Nimi: Rajapintoja (öisin ei olekaan)
Kirjoittaja: Isfet eli minä
Ikäraja: S
Genre: tajunnanvirta, romance
Yhteenveto: Läsnäoloni ei tuntunut häiritsevät sinua, kuun kajossa minäkin oli kalpea kuin haamu.
A/N: En ole pitkään aikaan saanut julkaistua mitään, koska kaikki on tuntuu olevan kuraa. Sitten päätin ryhdistäytyä, ja kirjoittaa vain jotain höpöhöpöä Kesälomaetydejä - haasteen inspiroimana. Tuloksena syntyi tämä outo pätkä, joka ei mielestäni edusta tyyliäni lainkaan. Oli miten oli, tehty on! Saamani inspiraatiositaatti:
Luulin että kuistille oli heitetty kirje,
mutta se oli vain kuun kajoa.
Minä poimin valoa lattialta.
Miten kevyt se oli, kuun kirje,
ja kaikki taipui, kuin rauta, tuolla puolen.
(Eeva-Liisa Manner)
Myönnetään. Se olin minä, joka kuvittelin liikoja, uskoin lupauksiin joita et koskaan ollut esittänyt. Tiedänhän minä etteivät sinun kaltaisesi lupaa mitään. Me emme ole samanlaisia.
Ensimmäisen kerran kun näin sinut oli kylmä pakkasyö. Sisällä talossa ei ollut enää polttopuita, ja uskoin tehneeni elämäni suurimman virheen. En ollut kuunnellut muiden varoituksia pienen ja eristyksissä olevan puulämmitteisen puutalon hankkimisen typeryydestä, ja mietin olisiko pitänyt. Ikkunat olivat huurussa, hytisin jopa toppatakkini sisällä.
En kuitenkaan ollut muuttanut pois kaupungista paleltuakseni kuoliaaksi, joten tartuin koppaan ja astuin kuistille. Muistan miettineeni, että vajan hämärimmässä nurkassa saattoi yhä lojua kosteita halkoja.
Metsälampea peitti kevyt riite, joka kimalsi kuutamon kalpeassa valossa. Luulin ensin usvan sekoittavan silmiäni, pyörteilevän veden yllä itsekseen. Mutta ilmassa ei ollut tuulen henkäystäkään, vain pakkanen ja kolea kylmyys.
En minä uskonut henkiin, kummituksiin tai haamuihin. Mutta siinä hieman herkässä mielentilassa järkeni oli vaikea kieltää sinua, utuista hahmoa tanssimassa riitteen päällä rikkomatta paperinohutta pintaa. Tuijotin näkyä hiljaa hengitys hyytyneenä ilmaan.
Pelästyin, tietysti siinä kävi niin. Juoksin äkkiä sisään vajaan ja paukautin oven perässäni kiinni. Meni hetki, ennen kuin uskalsin lähteä ovelta kaivamaan halot kellastuneiden sanomalehtien alta. Ja pidempään meni, ennen kuin sain itseni rohkaistumaan tarpeeksi kurkistaakseni oven raosta ulos. Mitään epätavallista ei näkynyt, ainoastaan tummia kuusia ja autio lampi. Punainen sitikkani tuntui turvallisen maalliselta, ja kipaisin ripeästi sen ohitse sisälle.
Vaikka sain tulen syttymään ja liekit rätisivät lohdullisesti, en saanut unta koko yönä.
Maammo oli kertonut tarinoita metsänhengistä, kun olin korkeintaan viisivuotias. En ollut koskaan uskonut, että kohtaisin sellaisen itse.
Mutta sinä tulit takaisin. Välillä kiertelit uteliaana pihassa, jolloin piilouduin vanhojen pellavaverhojen taakse. Useimmiten olit lammella, joskus uskaltauduin ulos katselemaan tanssiasi. Läsnäoloni ei tuntunut häiritsevät sinua, kuun kajossa minäkin oli kalpea kuin haamu.
Joskus joulun jälkeen, kun maa oli vihdoin peittynyt valkoiseen vaippaan, lähdit hitaasti lähestymään minua. Varovasti hiipien, kuin minä olisin ollut se pikkulintu, joka lehahtaisi karkuun. Luulen, että tilanteen olisi pitänyt olla tosin. Minun olisi kuulunut ihmetellä sinua, yrittää hapuillen koskettaa kalpeaa ihoasi. Sinä olisit haihtunut pelästyksestä karkuun, emmekä olisi koskaan tavanneet enää. Niin se meni saduissa.
Istuin paikoillani kuin naulittuna, kun sormesi tapailivat ranteideni lämmintä ihoa lapasen rajoilta. Verenkierron nopeutunut rytmi tuntui kaikuvan ilmassa, kulki sormiesi alla. Silmissäsi oli lapsenomaista ihmetystä. Ehkä kukaan elävä ei ollut koskaan päästänyt sinunlaistasi niin lähelle.
Siitä tuli meidän leikkimme, valvotusta öistä pakkasessa. Emme väsyneet kummastelemaan toisiamme. Kunnes eräänä aamuna painoit huulesi huulilleni, hyvästiksi ennen kuin katosit haipuviin varjoihin. Minä olin riivattu. Janosin lisää, viileitä huuliasi omillani ja pakkasenkylmiä sormia hiuksissani. Talostani oli tullut koti, koska se oli sinun luonasi.
Mutta sinä et ollut minun – ja tänään hopeinen kuun valo lattialankuilla on vain heijastus auringosta.
