S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi. innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Secu!
Toiveissa oli Sirius/Remusta, ja jotenkin intouduin sitä kokeilemaan, vaikken ole kirjoittanut Harry Potterista vuosikausiin, hui. Viimeksi taisin kirjoittaa Sirius/Remusta jotain kaksitoista vuotta sitten, joten kosketukseni paritukseen saattaa olla aika haparoiva, mutta yllätyksekseni nautin tämän kirjoittamisesta kovin. Tämä saattaa olla aika raskassoutuinen, eikä tässä oikein tapahdu mitään, mutta toivottavasti tästä on jotain iloa silti. Kaikenkarvaiset kommentit ovat lämpimästi tervetulleita!
Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli hiljaista. Suurin osa oppilaista oli jo vetäytynyt makuusaleihin nukkumaan tai vähintäänkin valmistautumaan nukkumaanmenoon; lähentelihän kello jo puoltayötä. Pari viidesluokkalaista tyttöä supatti nurkassa, mutta muita huoneessa ei Siriuksen ja Remuksen lisäksi ollut. Muhkeat nojatuolit ja jykevät pöydät seisoivat autioina ja langettivat lattialle varjojen siksakin.
Takkatuli rätisi vielä hiljakseen hohkaten kodikasta lämpöä hämyiseen huoneeseen ja kirpeään syysyöhön. Sirius seurasi, kuinka tuli kieppui ja tanssahteli Remuksen keskittyneissä silmissä. Siriuksesta tuntui, että Remus oli kyyhöttänyt kirjanjärkäleensä kanssa siinä samassa nojatuolissa jo ainakin kolme tuntia, luultavasti kutakuinkin samassa asennossakin – tämä oli ehkä vain välillä vaihtanut toisen kämmenen leukaansa tukemaan. Remuksen pitkät jalat olivat risti-istunnassa, ja kirja oli tuettu syliin paksua, purppuranväristä tyynyä vasten. Nuorukainen oli hädin tuskin kohottanut katsettaan, kun Sirius jonkin aikaa sitten oli laskeutunut makuusalista ja istuutunut viereiseen nojatuoliin.
Sirius ei ollut saanut unta. Makuusalin pimeys oli alkanut tuntua yhä painostavammalta hänen pyöriessään lakanoissa, hiljaisuus yhä hiostavammalta, ja kun hän taikasauvansa valon avustuksella oli huomannut Remuksen sängyn ammottavan edelleen tyhjyyttään, hän oli päättänyt hiipiä alas katsomaan, mitä tämä oikein puuhasi.
Sirius ei oikeastaan ollut yllättynyt siitä, että Remus kyyhötti edelleen tismalleen samassa paikassa ja asennossa kuin tunti sitten, kun muut kelmit olivat menneet nukkumaan. Remuksella tuntui olevan ainutlaatuinen kyky uppoutua päälakeaan myöten siihen, mitä hän ikinä olikaan tekemässä, ja hän saattoi lukea tuntikausia irrottamatta katsettaan kirjasta. Siriukselta sellainen keskittymiskyky puuttui tyystin; hän ei osannut olla henkisesti aloillaan. Ei hän liioin osannut asettua fyysisestikään, vaan hänen oli pakko vähintäänkin naputella jalallaan äänetöntä rytmiä tai kieputella taikasauvaansa sormissaan. Hän hymähti huomatessaan, että oli jälleen valunut nojatuolissaan huonoryhtiseen, röhnöttävään asentoon – siihen, josta hänen äitimuorinsa oli jaksanut sättiä häntä kerta toisensa jälkeen silloin, kun he vielä olivat olleet kutakuinkin puheväleissä.
Oikeastaan Remuksen katseleminen oli ainoa asia, johon Sirius jaksoi keskittyä pidempään kuin puoli minuuttia. Sirius ei ollut mikään esteetikko, eikä hän ymmärtänyt mitään taiteesta saati jaksanut kuluttaa aikaansa turhanpäiväisiä elottomia veistoksia tuijotellen, mutta Remuksessa oli jotain yksinkertaisen lumoavaa – siinä nuoressa miehenalussa, jolla oli aina nuhjuiset, moneen otteeseen parsitut vaatteet ja joka monien mielestä näytti aika mitäänsanomattomalta maantienruskeine hiuksineen ja hentoine kasvonpiirteineen. Sirius kuitenkin oli aina nähnyt ystävänsä silmissä häkellyttävän paljon: kivuliaita koettelemuksia, mutkikkaita matkoja ja poukkoilevia polkuja, syviä salaisuuksia – ja kaikesta huolimatta ystävällistä ymmärrystä kaikkia ja kaikkea kohtaan. Remus oli niin erilainen. Sirius oli perhepiirissään tottunut kovuuteen ja kylmyyteen, mutta Remuksessa kyti lempeä lämpö, kyti samalla tavalla kuin tulenlieskat tanssahtelivat tämän silmien peilissä siinä takkatulen ääressä. Se lämpö veti Siriusta puoleensa samalla tavoin kuin takkatuli koleina syysiltoina, myönsipä hän sitä tai ei.
Eikä se johtunut pelkästään Remuksen silmistä, ei tietenkään. Ehkä enemmän se johtui Remuksen levollisesta olemuksesta, seesteisyydestä ja tyyneydestä joka oli niin kaukana Siriuksen sisimmän väkivaltaisista kuohuista. Sirius oli nähnyt Remuksenkin pelkäävän ja riutuvan ahdingossa, mutta harvoin tämä antoi vaikeuksien kavuta niskan päälle. Hillittyä harkintaansa Remus ei vaikuttanut menettävän milloinkaan.
Sirius havahtui, kun viidesluokkalaiset tytöt rahjustivat heidän ohitseen haukotellen ja jäseniään venytellen ja sujahtivat tyttöjen makuusaleihin vievään portaikkoon. Remus vilkaisi lähtijöitä, sitten aavistuksen hymyillen Siriusta, ja lopulta hän palautti katseensa kirjaansa.
Remus käänsi sivua varoen. Kirja näytti vanhalta ja kovia kokeneelta: vuodet ja monet kovat kädet olivat kuluttaneet sen nahkakansien kulmat pyöreiksi, ja sen sivut olivat ohuenhauraita, ajan kellastamia ja hapertamia. Remuksen otteet olivat varovaisen kunnioittavia, ja yhtäkkiä Siriusta hävetti muistella koululaukussaan sikin sokin lojuvia oppikirjoja, joista suurimmasta osasta oli kovan käsittelyn tuloksena repeytynyt useampi kuin yksi sivu.
Sirius oikaisi asentoaan ja selvitteli puhumattomuudesta karheaa kurkkuaan. ”Etkö aio nukkua tänä yönä ollenkaan, Kuutamo? Et kai ole unohtanut, että loitsutunti alkaa poikkeuksellisesti jo puoli kahdeksalta.”
Remus nosti katseensa Siriukseen. Hänen huulilleen kaartui edellistä hieman näkyvämpi hymy, ja se ylsi ripustamaan hennot hymyrypyt hänen silmäkulmiinsa. ”En tietenkään, Anturajalka. Olisi kai ensimmäinen kerta, kun sinä muistaisit jotain kouluun liittyvää, jota minä en muistaisi.”
Sirius tuhahti paljonpuhuvasti. ”Mikä se eepos on? Annas kun arvaan –
Näin loitsit loistokkaasti?”
”Ei, tämä käsittelee muinaisten velhoyhdyskuntien kansantaruja.”
Kansantaruja – jälleen jotain, minkä päälle Sirius tuskin olisi ymmärtänyt mutta minkä saloihin sydämeltään avoin Remus sujahti vaivattomasti. Miten monissa maailmoissa Remus matkasikaan kirjansivuihin syventyessään… Miten paljon Remuksen silmissä piilikään sellaista, mihin Sirius ei ehkä koskaan pääsisi käsiksi. Sirius huokaisi ääneti ja vilkaisi kohti lähintä ikkunaa. Raskaiden, syvänpurppuraisten verhojen välistä saattoi erottaa kaistaleen tummaa, kuulasta syysyötä, jota pikkuruiset tähtihelmet koristivat. Kuu oli vasta puolillaan.
Remuksen kulmakarvojen väliin oli palannut pieni, keskittynyt ryppy. Hänen kevyinä lainehtivat hiuksensa olivat kuin tummaa hunajaa hiipuvan takkatulen hehkussa. Poskensivussa häälyvä arpi näytti lämpimässä kajossa tavallista haaleammalta. Remuksen silmät loimusivat, loimusivat, ja puristava tunne Siriuksen rinnassa muistutti siitä, ettei Remus kai ollut ainoa, joka kätki salaisuuksia sisälleen. Siinä missä Remus ei kokenut tarpeelliseksi puhua itsestään tai tunteistaan muille, Sirius ei pystynyt. Hänestä oli kasvanut kova ja kylmä niin kuin äidistäänkin; ei hän ollut osannut mitään muuta. Hän saattoi vain haaveilla Remuksen hiljaisesta lempeydestä; vain hiipiä sitä kohti kuin koira varjoissa, korvat luimussa ja häntä koipien välissä.
Kotvan kuluttua Remus painoi kirjansa kiinni. Hän siveli sen repaleista nahkakantta pitkillä, hoikilla sormillaan, joiden kynnet olivat reunoistaan rosoiset. Remuksen toisen kämmenselän poikki kulki arpi, yksi niistä monista ihmissusimuodossa kärsityistä.
”Onko jokin hullusti?” Remus kysyi. Hänen äänensä oli aavistuksen käheä, juuri ja juuri äänenmurroksesta selvinnyt.
On, teki Siriuksen mieli vastata. Hänen teki mieli tarttua Remuksen käteen, toiseen niistä kirjan päällä lepäävistä kauniista käsistä, mutta sen sijaan hän naurahti ja ravisti tukkansa sekaisin.
”Ei tietenkään. Tulin vain vahtimaan, ettet saa päähäsi lähteä hiipparoimaan käytäville Voron valvovaa silmää uhmaamaan.”
Remus pudisti päätään hymyillen. Kyllähän he molemmat tiesivät, että Remus seikkaili mieluummin kirjojen sivuilla.
Remus otti kirjan kainaloonsa, ja he jättivät oleskeluhuoneen lämmön ja nousivat hämärään portaikkoon. Siriuksen rinnassa pusersi entistä kovemmin, kunnes hän puolivälissä portaikkoa tunsi kämmenen kevyen painalluksen alaselällään ja oli pysähtyä sen lamaannuttavasta voimasta. Painallus oli höyhenenkevyt, miltei huomaamaton – sen täytyi olla mielikuvituksen tuotetta, tai jos se ei ollut mielikuvituksen tuotetta, se oli varmasti vain tasapainonsa menettäneen Remuksen harkitsematon tuuppaus. Niin sen täytyi olla. Silti Siriuksen hengitys miltei salpautui, ja hän potkaisi itseään henkisesti, potkaisi oikein kunnolla ja monta kertaa.
Makuusalissa Remus hymyili vaisusti ja toivotti hyvät yöt. Sirius makasi valveilla vielä pitkään. Hänen rinnassaan pusersi, pusersi. Hän katseli sänkyynsä näkyvästä ikkunankaistaleesta yhtä erityisen kirkasta tähteä ja ajatteli, että hänen salaisuutensa veisi hänet vielä syvälle, ellei hän kätkisi sitä entistä syvemmälle.
