, sillä sen olen jo saanut ja hyväksynyt", Jaskier lisäsi enimmän suuttumuksen laantuessa. Sellainen tämä oli ollut koko heidän ystävyytensä ajan: kiehahtanut hepuliin varsin äkkiä, mutta leppynyt kohtuullisen nopeasti. Geralt toivoi Jaskierin olevan yhä samanlainen siinä suhteessa.
"Olen sinulle kuitenkin vielä vihainen", Jaskier murahti, muttei työntänyt pois Geraltin helliä sormia, jotka kietoutuivat bardin hiuksiin.
"Voinko tehdä jotain asian hyväksi?"
Jaskier pyöräytti silmiään. "Kuten vaikka että 'pane minut laukeamaan kymmenen kertaa ja homma selvä'?"
"Lähestyn vain ongelmaa ratkaisukeskeisesti."
Jaskier hivuttautui uuteen asentoon. Geralt ehti jo luulla, että tämä poistuisi paikalta, mutta sen sijaan tämä istui hajareisin hänen lantiolleen ja kumartui hänen ylleen.
"Parempi että et, pääset vähemmällä."
"Kannatti ainakin yrittää", Geralt mutisi, kun Jaskier nojautui painamaan suudelman hänen näykityille huulilleen.
"Tämä asia ei muutu aivan sormia napsauttamalla. Haavat arpeutuvat, mutta se ottaa aikansa, sinun jos kenen luulisi ymmärtävän", Jaskier virkkoi silitellessään pitkää, arpeutunutta viiltoa hänen kyljessään.
"Taidan ymmärtää. Enkä ole niin hölmö, että kuvittelisin kaiken olevan jatkossa kuin ennen. Kenties se –"
"Rakas noiturini, onko sinun pakko puhua juuri nyt?"
Geralt köhähti yllättyneenä. "On sinulla palleja kritisoida jotakuta puhumisesta – vieläpä minua."
Jaskier tyrskähti vasten hänen kaulaansa. "Tiedän, se on ironian multihuipentuma! En vain tahtoisi käyttää yötä puhumalla..."
"Ymmärrän. Nukkuminen viehättäisi varmaan enemmän?"
"Ah, olen kaivannut sarkastista puoltasi..." Jaskier nojautui kiireettömään suudelmaan, ja Geralt kietoi kätensä bardin ympärille niin tiukasti, että oli hankala sanoa, mihin hänen kehonsa loppui ja mistä Jaskierin alkoi.