Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Paritus: Johnlock
Genre: Melankolista draamailua
Disclaimer: En omista Johnia ja Sherlockia, he kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille. Minä vain lainaan.
A/N: En saanut illalla taaskaan unta ja jostain syystä aloin sitten kirjoittaa näitä kokeellisia raapaleita… en suunnilleen koskaan käytä sinä-muotoa ja edellisestä valmistuneesta Sherlock-ficistäni on aikaa, joten väääähän emmin ennen näiden julkaisua. Totesin kuitenkin että ehkä näistä joku iloa saa, kommenttia olisi mukava kuulla. Ja nimeäminen oli vaikeaa kuin Mount Everestille kiipeäminen... Mustikselle kiitos vilkaisusta.
Summary: John kaipaa aikaan, jolloin hän vielä löysi oikeat sanat.
Sanat kuin luoteja hiljaisuudessa
Kuiskaat kolme sanaa hiljaa, kokeilevasti tyynyllesi. Annan sinulle anteeksi. Ei. Ne eivät ole ne oikeat sanat, eivät tietenkään. Hymähdät kuivasti vasten tunkkaista tyynyliinaa. Mutta niitä oikeita et osaa mumista, saati sitten silmiin katsoen kertoa. Milloin olette edes edellisen kerran katsoneet toisianne silmiin kauemmin kuin sekunnin, kolme? Siihen on tietenkin syynsä. Hän näkee paljon, mutta toisinaan niin vähän (entä jos, entä jos) ja sinä pelkäät näkeväsi liikaa.
Hän on alakerrassa.
Hän on…
Sherlock on ja luoja, miten lähellä se olikaan että hartaasti kasaan kokoamasi palaset olisivat pirstoutuneet lopullisesti. Silti et kävele alakertaan keittämään teetä. Pelkäät, myönnä, pelkäät että… Pelkäät itseäsi. Häntä.
*
Kätesi ovat vakaat valkeaa harsoa käsitellessäsi. Sherlockin rintakehä nousee ja laskee niiden alla, hänen naurettavat huulensa puristuvat viivaksi sinun vaihtaessasi siteitä vaitonaisesti. Kaksi sanaa kohoaa karheasta kurkustasi.
”Anna anteeksi.”
Hän katsoo sinua ja sinä katsot sormiasi kalpealla iholla, niiden alla ruosteenpunaisena leviävää luodinreikää. Sherlock vetää syvään henkeä ja äännähtää heti perään hieman tuskastuneesti. Kipu ei ole vielä lakannut.
”Et sinä minua ampunut”, hän sanoo.
”Tiedän”, sinä vastaat ja nostat hetkeksi katseesi. Hänen otsansa on rypyssä sekaisten kiharoiden alla ja joskus tuo analysoiva ilme olisi merkinnyt lähtölaskentaa, uutta mysteeriä ja kuumana virtaavaa adrenaliinia.
”John. ”
Nyt jähmetyt kylmän huuhtoessa ylitsesi. Hän näkee.
*
Sen suudelman kuuluisi olla toisenlainen — sellainen, joka sanoo miten meillä menikin näin kauan? Tai kenties; en arvannut hiustesi olevan niin pehmeät sormieni alla. Vaan niin ei ole tarkoitettu. Huulet kuiskaavat kauan, liian kauan, etkä sinä ole minun. Onko jo myöhäistä?
Erkanette. Sherlock puristaa silmänsä tiukasti kiinni.
”Minä…”
”Hys”, hän hiljentää sinut. ”Minun… minun pitää miettiä.”
Tahtoisit ravistaa häntä. Tahtoisit kääntää kelloa aikaan jossa vaimosi ei lähettelisi syytteleviä tekstiviestejä (kauanko aiot leikkiä mykkäkoulua? tule kotiin; mutta sinähän olet jo kotona), jossa löytäisit oikeat sanat, eikä hänen tarvitsisi miettiä. Vaan kyyhötät siinä, polvesi protestoivat ja hän…
”Sinun täytyy ottaa hänet takaisin.”
”Mitä…”
Viileät sormet pyyhkäisevät poskeasi. ”Et halua tätä.”
Vetäydyt ja mulkaiset häntä, tunnet yhä hänen ihonsa omaasi vasten ja… ”Haluanpas.”
Sherlock pudistaa päätään. ”Sinä valitsit hänet.”
Nielaiset. Vain yksi sana kiertää päässäsi. Ei. ”Sherlock, sinun täytyy ymmärtää et—”
”Minä ymmärrän”, hän sanoo, etkä osaa lukea hänen silmissään vilahtavaa varjoa. Hän katsoo ohitsesi. ”Minä en halua tätä.”
Sen ei pitäisi sattua niin paljon. Sinä tiedät miltä tuntuu kun luoti lävistää lihan, sinä olet naimisissa, sinun ei kuuluisi edes värähtää. Silti.
”Ah”, sinä henkäiset. Kävelet ovelle kuin transsissa, etkä näe kuinka hän antaa sinun mennä. Taas kerran. Vaikkei tahtoisi.
Palatessasi kuulet joulupäivällisestä.
