Author: Dulz 12v
Ikäraja: S
Genre: huumori, action
Summary:
Kuuluihan siitä aikamoisen karmea kumahdus ja korske, kun se meni rusinaksi se kelkka sinne Mähösen potaattipeltoon.A/N: Kirjoitin 12-vuotiaana koulussa tällaisen kerrassaan vinkeän tarinanpoikasen, jota toisinaan muistelen lämmöllä. Mulla on ilmeisesti ollut samanlainen huumorintaju aina. Löysin tän taas ja aattelin, että ottakaahan tekin tästä toivottavasti jonkinlaiset naurut. Tähän on tehty muutoksia viimeksi 2013, kun tämä on kirjoitettu puhtaaksi tietokoneelle (kun olin 14).
Rusinaksi potaattipeltoon
Se taisi olla se yksi päivä silloin parisen vuotta sitten, kun me kaverin kanssa oltiin kelkoilla, niillä moottorivetoisilla, pöllyttämässä, ja satuttiin huristamaan siitä sellaisen kallion laelta. Se kallio oli sellainen niin kuin se olisi haljennut nätisti kahtia, ja toinen puolisko olisi vajonnut jonnekin hornan tuuttiin. Äkkijyrkkä ja sellainen, että jos siitä sattuisi jostain syystä putoamaan, se olisi semmoiset melekeen viisikymmentä metriä suoraa pudotusta, se olisi loppu se.
No, me vaan kaarrettiin siitä reunalta, johon joku täyskahjo idiootti oli sattunut kippaamaan vettä tulipalopakkasilla. Niinhän siinä sitten sattui käymään, että kelkka lähti liirtoon suoraan sitä reunaa kohti, ja miehän siinä melekeen shokissa loikkasin hankeen, ja se kelkka meni kaaressa alas. Kuuluihan siitä aikamoisen karmea kumahdus ja korske, kun se meni rusinaksi se kelkka sinne Mähösen potaattipeltoon.
Kaveri meinasi tikahtua, kun se nauroi siinä niin että mehtä raikasi. Menihän siinä tietysti hermot, ja karjaisin sille, että kuules kaveri, nyt se turpa tukkoon tai muuten… Ja kyllähän se hiljaiseksi meni, totesi vain että nyt taisi se Mallorcan matka jäädä, tai sitten ei uutta kelkkaa saada kun vasta joskus tuomiopäivän tienoilla. Ja sitten se hirnui taas niin että vedet lensi silmistä.
Mutta se liippasi kyllä niin läheltä totuutta, että olihan minun pakko vetää vitsi hihasta, veistelin siinä naama lumessa, että eihän se, pari pensselinvetoa, muutaman kerran lekalla peltiin ja tuli kuin uusi, parempikin. Kaveri pyöräytti siinä muutamaan kertaan silmiään ja älähti, että taisi siinä pahempikin tälli tulla ja aivot hiukkasen entisestään vinksahtaa.
Kun mie sitten ähelsin siitä pystympään, ampaisi oikeaa jalkaa pitkin sellainen kipu, että meinasi lähteä ukko kuutamolle. Kaveri nosti minut kelkkaan ja siinä mie kökötin henkeni edestä, kun kaveri starttasi että lumi lensi ja suti hetken tyhjää. Sitten se kelkka lähti sellaiseen liirtoon että oksat pois.
Kun se kelkka sitten vihdoin viimein sammui siihen sairaalan oven eteen, ja kaveri oli juossut kailottamassa sille aulan hysteerikolle että apua ja äkkiä, mie pääsin hoitoon.
Se tohtori sitten käänteli ja väänteli ja tutki ja hutki, kuvasikin, ja sitten se korisi, sillä oli sellainen flunssatautisen ääni, että poikki se on, onpa hyvinniinkin, että kipsattava on. Ja minua vietiin, kuskattiin koko laitoksen läpi, mikä ei tosin paljoa ollut, sillä se on aika pieni sairaala, ja vipattiin ovesta sisälle. Sitten se tohtori toisenkin tohtorin kanssa kipsasi sen minun poikkimän-jalan, ja ihan koko ajan se turkasen hysteerikko kompasteli perässä ja voivotteli, että voi kyllä mie tiesin, oon aina sanonutkin, että sillä surmanloukulla niitä ruumiita tehdään. Ja koko ajan se oli kalpea kuin aaveen nähnyt, tai kuin se olisi ollut sen jalka, eikä minun. Teki mieli sanoa sille, että olisi ammatin valinnut paremmin.
Kotiin kun sitten päästiin, niin eikös vain se Mähösen ukko rimpautti ja ensin ihan nätisti puheli säästä ja siitä miten paljon oli lunta tänä vuonna, ja että kuinkakohan porot pärjäili. Sitten se aloitti, ja huusi, että jos se romu ei sieltä pellolta lähde yhtä nopeaan kuin mitä jäät lähtee keväällä, niin se juttu lähtee oikeuteen ja sitten on kuulemma huonompi homma. Sellaisen vaon oli kuuleman mukaan kyntänyt sinne, että semmoiset kohtuuttoman suuret kahdensadan korvaukset olisi paikallaan. Silloin se puhelu katkesi juuri sopivaan aikaan, ja mie ihmettelin, miten se ei ollut aiemmin katkennut, kun se oli semmoinen huono lankapuhelin, jonka olisi ehkä oikeasti pitänyt olla jossain vitriinissä pällisteltävänä.
Ehtoopuolella sitten Mähösen muija tuli käymään. Äiskälle se oli tullut juoruamaan. Tivasinhan mie siltä siitä liukasteesta siellä kallion laella. Se vaan tuumasi, että sinnekö pojat sen luistinradan pykäsi, ja sitten se hekotti hetken ja sanoi vakavalla naamalla tahtovansa ostaa sen kelkanromun, katsos koristeeksi etupihalle.
Mie toljotin sitä ja meinasi silmät tipahtaa päästä. Kun taas hengen sain kulkemaan, mie sanoin, että kyllähän sen saa vaikka ilmaiseksi, jos rouva vain sanoo ukolleen että pitää naamansa ummessa eikä tivaa minkään maailman korvauksia. Tai enhän mie ihan niin sitä esittänyt, mutta niin mie ajattelin. On se sellainen riesa se Mähösen ukko.
Lopulta mie sain kuin sainkin sen uuden kelkan, johon meni ne kaikki mallorcanrahat, joita mie olin kasannut sen kokonaiset kolme vuotta. Siihen ne meni, ne rahat, uuteen kelkkaan. Ja se vanha on vieläkin Mähösen portin pielessä ja toimittaa kukkalaatikon virkaa.
