Tervehdys Kommenttikampanjasta!
Valitsin uusimmistasi tämän tekstin, koska pikkujouluisaa Milo/Toivoa, mikäs sen parempaa. ♥ Jotenkin joulusta lukeminen ei koskaan kyllästytä minua, sillä siinä on niin kutsuvaa tunnelmaa ja usein sellaista, hmm, valoa pimeydessä. Aivan erityisesti minuun vetosi joulunaika yhdistettynä näihin hahmoihin, koska
Lunta-teksti, joka oli ensikosketukseni heihin, oli myös jouluisa, vaikkakin alussa hieman erilaisissa tunnelmissa kuin tämä. Jotenkin yhdistän nämä hahmot mielessäni juuri jouluun ja talveen, pimeyden keskellä itävään ja versovaan toivoon.
Milo vaikuttaa voivan tässä niin paljon paremmin kuin sarjan alussa, että sydämeni kipristyy onnesta. Jotenkin alusta asti hänen kertojaäänestään välittyy sellainen tietynlainen... rentous? Ajatus lätäköistä koirapuistossa ja puudelien sadevermeistä naurattaa Miloa, eikä edes tuleva open mic hermostuta, vaan siihen tuntuu liittyvän sellaista positiivista, odottavaa jännitystä. Jotenkin Milon tekemät havainnot ympäristöstä ja hänen suhtautumisensa niihin tuntuvat puhuvan sen puolesta, että hän kokee olonsa vakaaksi ja turvalliseksi. Hän ei vaikuta kulkevan laput silmillä eikä olevan käpertynyt omaan olemassaoloonsa ja omiin murheisiinsa, vaan hänessä on sellaista... avoimuutta?
Kahdeksanvuotiaasta Milosta oli liikuttavaa, että koirat pysyttelivät silti ihan vain tottumuksesta puiston rajojen sisäpuolella.
Eikä, ihana ajatuskulku! Ja ihanat koirat, sniff.
Tuntuu niin hyvältä, että Milo vaikuttaa löytäneen oman juttunsa. En ihmettele, että se on löytynyt juuri räppäämisestä, sillä Milon havainnointikyky ja kielellinen ilmaisukyky pääsevät siinä oikeuksiinsa, ja onhan hänellä varmasti myös paljon painavaa sanottavaa. Näen sieluni silmin, kuinka Milo vetää yleisön huomion puoleensa avoimella, suoraan sydämestä kumpuavalla esityksellään.
Rakastua kuoliaaksi on kaunis ja lohdullinen nimi, kun sitä peilaa tarinan nimeen
Lakastua kuoliaaksi. Kaiken kaikkiaan minulle välittyy sellainen fiilis, että Milo on jotenkin jo ihan eri tavalla elämänjanoinen kuin silloin vuosi sitten, kun hän oli lakastumaisillaan. Enää ei ole pelkkää toivoa tulevasta, vaan se tuleva on tullut, se on tässä ja nyt. ♥
Milon ja Toivon välinen rakkaus välittyy vahvana ja väkevänäkin, paljon kestäneenä ja molemminpuolisena, kummallekin jotain antaneena ja yhä vieläkin antavana. Toivo on selvästi inspiroinut Miloa hurjasti, ja mielessäni käväisi ajatus, että varmaan sitä on tapahtunut toisinkin päin, sillä onhan Toivokin löytänyt rinnalleen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla juuri omana itsenään. Se, ettei Toivo ole enää Milon
poikaystävä, tuntuu luonnolliselta ja luontevalta. Vaikka matka vaikuttaa olevan vielä kesken, lopussa vaikuttaisi siintävän jotain hyvää ja kaunista, ja toivottavasti myös yhteinen loppuelämä näille ihanille tyypeille!
Nautin tässä tekstissä myös aiemmasta sarjasta tuttujen Inarin ja Tiitun läsnäolosta. On hienoa, että ystävät ovat pysyneet Milon elämässä, vaikka paljon on muuttunut. He ovat ihanan kannustavia Miloa kohtaan, eikä Milo tunnu pelkäävän olla oma itsensä heidän edessään (kirjaimellisestikaan, kun hän esiintyy kaikkien kuullen).
Lämpimät kiitokset tästä kauniista tarinasta! Oli kivaa lukea taas Milosta ja Toivosta.
-Walle