Ficin nimi - Kova kuori (lämmin sydän)
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - LunaLotta
Ikäraja - S
Genre - YleisDraama, lievä H/C
Paritus - Luna/Pansy
Vastuuvapaus - Rowlingille kaikki kunnia kaikesta tunnistettavasta, en saa tästä korvausta.
Haasteet -
Kovanonnenpyörä 4,
Otsikoinnin iloja - sulut sisältävä otsikko
A/N Sain KOP-haasteesta Luna/Pansy parituksen ja olin aika pulassa tän kanssa pitkään. :'D Sain aikaiseksi kuitenkin lopulta tän rapsusarjan.
1.
”Mutta hänhän on täällä! Potter on täällä! Napatkaa hänet!”
Luna, kuten niin moni muukin oli eri mieltä kuin Pansy Parkinson. Hän kuitenkin näki tytön silmissä paniikin ja itsensä pelastamisen tarpeen. Luna tiesi tytön tietävän ettei tiedät-kai-kenelle olisi väliä kuuluiko tyttö luihuiseen vai ei, jos tämän kohtaisi. Luna näki tytön ilkeän kuoren alla nuoren tytön jolle oma henki oli tärkein. Luna oli oppinut jo aikoja sitten jokaisen ihmishengen olevan tärkeä. Hän tahtoi suojella etenkin ystäviään, joskus jopa uhaten omaa henkeään, mutta ymmärsi etteivät kaikki voineet olla siihen valmiita.
Luna katsoi, kun Pansy lähti tyrmiin päin ja mietti oliko luihuisen tuvassa pakko olla jokin rooli päällä. Pansylla ainakin oli. Ehkä vanhempien vaikutus lapsiinsa oli niin suuri, ettei siitä voinut päästää irti. Lunan oma isä oli kasvattanut hänet myötätuntoiseksi ja ystävälliseksi, mutta ennen kaikkea antanut hänen olla oma itsensä. Luna olisi tahtonut tutustua siihen oikeaan Pansyyn, joka hädin tuskin näkyi kovan kuoren alta.
2.
Pyhän Mungon käytävillä kuului hiljaista vaikerrusta. Parantajat eivät olleet ehtineet asettaa hiljennysloitsuja aivan jokaiseen oveen, Tylypahkan taistelun tuodessa heille uusia potilaita koko ajan lisää.
Luna avasi viidennen kerroksen huoneen numero kahdeksankymmentäkahdeksan oven. Huoneessa oli neljä sänkyä ja jokaisella makasi joku. Luna katseli kahta vuodetta, joiden potilaat oli tainnutettu taikauneen, etteivät he kärsisi turhaan ennen parantajien tuloa. Yhden Luna tunnisti alemman luokan korpinkynneksi ja toinen oli vanhempi mies.
Luna käveli viimeisen sängyn luo, ohi suljettujen verhojen, joiden toiselle puolelle hän ei nähnyt.
”Hei Pansy", Luna sanoi viimeisellä sängyllä istuvalle tytölle. Pansy kääntyi ja katsoi Lunaa halveksuen, vastaamatta tervehdykseen.
”Toin sinullekin suklaasammakon”, Luna kertoi hämääntymättä toisen tylyydestä.
Pansy käänsi katseensa takaisin ikkunaan.
”Tulen huomenna uudelleen. Nyt minun pitää mennä katsomaan isääni."
Pansy pysytteli hiljaa. Luna vilkaisi lumotusta ikkunasta ulos, lintu lensi juuri ikkunan ohi saaden hänet hymyilemään.
”Huomiseen", Luna sanoi iloisesti kääntyen pois tytön luota. Ovella hän kuuli hiljaisesti mutistun
kiitos -sanan.
3.
Kaksi viikkoa Luna oli käynyt jokainen päivä vierailemassa Pyhässä Mungossa, jokaisella kerralla hän oli vieraillut Pansyn luona. Luna kertoi tytölle ystävistään ja miten he voivat, Luna puhui myös isästään, joka edelleen oli kerrosta alempana. Pansy ei koskaan puhunut, nyökkäsi vain vastaukseksi tervehdykseen. Jokaisen vierailun päätteeksi Luna ojensi tytölle suklaasammakon. Pansy ei kiittänyt koskaan, mutta otti sammakon vastaan ja katseli sitä kunnes Luna poistui. Pansy oli asetellut niistä saadut kortit pöydälleen nojaamaan seinää vasten. Luna ei kysynyt miksi, mutta oli tyytyväinen tytön pitäessä niistä.
Silläkin kertaa tyttö ojensi Pansylle suklaasammakon. Hän oli jo kääntymässä pois, kun tyttö puhui toisen kerran hänen käyntiensä aikana.
”Miksi?” Pansy kysyi. Ääni oli käheä, hän ei selvästi ollut puhunut paljon.
”Sinulla ei käy paljon vieraita”, Luna vastasi suoraan.
Pansy ei katsonut häntä, nyökkäsi ja käänsi jälleen katseensa ikkunaan. Luna poistui huoneesta hymy huulillaan. Pansyn luona käyminen oli mukavaa ja tytön käytöksessä pikkuhiljaa näkyvä muutos oli positiivista.
4.
”Pääsen pois huomenna."
Luna kohotti katseensa Pansyyn. Jälleen tämä puhui odottamattomasti juuri silloin kuin Luna oli sitä vähiten odottanut. Hän ei oikeastaan edes tiennyt miksi Pansy oli ollut niin pitkään Pyhässä Mungossa ja mikä tätä vaivasi. Kertaakaan hän ei ollut kysynyt, tuskin Pansy olisi edes vastannut.
”Menetkö äitisi luokse?” Luna tiesi, että Pansyn isä oli menehtynyt taistelussa.
Tyttö nyökkäsi.
”Voin vierailla sielläkin, jos tahdot.”
Pansy ei varsinaisesti vastannut, mutta lähes huomaamaton hymy piirtyi tämän huulille ja Luna tulkitsi sen myöntäväksi vastaukseksi.
Luna hyvästeli jälleen Pansyn ojentaen tälle sammakon, ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän oli jo viikkojen ajan käynyt Mungossa vain Pansyn luona, muut hänen läheisistään olivat jo kotiutuneet.
Viidennen kerroksen ovi narahti hieman jäädessään heilumaan tytön jäljessä. Hän ei osannut selittää miksi oli tahtonut vierailla Pansyn luona kuultuaan tämän olevan Mungossa ja miksi hän oli jatkanut tytön luona käymistä. Hän näki Pansyssa jotain, mitä tämä ei vain näyttänyt ulospäin. Tytön viileän ulkokuoren alla oli jotain kiehtovaa. Pansy ei puhunut, mutta jo pienet eleet kertoivat paljon ja Luna oli varma, että tytön sisällä oli paljon muutakin kuin se koulukiusaaja. Entinen ylimielisyys oli vaihtunut surullisuuteen ja välinpitämättömyyteen. Siellä kaiken alla kuitenkin olisi varmasti mukava tyttö. Luna uskoi ja toivoi sen olevan niin.
5.
Parkinsonien koti ei ollut aivan yhtä valtava kuin Malfoyn kartano, joka näkyi tummana varjona tien risteykseen, jossa Luna nyt seisoi. Luna katseli kartanoa, joka oli pitänyt hänet vangittuna vain hetki sitten. Hän oli saanut siellä ystäviä, Herra Ollivanderin ja omalla tavallaan Lujahaankin. Tyttö lähti hymyillen kohti Parkinsonien taloa.
Ovessa oli suuri musta kolkutin ja talo huokui muutenkin mustuutta, jollaista Luna ei ollut ennen nähnyt. Pieni kotitonttu avasi oven kumartaen Lunalle.
”Neiti Parkinson odottaa teitä”, tonttu sanoi kumartaen. Luna kiitti hymyillen.
Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Kaikki oli suurta ja kiiltävää, missään ei näkynyt sotkua tai värikkäitä esineitä. Pansy oli varttunut täysin erilaisessa ympäristössä kuin hän.
”Hei", Luna sanoi kotitontun päästettyä hänet sisään.
Tällä kertaa Pansy käänsi katseensa suoraan häneen. Luna hymyili, katsekontakti oli kuitenkin hyvin lyhyt.
”Kotisi on suuri."
Pansy nyökkäsi vastaukseksi. Poksahduksen saattelemana kotitonttu tuli takaisin kantaen suurta tarjotinta.
”Teetä neideille”, tonttu sanoi vikisevästi kumartaen Pansylle nenän lähes hipoessa lattiaa. Tonttu poistui poksahduksen saattelemana.
”En koskaan ole ymmärtänyt miksi ihmiset pitävät kotitonttuja”, Luna puhui jälleen kävellen istumaan Pansyn vierelle sängylle.
Tyttö hymähti huvittuneesti. Luna hymyili tytölle. Hän laski pussillisen suklaasammakoita Pansyn syliin saaden tämän huulille pienen hymyn aikaiseksi. Luna kaatoi heille kupilliset teetä ojentaen toisen Pansylle. Lunan sisällä oli lämmintä.
6.
Kolme viikkoa Luna oli vieraillut Pansyn luona kahdesti viikossa. Jokainen tiistai ja perjantai hän saapui Pansyn huoneeseen viideltä iltapäivällä ja joi tämän kanssa kotitontun tuomaa teetä.
Pansy oli pikku hiljaa aloittanut puhumisen. Ensin tervehtimällä ja kiittämällä, sitten pienillä yksinkertaisilla lauseilla. Luna ei vieläkään tiennyt kunnolla miksi Pansy oli ollut Mungossa tai miksi tämä ei tahtonut puhua Lunalle. Tyttöä se ei kuitenkaan häirinnyt, ei ollut olennaista mistä tämä toipui, olennaista oli että toinen kuitenkin toipui.
”Tahtoisitko ulos?” Luna kysyi eräänä tiistaina saavuttuaan jälleen Pansyn luokse. Tyttö katseli tapansa mukaan ikkunasta ulos.
Pansy käänsi kasvonsa Lunaa kohti hymyillen pienesti. Ilmeet joita Luna nykyisin näki toisen tytön kasvoilla olivat aivan erilaisia kuin koulussa. Nyrpistelevä nenä, viiltävä katse ja inhoon rypistynyt suu olivat kadonneet ja tilalle oli tullut neutraalimpi ilmeiden kirjo. Joskus kuitenkin tämän kasvoille sai houkuteltua hymyn ja kerran Luna oli saanut tytön nauramaankin.
”Tule", Luna ojensi kätensä.
Pansy nousi epäröiden ylös. Luna ei ollut pystyikö Pansy edes kävelemään, hän ei ollut kertaakaan nähnyt tyttöä seisomassa. Luna epäili tämän saaneen jonkinlaisen pureman joltakin, ainakin Mungon osastosta päätellen, mutta ei tiennyt sen enempää, eikä tahtonut udellakaan.
Luna ei päästänyt kertaakaan irti heidän suunnatessaan suuren talon vihreään puutarhaan. Päivä oli kaunis ja aurinko lämmitti kasvoja. Heti heidän astuttuaan ulos, Pansy veti keuhkonsa täyteen ilmaa kuulostaen tyytyväiseltä.
”Oletko käynyt ulkona?” Luna kysyi jättäen tarkoituksella aikamääreen pois, tuntui etteivät ihmiset tahtoneet muistutusta kuinka vähän aikaa sodasta todellisuudessa oli. Oli parempi jättää kysymys avoimeksi, jolloin vastaaja sai itse päättää miten vastaisi.
”Kahdesti."
Luna nyökkäsi. Hymyillen hän veti tytön perässään vihreälle nurmikolle ja kellahti itse makaamaan. Pansy laskeutui varovaisemmin hänen viereensä. He makasivat pitkän aikaa hiljaa, havahtuen vasta, kun Parkinsonien kotitonttu toi heidän teensä. Luna kiitti tonttua ja nousi istumaan. Tarjolla oli jälleen herkullisen näköisiä leivoksia ja sitruunateetä. Luna kaatoi molemmille teetä ja laittoi kermaleivokset omille lautasilleen.
”Kiitos", Pansy sanoi Lunan hörpätessä teestä ensimmäistä kulausta.
Pansy oli kiittänyt häntä edellisten viikkojen aikana aivan liikaa. Syytä ei koskaan eritelty, mutta Luna tiesi olevansa ainoa joka vieraili tytön luona.
”Ei sinun tarvitse kiittää, minä käyn mielelläni. Tuntuu kuin minulla olisi oikea ystävä.”
”Olen ystäväsi", Pansy sanoi hiljaa vältellen Lunan sädehtivää katsetta.
7.
Perjantaina kotitonttu ohjasi Lunan suoraan puutarhaan. Pansy istui omenapuun alla nojaten runkoon. Tytön sylissä oli avonainen kirja, josta tämä kohotti katseensa Lunan saapuessa hänen luokseen. Tyttö tarjosi pienen hymyn uudesta ilmekirjostaan, jota koulussa ei ollut koskaan näkynyt.
”Mitä sinä luet?”
Pansy kohotti kirjaansa. Se oli seitsemännen luokan loitsukirja.
”Palaatko syksyllä Tylypahkaan?” Luna yllättyi.
”En tiedä", Pansy huokaisi.
Luna tiesi suurimma nosan viime vuoden seitsemäsluokkalaisista palaavan kouluun suorittamaan ainakin S.U.P.E.R.-kokeet. Ginny oli kertonut, että ainakin Harry ystävineen palaisi vielä kouluun.
”Olisi mukavaa jos tulisit”, Luna sanoi tytölle hymyillen tarttuen tämän käteen.
Pansy katsoi pitkään heidän yhteen liitettyjä käsiään ennen kuin nyökkäsi.
8.
Kesä valui eteenpäin hiljalleen, kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja lipui huomaamatta elokuuksi. Lunan käynnit Parkinsoneilla olivat pysyneet lähes ennallaan. Jokainen tiistai ja perjantai hän saapui edelleen viideltä. Nykyisin Pansy oli lähes poikkeuksetta puutarhassa ja he olivat vaihtaneet teen jääteehen ja istumapaikaksi oli vakiintunut omenapuun alus.
”Kuukausi koulun alkuun", Luna sanoi ja pujotti sormensa Pansyn sormien lomaan.
Pansy vilkaisi ilmeettömänä heidän käsiään, muttei sanonut mitään, hymähti vain Lunan toteamukselle. Luna tiesi toisen jännittävän koulun alkua. Kaikki oli muuttunut sodan jälkeen. Luna oli saanut Pansyn muurit laskeutumaan, hänkin pelkäsi tytön nostavan ne koulussa uudelleen. Hän ei kuitenkaan tahtonut miettiä sitä nyt. Vielä oli aikaa.
”Hyvin se menee”, hän sanoi ja puristi tytön kättä hetken kovempaa.
Pansy huokaisi laskien päänsä Lunan olalle. Luna hymyili valkoisille pilville, jotka leijuivat kepeästi taivaalla. Lunan olo oli yhtä keveä, hän silitti peukalollaan Pansyn kämmenselkää sulkien silmänsä. Hyvä olo väreili tämän sisällä.
He istuivat pitkään hiljaa, kuunnellen sirkuttavia lintuja, tuulen juoksua puissa ja toistensa rauhallista hengitystä. Luna ei ollut tuntenut oloaan pitkään aikaan niin hyväksi. Hän avasi silmänsä ja katseli mustia hiuksia, jotka valuivat hänen olkapäällään ja laskeutuivat Pansyn otsalla. Luna laski huulensa kevyesti niiden sekaan ja painoi kevyen kosketuksen tytön päälaelle. Pansyn silmät avautuivat ja pää nousi Lunan olalta. Luna hymyili tytölle, hän toivoi ettei laskenut tilannetta täysin väärin. Pansyn katse oli arvioiva, sen katseen Luna tunsi kouluajoilta, ainakin melkein, siitä puuttui ilkeä terä.
Pansy kohotti hiukan kulmaansa ennen kuin sipaisi sormillaan Lunan leuan kaarta ja kumartui painamaan huulet tytön huulille. Luna tunsi Pansyn hymyn vasten omaa hymyään.
