Ficin nimi: Yhtä köyttä vetäen
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Bleach
Ikäraja: S
Paritus: Rukia/Renji
Genre: Kepeä draama, fluff
Summary: Tuskinpa hän muutenkaan onnistuisi välttelemään tulevalle isälle kertomista järin pitkään. Mahdollisen hepulin kohtaaminen oli joka tapauksessa salailua parempi vaihtoehto.
A/N: Hahhahah, kirjoitin genren kohdalle aluksi vahingossa mpreg, kunnes sitten muistin, että tässä onkin heteropariskunta kyseessä. Liikaa yaoita vai mitä häh. xD Ja metkaa, ettei heteroraskaudelle ole omaa genreään. En ole ihan varma, mistä inspiraatio tähän tarinanpätkään syntyi, mutta eipä se mitään, uusi fandom korkattu uuden vuoden kunniaksi! Shippikin on kovin valloittava. :3 Osallistuu haasteisiin Neliottelu, Teelusikan tunneskaala (paha olo) ja Fluffy10 #3.
***
Kutsumatta ilmaantunut kuvotus oli piinannut Rukiaa jo noin viikon ajan aamusta alkaen. Tavallisesti se oli helpottanut viimeistään iltapäivällä, mikä oli lohdullista, mutta oli silti raivostuttavaa aloittaa aamunsa miettimällä, pitäisikö ottaa riski ja yrittää syödä jotain. Oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aamiainen löytäisi tiensä ylös ennen pitkää.
Lohdullista oli kuitenkin tietää, että huonovointisuudelle oli olemassa luonnollinen ja järkeenkäypä selitys. Rukia oli aavistellut merkkejä muutaman päivän ajan, ja epäilykset olivat vahvistuneet hetki hetkeltä. Hänen sisällään todella taisi itää uuden elämän siemen, mikä sitten toi mukanaan omat metkunsa.
Siinä pahoinvoinnin suossa velloessaan Rukia sai kyllä onnitella itseään näyttelijäntaidoistaan, sillä Renji ei ollut havainnut minkään olevan sen kummemmin vialla. Ohimennen heitetty kommentti pikku flunssasta oli mennyt läpi, eikä tarvetta sen suurempaan hötkyilyyn ollut. Parempi niin. Renji omasi häntä kohtaan melkoisen suojeluvietin, mikä teki hänet tavallista alttiimmaksi omistautuneelle huolenpidolle. Tietenkin se oli arvostettavaa, mutta jostain syystä Rukiaa epäilytti, että Renji osaisi pitää päänsä kylmänä kuullessaan meneillään olevasta tilanteesta. Ehkäpä tällä oli silti oikeus tietää, missä mennään.
Tuskinpa hän muutenkaan onnistuisi välttelemään tulevalle isälle kertomista järin pitkään. Mahdollisen hepulin kohtaaminen oli joka tapauksessa salailua parempi vaihtoehto.
Etsiessään Renjiä sisäpihalta Rukia huomasi kävelevänsäkin tavallista hiipivämmin, melkein jopa syyllisesti. Siinä ei ollut järkeä, sillä kaiken piti olla selvää tulevaisuuden kannalta. Naimisiin mennessään he olivat olleet samoilla linjoilla: vauva saisi tulla, jos olisi tullakseen. Kyseinen kommentti oli sitä paitsi ollut peräisin Renjin itsensä suusta. Oli selvää, että tämä halusi jälkikasvua, vieläpä juuri hänen kanssaan.
Ehkä hänen hermostuneisuutensa oli vain pohdiskelua siitä, miten kaikki oli käynyt loppukädessä niin nopeasti. Ottaen huomioon, että häistä oli vähän alle kuunkierto, saattoi hyvinkin olla, että hänen vatsassaan kasvoi heidän hääyönsä hedelmä. Eipä siinä sitten kauaa ollut nokka tuhissut, Rukia hymähti itsekseen.
Renji löytyi lopulta sisäpihan kauimmaisesta nurkasta. Hänet nähdessään tämä virnisti aurinkoisesti ja taukosi harjoittelustaan. Hymy kuitenkin vaihtui nopeasti kurttukulmaiseksi huolestuneisuudeksi, kun Rukia jäi kiinni levottomuudestaan alta aikayksikön.
"Hei, mikä hätänä?" Renji kysyi laskien kätensä hänen hartialleen. "Naamasi on ihan valkoinen..."
"Ei mitään vakavaa", Rukia sanoi. Kaipa sitä yksi jos toinenkin näytti vastaavassa tilanteessa enemmän tai vähemmän nuutuneelta.
"Se ei kai sitten ollut mikään ohimenevä pöpö?"
"Ei ole kyse siitä", Rukia sanoi rauhallisesti ja laski katseensa jonnekin Renjin solisluiden tienoille kykenemättä kohtaamaan tämän katsetta juuri sillä hetkellä. "Kuule... Minulla on sinulle vähän kerrottavaa."
"Aha? Kerro pois."
Rukia veti syvään henkeä ja päätti kakistaa asiansa ulos mahdollisimman äkkiä. Mitä nopeammin hän saisi sen sydämeltään, sitä parempi.
"Asia on niin, että minä taidan odottaa."
Renji kohotti kulmiaan. "No, mitä varten?"
"Mitäh?" Rukia kakaisi hölmistyneenä. Sellaista vastausta hän kaikista vähiten oli odottanut.
"Niin että mitä varten pitäisi odotella? Sen kuin sanot saman tien, jos jokin painaa!" Renji kehotti hänen hartiaansa silitellen.
"En minä sitä tarkoittanut", Rukia tuhahti väärinkäsityksen valjetessa. "Vaan sitä, että minä tosiaan... odotan."
"Odotat ketä?" Renji ihmetteli hoksaamatta vieläkään hänen pointtiaan.
Varsinaisen pölkkypään hän olikin tullut naineeksi.
"Sitä nyt on hankala sanoa", Rukia naurahti tarttuessaan vahvaan käteen hartiallaan. "Pitää odottaa, että se syntyy ensin."
Renji toljotti häntä muutaman sekunnin, kunnes alkoi hiljalleen käsittää hänen sanojensa merkityksen.
"Siis... Oletko sinä...?"
"Menikö jo viimein kaaliin, ääliö?"
"Ihan oikeastiko?" Renjin katse pomppi hänen vatsansa ja kasvojensa väliä kuin raskaus olisi antanut vinkkiä itsestään siinä siunaamassa. "Olet varma siitä?"
"Joko niin, tai sitten olen joutunut ketunhenkien riivaamaksi tämän hirveän olon kanssa", Rukia naurahti väsyneesti.
"Ei voi olla totta..." Renji hengähti sulaessaan pöllämystyneeseen hymyyn ja veti hänet käsivarsiensa suojiin. "Mieti, meistä tulee vanhempia..."
Ottaen huomioon, millaiseen sekoamisen mahdollisuuteen Rukia oli ehtinyt varautua, Renjin reaktio kaikessa rauhallisuudessaan oli yllättävä. Samalla se lämmitti häntä suuresti ja kertoi, että he olisivat valmiit kohtaamaan tulevan yhtä köyttä vetäen.
"Tavallaan aika hurjaa", Rukia tuumasi painaen poskensa miehensä rintaa vasten.
Renji naurahti myöntävästi, kietaisi käsivartensa hänen polvitaipeisiinsa ja nosti hänet vaivatta ilmaan.
"Onhan se", tämä virkkoi kuparinruskeat silmät hehkuen. "Onneksi me ollaan perhanan hyvä tiimi."
Rukia hymyili ja pujotti kätensä Renjin niskahiuksiin. Heidän otsansa kopsahtivat pehmeästi toisiaan vasten.
"Niin ollaan."
