Nappasin tämänkin kommenttikampanjan kautta, koska silmäilin sitä ihastuksissani jo eilen, mutten kerinnyt kommentoimaan silloin.
Tämä ficci täyttää erittäin hyvin haasteiden aiheet, mutta ennen kaikkea se oli tämä tunnelma, joka minuun kolahti.
Onko järkeä heittää pois kaikki vanha, onko sydäntä luopua muistoista?
Myönnän, että olen nostalgikko, ja nimenomaan en raaski itse luopua oikein mistään, millä on tunne- ja muistoarvoa. Tuntuisi hyvin haikealta tällainen kuvatun kaltainen tilanne, ja voin hyvin samaistua Miljan tunnelmiin. Olenhan joutunut näitä itsekin kokemaan, niin kummankin mummolan kuin isomummolankin kohdalla. Joskus tosiaan on eri asia ymmärtää järjellä kuin tunteella. Kunpa aina olisikin niin, että se joku, joka tilalle astuu, arvostaisi ja vaalisi sitä, mikä oli aiemmille asukkaille rakasta. Ei se aina niin mene, murheellista kyllä. On sydäntäsärkevää nähdä, kuinka rakas paikka rapistuu huonolla hoidolla. Mutta ehkäpä tässä Milja sai jonkin muiston matkaansa mummolasta, ellei pianoa sentään niin ehkäpä jotakin muuta konkreettista, joka myös kantaa lämpimiä muistoja.
Vaikkapa noita mainittuja vanhoja valokuvia. Itsellä ne muutamat pienet asiat, jotka ovat lapsuuden mummoloista kulkeneet mukana oman kodin sisustukseen, ovat tosi tärkeitä ja rakkaita.
Tällaisissa pikkuoriginaaleissa jää helposti miettimään sitä, että on tartuttu vain lyhyeen hetkeen tai tunteeseen, ja se originaaliteksti voi olla riittävä ihan juuri sellaisenaan. Minulle tulisi helposti kiusaus koota kokonainen elämäntarina, vaikka tässäkin kaikki olennainen tulee kyllä esiin ihan muutamissa lyhyissä kappaleissa. Olisi kuitenkin oikein kiva lukea Miljasta lisääkin, jos hahmo jää elämään myöhempiinkin teksteihin.