Pikantti säväys
fandom: Kuroko no Basuke
paritus: Imayoshi/Hanamiya
ikäraja: K-11 (lähinnä kielenkäytöstä)
genre: ööö, vittupääfluff..?
yhteenveto: Mikään ei anna kahvinkittaamiselle yhtä pikanttia säväystä kuin hampaitaan kiristelevä, pöydän alla sääreen potkiva seuralainen.
A/N: Toinen kirjoitusprojekti muistutti mua tästä head-canonista, ja kun aiheesta googlaillessa eteen osui
tämä huutonaurut kirvoittanut otos, inspiraatio oli taattu. Ja btw, onnekkaasti mun ei tarvinnut edes keksiä yhtään älytöntä kahvilaa itse, vaan kaikki perustuu aina yhtä ihastuttavaan todellisuuteen.
Imayoshin ehdottomasti paras piirre on hänen vittumaisuutensa. Hänen kanssaan on hyvä haistatella muille, nauraa niin selän takana kuin päin naamaakin.
Toisaalta se samainen vittumaisuus on myös hänen ehdottomasti paskin piirteensä, hän nimittäin nauttii Hanamiyalle haistattelemisesta vähintään yhtä paljon kuin kaikille muillekin.
Imayoshilla on myös hirveä maku. Hän rakastaa teemakahviloita, niissä ravaaminen on hänelle suorastaan harrastus, ja mitä typerämpi konsepti, sitä enemmän Imayoshi paikasta pitää. Kyllähän nyt Hanamiyankin on myönnettävä, että planetaario-ravintola tarjosi ihan sykähdyttävät puitteet ensimmäisille kunnollisille treffeille eikä meido-kahviloiden vetovoimaa tarvitse erikseen alkaa perustelemaan, mutta siinä vaiheessa kun Imayoshi innosta kihisten vei hänet syömään yhden riisinjyvän pienoissusheja tai koki tarpeelliseksi kiskoa kahvia kolme santsikupillista silmiäsärkevän pinkissä Barbie-helvetissä, Hanamiyan oli vaikea päättää, kumman pään tahtoi mieluummin iskeä pöytälevyn lävitse, omansa vai idiootin poikaystävänsä.
Imayoshi luonnollisesti pitää Hanamiyan kyrpiintymistä hurmaavana. Mikään ei kuulemma anna kahvinkittaamisen kaltaiselle sosiaaliselle konventiolle yhtä pikanttia säväystä kuin hampaitaan kiristelevä, pöydän alla sääreen potkiva seuralainen.
Kenties kaikkein ärsyttävintä koko hommassa on se, että välillä Imayoshi löytää oikeasti mahtaviakin paikkoja, lopullisesti kieltäytymällä jäisi paitsi paljosta hauskasta. Esimerkiksi kahden junaraiteen väliin rakennettu lasiseinäinen kuppila oli hyvinkin miellyttävä ja tunnelmallinen, erityisesti myöhään illalla pimeän laskeuduttua, ohikiitävien junien valot kulkivat juovina silmissä ja niiden jylyn saattoi tuntea kehossaan. Tai sen jälkeen, kun Hanamiya oli kironnut aivan erityisen ponnekkaasti kaikki typeriä elukoita esittelevät kahvilat — koska todella, minkä takia kukaan muka haluaisi nauttia juomansa haisevien kissojen, koirien, vuohien tai vittu minkään otusten pärstiä katsellen? — Imayoshi oli suostutellut hänet kanssaan Yokohamaan, maksanut oikein junamatkatkin, ja Hanamiyan sairas uteliaisuus oli sitten paikan päällä palkittu trooppisella teehuoneella, jossa kävijät saattoivat tehdä tuttavuutta suurten liskojen kanssa. Väärässä hän ei tietenkään myöntänyt olleensa, mutta totesi kuitenkin, että ehkä siellä voisi käydä joskus uudestaankin. Mikäli siis Imayoshi maksaisi. Voisi sitä aikaansa paskemminkin kuluttaa, oli tällä toiminnalla ihan puolensa.
Seuraavalla viikolla olikin sitten menty panda-kahvilaan, jossa ei sentään ollut oikeita pandoja, mutta murhanhimon partaalle Hanamiya silti saatiin ajettua alta aikayksikön virnuilevalla annoksella. Imayoshin mielestä
se paikka oli ehdottomasti uuden visiitin arvoinen. Hanamiya vannoi pyhästi työntävänsä Imayoshin perseeseen seuraavan hymyilevän ‘päivän erikoisen’, jonka tämä kehtaisi hänelle tilata.
Korkealaatuisella mullalla maustettu saatanan kallis a’la carte vuosipäivänä ei jättänyt kylmäksi sekään.
Hanamiya on jo kauan sitten lakannut uskottelemasta itselleen, että joku sietoraja täytyy Imayoshillakin olla. Kun Imayoshi kuluttaa kokonaisen iltapäivän googlaten kuvia mestasta, jossa kahvi juodaan vessanpöntön muotoisista posliinikupeista ja lautasella komeilevat kikkareskonssit, Hanamiya ei jaksa edes yllättyä. Luojan kiitos kyseinen paikka ei sijaitse Japanissa, niissä vähemmän oksettavissa kylppärikahvioissa on ollut kestämistä jo aivan riittämiin.
Kun siippansa kanssa on siis tottunut varautumaan niin Hello Kittyyn, saatanan romanttisiin vankilaruokaa jäljitteleviin viikonloppulounaisiin kuin vessatematiikkaankin, riippumattokahvila tuntuu oikeastaan aika antiklimaattiselta.
“Miten helvetissä tässä härvelissä keikkuessa on tarkoitus juoda?”
“Rentouttavasta oleskelusta ja elähdyttävästä seurastahan tänne ensisijaisesti tullaan nauttimaan, virvokkeet ovat niiden rinnalla toisarvoisia.”
“Ja minkähän takia sitten olen täällä
sinun kanssasi?”
“Koska olet pohjimmiltasi masokisti?” Imayoshi ehdottaa. “Vaikka ymmärrän toki, ettet ehkä saa charmistani kaikkea irti, kun olet noin kaukana.”
“Haista vittu.”
“En usko, että siitä olisi mitään apua. Mieluummin voisit tulla tänne. Tuo tantta ainakin näyttää siltä, että vetäisi sumppinsa väärään kurkkuun, jos huomaisi.”
Hanamiya kohottaa kulmaansa ja vilkaisee Imayoshin osoittamaan suuntaan, kieltämättä kuulostaa ihan todennäköiseltä, ettei muu asiakaskunta arvostaisi tämän vitun kauniin nuoren rakkauden julkista esittelemistä. Sitä paitsi Imayoshi on hyvä suutelemaan, ja kun kyseinen ominaisuus yhdistetään vielä siihen aiemmin mainittuun vittumaisuuteen — mahdollisuuteen haistatella ja nauraa muille yhdessä — ei edes Hanamiyaa huvita pistää hanttiin.
Joten hän juo oman kuppinsa tyhjäksi, nousee paikaltaan ja sujahtaa liukkaasti Imayoshin viereen. Kiertää käsivartensa tämän ympärille ja painaa päänsä leveälle hartialle hakiessaan hyvää asentoa. Imayoshi hyrisee hiljaa kuten kehräävä kissa, pyyhkii hiuksia Hanamiyan kasvoilta, ja heidän huuliensa kohdatessa toisensa molemmat ovat vain tyytyväisiä siitä, että tämä nimenomainen riippumatto kätkee heidät näkyvistä sitä toivottua paheksuntaa ajatellen vähän turhankin tehokkaasti.
