Nimi: Naali joka kasvatti simpukan ja kalastajan / Yhteyden maa joka synnytti esimeren
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: naali, simpukka, ihminen, esimeri
Genre: kansansatu, draama, fantasia
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Teksti hahmoineen ja maailmoineen on minun.
A/N: Tämä tarina on esiosa
Hiiri joka kalasti tähtiä / Saukko joka varasti helmen -tarinalleni (S). Tällä pienellä tarinalla toivotan hyvää joulua
Waulishille ja muille tätä tarinaa lukemaan sattuville! ^^
Lukuiloa!
Kun talvenhenki Neirin oli vielä varhainen ja muodoton vailla ilvesmäistä itseyttä, eräs syksyinen kettunuorukainen Senka eksyi pohjoiseen, koska Neirin ei ollut saattamassa sitä iäisyyteen levon sijoille talveksi, kevääksi ja kesäksi. Kun kettu vaelsi lumiturkissaan ikikylmän mailla, lumi ei sulanutkaan. Kuuran syleilemät puut kutistuivat harmaanvalkeiksi jäkäliksi. Pohjoisen jäinen syleily pakotti ketunkin kyyryyn, kietoutumaan karvapeitteeseensä, ja hiljalleen sen koko toden pieneni. Niin syntyi naali, joka hallitsi pohjoisen talvea kauan, kunnes ilves otti sen paikan itseytensä löydettyään. Edelleen muistetaan Tenumin vuotuisissa juhlissa härmärevon alkutaivalta.
Naaliperheisiin syntyi tavallisesti vain kaksi poikasta, mutta sitten kävikin niin, että yhteen syntyi kolme, kaksi valkeaa ja yksi sävyinen. Naalinpennussa oli vielä jäämiä harmaasta ja tummasta, ruskehtavaa karvaa, jotka olivat peräisin muinaisketulta, esipohjoiselta, talvensuojelijalta. Naalin turkissa oli kermanruskeita aaltoilevia kuvioita, pohjaväri oli harmahtava, vain karvankärjet ja viikset olivat valkoiset. Silmätkin olivat kirkkaan hailakanruskeat, suupielissä virtauksellista hymyä. Pentu koki täysiketun jättämän jäljen painautuneena olemiseensa liian tiukasti, toisista se oli haalistunut lähes täysin, ne olivat valkoisia vakavia.
Eräänä päivänä ketunkaltainen naali löysi merenrannasta simpukan, jossa oli lumenvärinen pohja ja kermanruskeita aaltoilevia kuvioita. Naalinpoikanen luuli löytäneensä vastasyntyneen pennun, joka vain puhui eri murretta tai juuri maailmaan tulleiden äänellä, hymisi värisevästi, ja samaistui tähän. Naali kaivoi rannanpenkkaan lumeen ja jäiseen hiekkaan kuopan simpukalle, piilotti pedoilta ja valkeilta vakavilta sukulaisiltaan.
Joka päivä naali kulki edestakaisin rannalla keräten hiekanjyviä ja kasveja. Se ravitsi simpukkaa niillä, kaatoi kärjessä olevasta onkalosta sisään, sillä se tuntui rauhoittavan kärsimätöntä kuohuntaa ja valittavaa värinää. Naali ei tiennyt, että ne valuivat toisesta kärjestä maahan ja maan pinnan alle, jossa ne hiljalleen kasvoivat ensimereksi, meritilkkujen valtavaksi keskiöksi. Verkalleen meren säikeet sidostuivat ja seostuivat yhdeksi vahvaksi muodoksi ja irrottivat mantereen kahdeksi. Ylijäämistä ainesosista kiertyi rihmainen sisin vasta-alkaneen meren pohjaan, jossa se hohti himmeästi kuten helmimäiset tähdet tumman taivaan laella.
Kun ensimmäinen ihminen saapui tätä uutta merta myöten, naali oli jo varttunut aikuiseksi, simpukka oppinut meren tulkitsijaksi. Ihmislapsella oli mukanaan haarainen oksa, jossa lepäsi vaatimaton simpukka, myös kermanruskeasti täplittynyt. Naali päätti kasvattaa ihmisestä kalastajan, simpukan luomalle merelle seuralaisen, sillä lapsi oli ollut merelle mieleen, eihän tämä muuten olisi sisimmästä syntynyt, rihmoista riuskaksi rakentunut.
Aikansa kasvatettuaan naali pysähtyi merenrantaan, kävi kyyryyn kuten esipohjoinen kerran, ja niin naali hajosi sävytetyksi vaahdoksi rantaan liukuvan meren pinnalle.
Myöhemmin tätä maata kutsuttiin Tenumiksi, yhteyden maaksi, jossa vielä tänäkin päivänä voi nähdä naalin tassunpainaumien päättyvän vedenrajaan, jossa vaahto huuhtelee hellästi kasvattajaansa tervehtimään tullutta ihmisen jalanjälkeä ja merta tulkitsevia simpukoita.