Liian ylpeä kuolemaan | K-11 | Songfic (In My Blood)

[Crys]

Nimi: Liian ylpeä kuolemaan
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Songfic, angst
Varoitukset: Itsetuhoisuus
A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa biisistä In My Blood (Shawn Mendes), joten tällainen syntyi. Osallistuu haasteeseen Genretasohaaste ja Kerrontahaaste

Liian ylpeä kuolemaan - In My Blood

Makaan vessan lattialla ja tuijotan kattoa. Vessan kaakelit olivat tuntuneet ensin paljaita käsivarsia vasten kylmiltä, mutta nyt olen jo sulautunut osaksi lattiaa. Olisinpa sulautunutkin, sitten ei tarvitsisi tehdä mitään, mitä nyt antaa ihmisten kävellä päällä.
Ei se juurikaan eroa nykyisestä elämästäni.

Kylpyhuoneen lattialla makaaminen onkin se, mitä eniten tässä huoneessa teen, enhän mä jaksa juurikaan pitää huolta hygieniastani. Mitä väliä. Mitä vitun väliä on millään? Miksi mä edes olen tässä vielä? Perkeleen ylimielisyys. Olen liian ylimielinen tappaakseni itseäni.

Help me, it's like the walls are caving in
Sometimes I feel like giving up
But I just can't
It isn't in my blood

Tuijotan lattialta lavuaarin yläpuolella olevaa lääkekaappia. Yksi huono puoli on siinä, että viimein sai raahattua perseensä hoitoon. Nimittäin se, että sieltä annettiin niin vahvoja pillereitä, että niillä saisi helposti päätettyä elämänsä, jos niin haluaisi.

Ja miksei haluaisi? Siksihän olin joutunutkin hoitoon.

Olisi niin helppo nousta ylös, avata peilikaappi ja kaataa pillerit parilla kulauksella vatsaan. Silti se tuntuu niin helvetin vaikealta.

Laying on the bathroom floor, feeling nothing
I'm overwhelmed and insecure, give me something
I could take to ease my mind slowly

Mutta en tee sitä. En vieläkään. Nousen ylös vessan lattialta. Vastaan kaverin viestiin, että tulen sittenkin baariin. Juo yksi, niin alat tuntea olosi vapaammaksi. Juo kaksi, niin saatat jopa alkaa puhua. Juo kymmenen, niin et muista enää nimeäsi.

Kymmenen juominen kuulostaa parhaimmalta. Revin viikon hiet imeneen pyjamani pois päältäni ja hyppään suihkuun ensimmäisen kerran sillä viikolla.

Just have a drink and you'll feel better
Just take her home and you'll feel better
Keep telling me that it gets better
Does it ever?

Baarireissun jälkeen päädyn takaisin samalle lattialle, kunhan oksennan ensin sisukset vessanpönttöön. Tuijotan taas kattoa, jonka valkoisessa pinnassa on kärpäsiä täynnä olevan lampun lähellä musta viiva. Onko se ollut siinä aina? Kuinka monta tuntia olenkaan tuijottanut kattoa, mutta en ole huomannut sitä?

Mikä yllätys, olen surkea vielä jossain muussakin kuin ylipäätään elämässä.

Help me, it's like the walls are caving in
Sometimes I feel like giving up
No medicine is strong enough

Nousen ylös ja huuhtelen suustani oksennuksenjämät viemäriin. Otan ison huikan vettä ja pesen vielä hampaani niin aggressiivisesti, että ikeniin alkaa sattua. Pieniä voittoja, muistutan itselleni, pieniä voittoja.

Someone help me
I'm crawling in my skin
Sometimes I feel like giving up
But I just can't
It isn't in my blood
It isn't in my blood

Saan itseni raahattua sänkyyn asti. Vaikka kello näyttää aamukahta, makaan silti sängyssä erittäin huonossa asennossa selaillen kännykkää pitkän aikaa. Tekee mieli tekstata jollekin kaverille, mutta kuka muka tähän aikaan haluaisi saada viestejä valittajalta, jolla elämä on kuitenkin paremmin kuin muilla. Kaikki on varmasti jo ihan kyllästynyt mun paskaan, kun enhän mä tee muuta kuin valita. Kaikki tietää jo, että mä olen masentunut paskakasa, ei mun tarvitse sitä niille hokea.

Mikä oikeus mulla muka on valittaa, kun sentään omistan oman kämpän ja vakituisen työpaikan? Kaikilla kavereilla on paljon pahempia ongelmia kuin mulla.

Tunntuu vaan pahemmalta. Laitan kännykän yöpöydälle, mutta en sulje silmiä. Tuijotan kattoa, jota en pimeydessä näe.

I'm looking through my phone again, feeling anxious
Afraid to be alone again, I hate this
I'm trying to find a way to chill, can't breathe, oh

Pitäisikö ottaa unilääke? Se ei varmasti ole hyvä seura mun vatsassa lilluvalle mahacocktailille. Saattaisin vaikka kuolla. Melkein naurahdan. Sitähän mä haluan. Ottaisit nyt vaan sen unilääkkeen, ainakin nukahtaisit.

Ehkä jopa siihen iankaikkiseen ikuisuusuneen.

Is there somebody who could
Help me, it's like the walls are caving in
Sometimes I feel like giving up
No medicine is strong enough

En ota unilääkettä. Suljen silmäni, mutta ajatukset eivät jätä rauhaa. Olet arvoton paskiainen. Et ansaitse elää. Kuolisit nyt vaan, jotta jonkun joka haluaa elää ei tarvitse. Tekisit elämälläsi jotain arvokasta. Et ole saanut mitään aikaan.

Someone help me
I'm crawling in my skin
Sometimes I feel like giving up
But I just can't
It isn't in my blood
It isn't in my blood

Käännän katseeni kännykkää kohti, vaikka en sitä huoneen pimeydessä näekään. Laittaisinko viestin kavereiden ryhmäwhatsappiin? Jos vaikka joku olisi vielä hereillä ja voisi vakuuttaa mulle, että kukaan ei salaa vihaa mua ja elämässä on jotain elämän arvoista.

I need somebody now
I need somebody now
Someone to help me out
I need somebody now

En kuitenkaan tekstaa. Ei ole mun kavereiden vastuulla lohdutella mua 24/7. Eikä ne voi estää mua tappamasta itseäni, jos niin päättäisin. En mä niin kuitenkaan päätä. En ole tarpeeksi rohkea tehdäkseni niin fyysisesti ja olen liian empaattinen olento, koska en halua aiheuttaa muille mielipahaa. Eikä mulla ole oikeutta tappaa itseäni, kun asiat ovat vielä päällisin puolin näinkin hyvin. Siinä ne syyt miksi olen yhä tässä.

Help me, it's like the walls are caving in
Sometimes I feel like giving up
But I just can't
It isn't in my blood

Niin ja se yksi syy vielä: olen niin helvetin ylpeä. En ole ylpeä niinkään itsestäni tai olemattomista saavutuksistani, mutta mähän en myönnä, että en voi jotain tehdä. Mähän en luovuta. Jos elämä antaa sitruunoja, teet niistä limonadia ja roiskit sen elämän silmiin. Ketä nyt kirveltää?

It isn't in my blood
It isn't in my blood
I need somebody now
It isn't in my blood
I need somebody now
It isn't in my blood

Olen liian ylpeä kuolemaan.

[Sielulintu]

Tää teksti oli todella koskettava, ja jotenkin jo nimi kiinnitti huomion, niin että päädyin avaamaan ja lukemaan tän. Musta tuntuu, että en oikeen osaa sanoa tähän mitään järkevää, koska tää onnistui jotenkin jättämään mut ihan sanattomaksi. Tuntui vaan siltä, että täytyi jotenkin kommentoida ja kertoa, miten hyvin tää on mun mielestä kirjoitettu. Vaikka aihe onkin tosi surullinen, oon erittäin iloinen, että päädyin tän lukemaan.

Kävin kurkkaamassa biisin, kun en ollut sitä ikinä ennen kuullut, ja se sopi tähän musta tosi hyvin. Se sopi jotenkin hirveän hyvin tän tunnelmaan, joka muuten välittyy tekstistäkin tosi vahvasti. Pienten yksityiskohtien ja päähenkilön ajatusten kuvailusta tykkäsin erityisen paljon. Tässä oli mun mielestä nostettu hienosti esiin se, miten päähenkilö koki, ettei hänellä olisi oikeuta tuntea niin kuin tuntee. Sekin, miten hän olisi halunnut apua tilanteeseensa ja jutella ystävilleen, oli hienosti kuvattu.

Pakko vielä tähän nostaa esille yksi kohta, joka oli musta erityisen hienosti kirjotettu, ja joka jäi mieleen.

Mähän en luovuta. Jos elämä antaa sitruunoja, teet niistä limonadia ja roiskit sen elämän silmiin. Ketä nyt kirveltää?

Kiitos oikeen paljon tästä.

[Crys]

Sielulintu: Oi kuinka kiva että uskaltauduit tän lukemaan ja kommaamaan ja vielä pidit! Kiitos paljon itsellesi kommentistasi

[flawless]

Pidin tästä, tämä oli monella tapaa kovin realistinen ja elämänmakuinen teksti. Tässä oli paljon sellaisia yksityiskohtia mistä pidin, koska ne olivat realistisia. Alkoholilla itsensä "lääkitseminen", unettomuus, se että kaikki voi olla ulkoisesti hyvin ja silti olla masentunut (liikaa ihmisillä on sellainen käsitys, että kaikki masentuneet on tietynlaisia, esim. eivät kykene työelämään)... Tekstin alusta pidin myös. Oli aika murheellista, että kertojasta tuntui vessan lattialta. Se oli hienosti keksitty kohta. Sisällöllisesti siis pidin tästä, tämä oli monellakin tapaa erilainen kuin mitä oletin genren ja aiheen perusteella, hyvällä tavalla siis. Mutta tekstin muotoilu ei ihan muhun iskenyt, musta lyriikan pätkiä oli väleissä vähän liikaa, sillä ne tekivät tästä aika pirstaleisen, etenkin kun tekstinpätkät saattoivat olla lyhyitä ja lyriikkojen keskeytys sitten taas niihin nähden pitkä. Varsinkin kun saatettiin lyriikan jälkeen jatkaa samasta aiheesta, mutta lukijan ajatus oli jo ehtinyt keskeytyksen vuoksi muualle. Songficeissä on kieltämättä vaikeaa löytää se tasapaino, että millä tavalla ja kuinka paljon kappaleesta näyttää tekstissä, mutta mä luulisin että olisin pitänyt tästä enemmän ilman lyriikkojen keskeytystä tai ainakin jos niitä olisi ollut vähemmän, koska musta ne keskeytti liikaa eikä niinkään tuonut lisäarvoa - sun teksti oli paljon parempaa luettavaa kuin nuo lyriikat Kävin kuuntelemassa/katsomassa musavideon ennen tekstin lukemista ja ymmärrän miksi inspiroiduit siitä, biisissä ja tässä tekstissä oli erilaiset tunnelmat mutta pidin tekstin tunnelmasta enemmän, semmoisesta katkeruudesta ja tuskaisuudesta. Tunnelmaltaan tää siis oli musta onnistunut teksti.

Olisi niin helppo nousta ylös, avata peilikaappi ja kaataa pillerit parilla kulauksella vatsaan. Silti se tuntuu niin helvetin vaikealta.

Tämä kohta oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hieno. Tiivistää ajatuksen tasolla itsemurhan aiheena aika hyvin, kuinka se on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa. Kaunis kohta.

Jos elämä antaa sitruunoja, teet niistä limonadia ja roiskit sen elämän silmiin. Ketä nyt kirveltää?

Tää oli mun ehdoton lemppari, ihana kohta! Niin kekseliäs ja eloisa, tykkäsin kuinka otit kulahtaneen sanonnan ja annoit sille piristysruiskeen muokkaamalla sitä omalla luovuudellasi. Ihan mahtava kohta, mä ihastuin tähän ihan hirveästi! En voisi tarpeeksi hehkuttaa kuinka paljon pidän tästä.