Nimi: Kurpitsajuhla ja kolme kultakalamaljaa
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Grimhygge.
Henkilöt: Severus Kalkaros, Hestia Jones, Emmeline Vance, Horatius Kuhnusarvio ja Bathilda Bagshot.
Tiivistelmä: Kurpitsajuhla 1981.
Kirjoittajan sana: Tämä teksti osallistuu syyshaasteeseen. Jos haluat virittäytyä ficin tunnelmaan, niin voit panna soimaan biisin, jota kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:
This is Halloween.
Sataseen tämä ficci menee sanalla vesi.
KURPITSAJUHLA JA KOLME KULTAKALAMALJAATylypahkan kurpitsajuhla näytti niin erilaiselta opettajien pöydästä käsin.
Oppilaiden iloinen puheensorina kaikui kivisistä seinistä, lumotut kurpitsalyhdyt leijuivat suuren salin myrskyävän taivaan alla, ja kimaltaviksi taiottuja lepakkoja parveili ikkunoiden edessä. Severuksen vieressä istuva professori Lipetit loitsi parhaillaan oransseja serpentiinejä leijailemaan tupapöytien päälle, ja Severuksen toisella puolella istuva Minerva puheli Gwenog Jonesin huispausurasta Pomona Verson kanssa.
Severus ajatteli ties monennenko kerran sinä syksynä, miten sanomattoman kiitollinen olikaan Minervasta. Ilman Minervaa Severuksen kaksi ensimmäistä kuukautta taikajuomien professorina olisivat olleet huomattavasti kivikkoisemmat. Minerva oli pitänyt Severuksesta jo kouluaikoina, eikä Severuskaan ollut voinut sanoa häntä inhonneensa, vaikka olikin niin kivenkovaan luokkakavereilleen väittänyt, koska eihän luihuinen voinut pitää Rohkelikon tupajohtajasta.
Kun Severus oli syyskuussa aloittanut taikajuomien professorina, kollegat olivat suhtautuneet häneen ymmärrettävän varautuneesti. Syy siihen ei ollut niinkään Severuksen nuori ikä kuin hänen kytköksensä kuolonsyöjiin. Mutta Dumbledore oli mennyt hänestä takuuseen, eikä kukaan ollut noussut vastustamaan rehtoria julkisesti. Siitä huolimatta iso osa opettajista oli kuiskinut ja jupissut Severuksen selän takana, ennen kuin Minerva oli lokakuun opettajainkokouksessa tehnyt siitä lopun sanomalla, että Tylypahkassa kaikille annettiin uusi mahdollisuus. Sen kokouksen jälkeen kukaan ei ollut enää kyseenalaistanut Severuksen läsnäoloa Tylypahkassa, ja lokakuu liemimestarina oli ollut huomattavasti siedettävämpi kuin syyskuu.
Mutta vaikka opettaminen sujui hyvin, Severus ei voinut sanoa olevansa onnellinen. Melkein joka yö hän heräsi painajaisiin, tunteeseen siitä, että joku tai jokin istui hänen rintansa päällä ja teki hengittämisestä lähes mahdotonta.
Joka yö Severus heräsi henkeään haukkoen pelkäämään, että Lilylle tapahtuisi jotakin kauheaa.
”Voitko hyvin, Severus? Olet todella kalpea”, Minerva sanoi puoliääneen kaataessaan itselleen lisää kurpitsamehua.
”Olen vain todella väsynyt. En ole oikein saanut nukuttua”, Severus vastasi ja Minerva nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Mene ihmeessä lepäämään, ei juhlissa tapahdu enää mitään ihmeellistä. Vartin päästä alkaa Melkein päättömän Nickin ja Harmaan leidin kuvioleijunta. Sinuna lähtisin ennen sitä, etteivät herkät haamut pahoita mieltään”, Minerva sanoi ja irvisti niin, että Severus oli varma Minervan itsensä joskus lähteneen kesken aaveiden esityksen ja aiheuttaneen tupakummituksille pahemman luokan mielipahan. Sen ajatteleminen sai Severuksen naurahtamaan ensimmäistä kertaa moneen päivään.
”Ehkä minä tosiaan menen lepäämään. Keitin aamulla jo uniliemen valmiiksi. Hyvää yötä, Minerva! Ja hyvää kurpitsajuhlaa”, Severus sanoi ja nousi tuoliltaan. Pomona nyökkäsi hänelle Minervan vierestä, mutta muuten kukaan opettajista eikä sen koommin oppilaistakaan kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä.
Severus kulki läpi hiljaisen linnan kohti tyrmiä. Koska kaikki olivat suuressa salissa pidoissa, ei kukaan tullut Severusta vastaan, ainoastaan Riesun etäinen käkätys kuului jostakin kellarikerroksen uumenista.
Severuksesta tuntui yhä oudolta, että hänellä oli Tylypahkassa oma huoneisto, se sama, missä Horatius Kuhnusarvio oli asunut vuosikymmeniä. Joku olisi ehkä kutsunut tyrmissä sijaitsevaa, ikkunatonta huoneistoa kolkoksi, mutta Severukselle se kelpasi paremmin kuin hyvin. Takka oli iso, sänky oli pehmeä ja hänen kirjansa ja liemitarvikkeensa mahtuivat seinän korkeille hyllyille mainiosti.
Heti huoneistoonsa päästyään Severus joi uniliemen. Se alkaisi vaikuttaa varttitunnin sisään. Ja toden totta, kun Severus oli saanut tehtyä iltatoimensa, hän alkoi tuntea olonsa mukavan raukeaksi. Pitkästä aikaa tuntui levolliselta käydä nukkumaan, ehkä painajaiset pysyisivät poissa tänä yönä.
Severus katsahti yöpöydällään olevaa kalamaljaa, jossa kultakala lipui rauhassa ympyrää. Lily oli loitsinut kalan neljännellä luokalla. Oikeastaan Lily oli loitsinut kaksi kalaa, yhden Severukselle ja toisen Kuhnusarviolle, lempiopettajalleen. Lumottu kala oli niin kaunis ja virheetön, ettei Severus voinut ymmärtää, miten kukaan pystyi sellaiseen taikuuteen vain 14-vuotiaana.
”Hyvää yötä, Lily”, Severus mutisi käydessään sängylle pitkäkseen.
Uniliemen turruttamilla aivoilla Severus ehti vielä miettiä, että olikohan Lilyllä ollut mukava kurpitsajuhla, mutta sitten syvä uni tarjosi kaivatun armahduksen raskaista ajatuksista.
xxx
”Hyvää kurpitsajuhlaa, Emmeline”, Hestia Jones sanoi ja kohotti pikariaan, jonka juuri oli täyttänyt kurpitsamehulla laimennetulla tonttuviinillä.
”Samoin. Taas yksi kurpitsajuhla ilman kunnollisia juhlia”, Emmeline Vance huokasi ja nosti jalkansa Hestian vaaleanpunaiselle sohvalle. Hestia pani iloisena merkille, että Emmelinellä oli jalassaan hänen neulomansa sieppikuvioiset villasukat.
Takassa rätisi tuli, olohuonetta koristivat irvistelevät kurpitsalyhdyt ja sohvapöydälle oli katettu munuaispiirakkaa ja kurpitsaleivoksia. Ulkona tuuli kylmästi, mutta sisällä kaikki oli niin kodikasta kuin vain saattoi olla keskellä velhosotaa.
”Tähän alkaa jo tottua, ikävä kyllä. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten kaipaa Tylypahkan kurpitsajuhlia”, Hestia huokasi ja vilkaisi ulos ikkunasta. Tuuli kävi yhä kovemmaksi, alkuyölle oli luvattu kunnon myrskyä.
”Jep. Minä vieläkin ihmettelen, miten sait suostuteltua Jamesin lainaamaan näkymättömyysviittaansa meille silloin kuudennella luokalla. Kurpitsajuhlakoristeinen Tylyaho oli jotain niin taianomaista, että muistelen sitä vielä suuremmalla kaiholla kuin Tylypahkan pitoja.”
”Ai että, niinpä. Minäkin muistelin sitä tänään leipoessani. Muistatko matami Puddifootin teehuoneen ikkunalla olleen pienen maailmanpyörän, jossa kurpitsaleivokset pyörivät?” Hestia kysyi hymyillen. Onneksi James tosiaan oli suostunut lainaamaan näkymättömyysviittaansa, ilman sitä Hestia ja Emmeline eivät mitenkään olisi onnistuneet livahtamaan Tylyahoon myöhään illalla. Eikä Jamesia ollut tarvinnut edes suuremmin suostutella, hän oli suostunut Hestian pyyntöön oitis ja vieläpä kertonut, missä Tylyahossa kannattaa käydä kurpitsajuhlailtana.
”Ai niin, totta, olin aivan unohtanut sen maailmanpyörän! Eikös se päätynyt lopulta Jamesille ja Siriukselle?” Emmeline kysyi ja Hestian oli pakko nauraa muistaessaan maailmanpyörän kohtalon.
”Joo, he lirkuttelivat matami Puddifootille niin kauan, että onnistuivat saamaan maailmanpyörän lainaksi Rohkelikkojen joulujuhliin. Hehän kesyttivät sen rotankin, joka ajeli koko illan maailmanpyörässä ja hurmasi kaikki ekaluokkalaiset.”
”Ai niin, se rotta! Eikö Gwenog pitänytkin heille siitä tulikivenkatkuisen saarnan?”
Naurava Hestia nyökkäsi. Jos jokin sai hänen pikkusiskonsa luudan leipomaan, niin eläinten kaltoinkohtelu. Tosin Hestian mielestä rotta oli ajellut maailmanpyörässä aivan tyytyväisen näköisenä.
Emmeline kurottautui ottamaan toisen palan munuaispiirasta, ja hiljaisuus laskeutui ystävysten välille. Hestia antoi ajatustensa vaeltaa takaisin kouluvuosiin. Voi Merlin, miten paljon hän kaipasikaan Tylypahkaan! Hän kaipasi ystäviään, huispaamista ja sitä, miten ainoat ongelmat liittyivät läksyihin ja kokeisiin. Ja, no, toisinaan myös sydänsuruihin.
”Oletko kuullut Jamesista viime aikoina?” Emmeline kysyi ja Hestia hätkähti. Nopeasti hän kuitenkin keräsi itsensä ja kurottautui poimimaan pergamentinpalasen sohvapöydän alatasolta. Hän ojensi sen Emmelinelle, joka alkoi lukea kaksi päivää sitten tullutta kirjettä, jonka Hestia osasi ulkoa:
Hei, Jones!
Kuolen tylsyyteen. Ihan totta. Ajattelin viidennellä luokalla, etten koskaan tule vihaamaan ennustuksia niin paljon kuin satuillessani V.I.P.–kokeeseen teepurujen sielunelämästä, mutta tällä hetkellä minä todella VIHAAN ennustuksia. On kamalaa olla vankina omassa kodissaan. Kaipaan ihan rutosti lentämistä. Antaisin kaiken kultani, jos pääsisin kurpitsajuhlan yönä lentämään juhlavalaistun Tylyahon ylle. Mene sinä minun puolestani, ja kuvittele, että minä lennän siinä vieressä. Toki näinä synkkinä aikoina jopa Tylyaholla taitaa olla aika valoton kurpitsajuhla edessään. Minä yritin kaivertaa Harrylle kurpitsalyhdyn, mutta siitä tuli niin ruma, että annoin sen Bathilda Bagshotille lahjaksi.
Toivottavasti me päästään taas kohta lentämään yhdessä. Isken sinua silloin kaadolla täysillä mahaan vanhojen hyvien aikojen muistoksi. Montako päivää vietitkään silloin sairaalasiivessä? Kolme? No, ainakin kävin sinua ahkerasti katsomassa.
Nyt pitää lopettaa, Harry heräsi.
Lily lähettää terveisiä.
James”Lily lähettää terveisiä”, Emmeline toisti ja irvisti vähän. Hestiaa se ärsytti tavattomasti.
”Totta kai hän lähettää terveisiä. Lily on ystäväni yhtälailla kuin Jameskin.”
”Minulla ei ole mitään Lilyä vastaan, hän on ihana, mutta James voisi olla vähän tahdikkaampi sinulle kirjoittaessaan”, Emmeline sanoi, mutta Hestia pudisti päätään.
”Lily on Jamesin vaimo. Olisi outoa, jos James ei mainitsisi häntä kirjeissään.”
”Vaikka sinä ja James…”
”Siitä on ikuisuus, Emmeline”, Hestia sanoi tiukasti ja Emmeline älysi vaieta. Hän ojensi Hestialle pergamentinpalan ja Hestia työnsi sen takaisin sohvapöydän alahyllylle. Siellä oli lukuisia muitakin Jamesin kirjoittamia kirjeitä, joihin yhteenkään Hestia ei ollut voinut vastata, koska pöllö ei olisi löytänyt Potterien piilopaikkaan. Se tuntui sanoinkuvaamattoman raskaalta. Melkein yhtä raskaalta tuntui se, ettei Emmeline koskaan osannut lopettaa ajoissa:
”Minäkin olin Jamesin kanssa samassa huispausjoukkueessa neljä vuotta, Hestia. Minä tunnen hänet melkein yhtä hyvin kuin sinä. James ei kirjoittaisi noin, ellei…”
”Oletko nähnyt kultakalani?” Hestia keskeytti Emmelinen ääni tiukkana. Emmeline jähmettyi hetkeksi, täytti sitten pikarinsa ja sanoi lopulta pehmeällä äänellä:
”Kultakalasi?”
”Niin. Sen nimi on Sieppi. Se on makuuhuoneessani, jos haluat mennä tekemään tuttavuutta. Sain sen Jamesilta ja Lilyltä tupaantuliaislahjaksi pari vuotta sitten. Se on Lilyn loitsima.”
Emmeline ei puhunut Pottereista enää sinä iltana. Hestia oli ollut aikeissa ehdottaa hänelle luutalentoa Tylyahon yllä, mutta tuuli yltyi koko ajan ja kohta alkaisi varmasti sataa.
Sitä paitsi totuus oli, että Hestia ei halunnut lentää kurpitsajuhlaa viettävän Tylyahon yllä kenenkään muun kuin Jamesin kanssa.
xxx
”Voi Merlin, miten paljon kello jo onkaan! Nyt minun täytyy totta vie lähteä!” Bathilda Bagshot huudahti ja kampesi itsensä ylös upottavasta nojatuolista. Maittavan illallisen ja monen kotitonttuviinilasillisen jälkeen se oli melkoinen tehtävä.
”Olipa kerrassaan mainiota, että pistäydyit kylään. Olisi ollut varsin ankeaa viettää kurpitsajuhla yksin”, Horatius Kuhnusarvio sanoi ja punnersi hänkin vaivoin itsensä ylös pehmeästä nojatuolistaan.
”Sinun luonasi on aina mukava vierailla. Ja viime kerrasta olikin jo tovi”, Bathilda sanoi ja suuntasi kulkunsa kohti isoa takkaa. Hän ei kuitenkaan kumartunut kahmaisemaan hormipulveria lattialla olevasta astiasta, vaan jäi katselemaan takanreunuksella olevia valokuvia Horatiuksen oppilaista.
”Siihen on tainnut tulla jokunen uusi sitten viime vierailusi”, Horatius sanoi ylpeänä kokoelmastaan.
”Tämä ainakin. Keitä tässä on? Lily Potterin toki tunnen, mutta keitä nämä kaksi muuta ovat?” Bathilda kysyi ja otti käteensä kuvan, jossa Horatius oli kaapannut kolme 17-vuotiasta halaukseen.
”Siinä Lilyn vieressä pälyilee Severus Kalkaros, etevin juomankeittäjä, jota olen koskaan saanut opettaa. Olet varmasti kuullut, että hänet valittiin Tylypahkan uudeksi juomamestariksi. Hän oli paras hakija nuoresta iästään huolimatta.”
”Hän saa eittämättä olla taidoistaan kiitollinen sinulle. Entä kuka tämä iloinen noita on?”
”Dorcas Meadowes”, Horatius sanoi hiljaa ja Bathilda henkäisi.
”Hän, jonka Tiedät-Kai-Kuka itse tappoi viime kuussa?”
”Niin. Dorcas teki ministeriölle tutkimusta Grindelwaldin valtaannousuun johtaneista syistä. Hän kävi luonani vuosi sitten ja sanoi, että aikoi laajentaa tutkimustaan Tiedät-Kai-Kehen. Sanoin, että se oli järjetön ajatus, että ei meneillään olevaa kriisiä voi tutkia, mutta Dorcas piti päänsä.”
”Sekö tutkimus maksoi hänen henkensä?” Bathilda kysyi hiljaa. Valokuvan Dorcas hymyili ja kohensi massiivista nutturaansa.
”Niin uskon. Dorcas oli taitava juomankeittäjä, olisin toivonut hänenkin lähtevän opiskelemaan liemimestariksi, mutta hänen haaveensa oli opettaa pimeyden voimilta suojautumista.”
”Se jäi kauniiksi haaveeksi”, Bathilda huokasi ja nosti valokuvan takaisin takanreunustalle. Sitten hän otti käteensä toisen valokuvan. Siinä tuimailmeinen noita lensi luudalla punainen huispauskaapu yllään. Bathilda katsoi kysyvästi Horatiusta, joka röyhisti jälleen rintaansa.
”Se kuva on vielä uudempi. Siinä on Gwenog Jones, hän valmistui vuosi sitten. Mahtava huispaaja! Hän solmi juuri sopimuksen Henkipään Harpyijoiden kanssa”, Horatius sanoi ääni täynnä ylpeyttä, vaikka Gwenogin huispausmenestys ei ollut hänen ansiotaan vähimmässäkään määrin.
”Ah, hänestä luinkin eilen Päivän Profeetasta. On sinulla mainio kokoelma, Horatius. Miten ihmeessä maltoit jäädä eläkkeelle?”
”No, olen minä jo pitkään tiennyt, että haluan vielä ehtiä tekemään omaa tutkimusta enkä pelkästään auttaa muita maineeseen ja kunniaan. Mistä tulikin mieleeni, etkö sinä olekin kirjoittanut joskus artikkelin…”
Mutta Bathilda pudisti päätään ja kumartui hormipulveriastian puoleen.
”Nyt minun täytyy ihan totta mennä. Muuten olen täällä vielä aamullakin. Mutta jos sinä tulisit luokseni teelle jokin ilta?”
”Se sopii mainiosti, minulla on tätä nykyä kosolti vapaata aikaa. Turvallista kotimatkaa!”
”Kiitos. Onneksi hormiverkko on keksitty, ei juurikaan huvittaisi mennä ulos nyt”, Bathilda sanoi, vilkaisi tuulen paukuttamaa ikkunaa ja heitti sitten hormipulveria takkaan:
”Godrickin notko kuusi!”
Bathildan lähdettyä Horatius loitsi takkahuoneen pöydän puhtaaksi juhla-aterian rippeistä. Mutta Dorcas Meadowesilta saamaansa viinikarahvia hän ei uskaltanut kaikkoonnuttaa alakerran keittiöön, vaan päätti viedä sen sinne. Horatiuksen loitsut epäonnistuivat vain harvoin, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin, kun karahvi kaikkoontuisi muutaman millin sivuun keittiön työtasolta. Eikä Horatius kestäisi, jos kaunis ja tunnearvokas karahvi särkyisi. Toki sen saisi loitsulla korjattua, mutta ei se kuitenkaan olisi enää aivan entisensä.
Selestina Taigorin uusinta hittiä ("Varastit kattilani, mutta sydäntäni et saa") hyräillen Horatius laskeutui portaat alas. Eteisaulasta hän kääntyi kohti keittiötä, mutta silloin hänet valtasi omituinen tunne. Jokin oli pielessä. Horatius jähmettyi ja kuunteli, oliko ulko-ovelta kenties kuulunut jotain. Mutta ei, ulkoa ei kuulunut kuin tuulen kylmää ulvontaa.
Horatius laski karahvin eteisen pöydälle kultakalamaljan viereen ja antoi katseensa kiertää ympäri aulaa. Tylypahkan perustajia esittävä taulu oli kerrankin rauhassa (pyöreän pöydän ääreen kokoontunut nelikko oli unessa kultaisten kehysten sisällä), luutakaappi oli kiinni eikä kaapukaappikaan rymissyt (jostakin ihmeellisestä syystä sinne oli muuttanut vuoden sisään kolmesti epäonninen mörkö, joka ei tiennyt Horatiuksen hankkiutuvan moisesta maanvaivasta eroon tuossa sauvanheilautuksessa).
Horatius rentoutui. Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Mutta silti epämääräisen ikävä tunne vaivasi häntä. Ehkä se johtui Dorcas Meadowesin kuoleman ajattelusta. Niin, niin sen täytyi olla.
Iso haukotus ravisutti Horatiuksen leukaperiä. Kello oli jo vaikka mitä, oli korkea aika mennä nukkumaan. Horatius kääntyi kohti portaita, mutta hänen katseensa pysähtyi Tylypahkan perustajia esittävään tauluun. Taulun Godrick Rohkelikko oli herännyt ja noussut seisomaan. Hän tuijotti Horatiusta kauhistunut ilme kasvoillaan. Tai ei, ei hän katsonut Horatiusta vaan jonnekin hänen taakseen. Horatius tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn.
Horatius olisi antanut mitä tahansa, jos hänen ei olisi tarvinnut kääntyä. Sillä jo ennen kuin hän kääntyi, hän tiesi, mikä hänen selkänsä takana odotti. Hän tiesi, mikä oli pielessä. Jokin osa hänestä oli rekisteröinyt asian jo hänen tullessaan alakertaan, mutta hän ei ollut suostunut hyväksymään sitä.
Lopulta Horatius kääntyi ympäri nähdäkseen eteisen pöydän, Dorcas Meadowesin antaman viinikarahvin sekä kultakalamaljan, jossa ei ollut enää kultakalaa.
Kirjoittajan sana 2: Inspiraatio tähän tekstiin tuli Puoliverinen prinssi –elokuvasta. Siinä Horatius kertoo Harrylle kultakalastaan Francisista, jonka Lily oli loitsinut ja joka oli kadonnut sinä yönä, kun Lily oli murhattu.