A/N: Kiitos Okakettu taasen kommentista, kiva kun pidit Bellan karhunelämän kuvauksesta, se oli itsellekin jotenkin helppoa kirjoittaa. Ja joo kuten tarinasta aiemmin käy ilmi, niin Bella on tosiaan kasvanut ainakin jonkun aikaa pelkästään isänsä ja veljiensä kanssa. Ehkä se karhuemon ikävä on jotain, mikä Bellassa on aika syvälle haudattuna.
Tässä kuitenkin tulis viimeinen osa, jotta saadaan Bella kotiin.
4. Kultakutri kohtaa karhun Seuraavana päivänä, pitkälti iltapäivän puolella, saapui samaiselle mökkiaukiolle kolme matkalaista. Kaksi heistä oli pitkää, yksi lyhyenläntä. Toinen pitkistä, haltija, jota poikkeuksellisen kauniiden vaaleiden kiharoidensa vuoksi kutsuttiin Kultakutriksi, huomasi ensimmäisenä, ettei heidän metsämökissään ollut kaikki kohdallaan. Matkatovereilleen hän huomautti oven olevan raollaan, ja kas: lähemmäs kiiruhdettuaan huomasivat saman myös mökin toinen asukas, kääpiö – jonka syntymänimi niin ikään oli unohtunut, ja jota piipunpolttelutottumustensa vuoksi Tuhkaparraksi kutsuttiin – sekä pitkän matkan takaa saapunut ihmisprinssi Lumiel.
Näin ollen lähestyi kolmikko ovea varoen, mutta mökin tuvan ollessa hiljainen ja liikettä vailla, uskaltautuivat he sisälle tulia sytyttämään. Kauhukseen huomasi kuitenkin Kultakutri, että hänen heille varaamansa kotiinpaluueväät oli tämä salaperäinen vieras tuhonnut, oletettavasti suihinsa syöden. Olipa vielä aikamoisen sotkunkin jälkeensä jättänyt. Jonkin aikaa ehti haltija kotiinpaluuleipästensä ja simansa kohtaloa surra Lumielin ulkosalla jälkiä tulkitessa. Äkkiä kuitenkin unohtui leipästen kohtalo, kun heidän korviinsa kantautui vertahyytävä ääni yläkerrasta. Samalla hetkellä ryntäsi prinssi sisään vahvistaen pihan jäljistä saaneensa tiedoksi sen, minkä tuo kammottava korina korville kertoi: kutsumaton vieras oli yhä mökissä.
Varovasti yleni kolmikko portaita, aseet valmiina puolustautumaan tuota oletettua hirviötä vastaan: Tuhkaparta eteni ensimmäisenä kirveineen, perässään prinssi Lumiel miekka kädessään. Perää piti portaissa Kultakutri, jonka jousi ei tähän tarkoitukseen soveltunut – sen sijaan tulenteossa olleen haltijan käteen oli jäänyt hiilihanko.
Ääni kuului tulevan käytävän perältä, mutta varmuuden vuoksi tarkastettiin ensimmäinenkin huone, koskapa sen ovi oli poikkeuksellisesti avoinna. Tuhkaparran kammari oli kuitenkin tyhjillään. Seuraavaksi lähestyivät miehet Kultakutrin makuukammiota, ja vuodeverhojen lomasta pilkistikin jotain suurta ja karvaista, joka kohoili siitä kumpuavan korinan tahdissa. Jo hypähti haltija etummaiseksi ja hiilihangolla varovasti verhoa raotti. Näin paljastui uteliaille silmille tuo nukkuva karhunnäköinen olento, joka kuorsauksellaan oli olinpaikkansa paljastanut.
Heti hypähti Kultakutrin sydämessä. Vaikka Tuhkaparta ja Lumiel olivat yhtä mieltä siitä, että häätää tuo väärään pesään eksynyt karhu tulisi, ei voinut Kultakutri täysin heidän aivoituksiinsa yhtyä. Hän ei nimittäin nähnyt vuoteellaan ainoastaan karhua, vaan myös lumouksen alaisen neidon. Sen ilmoittivat hänelle monet seikat, jotka hän tässä järjestyksessä ilmoitti edelleen myös tovereilleen:
Ensinnäkin, karhut eivät kuorsaa talviunillaan. Tämän tiesi myös ihmisprinssi, ja oli haltijan kanssa samaa mieltä ainakin siitä, että tämä ei ollut mikään tavanomainen karhu.
Toiseksi, yksikään karhu ei kallistaisi päätänsä haltijasänkyyn talviunille käydäkseen, vaan hakeutuisi kauas kaksijalkaisten asumuksista. Tuhkaparran tiedustellessa, eikö kotiintuloleivän ollut juurikin tarkoitus saada syöjänsä tuntemaan olonsa kotoisaksi, oli Kultakutrin pakko myöntää, että vaikutus saattaisi hämmentää myös metsän eläintä tarpeeksi, jotta tämä unohtaisi luontaisen varovaisuutensa.
Kolmanneksi – ja tämä kuulosti jo prinssinkin mielestä hämmentyneen haltijan toiveajattelulta – olennolla oli aivan selvästi neidon silmäripset.
Neljänneksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi seikaksi Kultakutri ilmoitti, että hänen sydämensä sanoi hänelle tässä olennossa olevan jotain erityistä – jotain, jota ei saisi jättää huomiotta. Tätä ei kumpikaan uskaltanut käydä kiistämään, koskapa haltijan sydämen ilmoituksen epäily ei vain käynyt laatuun, mikäli halusi nukkua kyseisen haltijan kanssa saman katon alla.
Näin siis Kultakutrin ystävät vastentahtoisesti myöntyivät haltijan aikomukseen rikkoa tuo oletettu lumous. Valmistautuivat he kuitenkin mielissään siihen vaihtoehtoon, että mitään lumousta ei olisikaan, ja heidän tehtäväkseen jäisi pelastaa höpsähtänyt haltijaystävä kiukkuisen kontion kynsistä.
Tartuttiin siis toimeen: Tuhkaparta kävi ihmisvieraalle makuusijaa omaan kammariinsa laittamaan, prinssi jäi karhun luokse vahtia pitämään ja Kultakutri sitaisi suortuvansa niskalle nutturaksi, kääri hihansa ja ryhtyi leipomaan lisää leipäsiä. Kotokorren sijaan hän kurotti kaapin perälle hiukan harvinaisempaa ainesosaa, PalautaOikeaMuotos –tuoksupihkaa, joka tunnettiin paremmin lyhennetyllä nimellään Pom. Jos hän vain saisi karhun heräämään ja syömään näitä Pom-leipäsiä, palautuisi varmasti tämä ihanaksi haltijaneidoksi. Ei tullut leipurin mieleen, että voisi tuo neito olla ihminen taikka vaikka kääpiökin.
Kuitenkin, kun leipäset oli leivottu, oltiin uudemman pulman edessä: kuka uskaltaisi herättää nukkuvan karhun? Ymmärtäisikö se kehoitusta syödä Pom-leipäset, vai koettaisiko vain hädissään raadella tiensä ulos teräväkyntisillä käpälillään? Pienen pohdinnan jälkeen päädyttiin seuraavaan: leipäset jätettiin karhulle sängyn viereen ja ovi laitettiin visusti kiinni. Lumiel kiipesi puuhun, josta näki haltijan huoneeseen. Kultakutri ja Tuhkaparta jäivät pitämään asteittain kovenevaa meteliä, joka toivon mukaan herättäisi karhun.
Ensiksi aloitti haltija laulamalla lempeän herätyslaulun:
Heräjä kaunoinen,
porteilta unien
päivä jo on, ma nään auringon
sinua nää vain en.
Heräjä elämään,
uniisi ethän jää:
ne on suloiset, kun niit’ maistelet
vaan mua et niissä nää. Tuhkaparta tuhisi partaansa tällaisille hempeille herätysyrityksille, mutta ihme ja kumma: kohta kuului Lumielin hillitty huudahdus puusta, kun hän ilmoitti karhun venyttelevän unisia jäseniään. Olento nosti päänsä ja vaikutti hämmentyneeltä: se katseli ympärilleen ja tömähti kömpelösti alas sängyltä suoraan leipälautasen päälle. Näin ollen se huomasi leipäset ja nuuhki niitä hetken. Kotvasen varmisteltuaan se haukkasi leivänpalaset suihinsa ja kömpi takaisin nukkumaan, vaipuen silminnähden takaisin uneen. Tämän selosti Lumiel tovereilleen puusta laskeuduttuaan.
Niin odottivat nuo kolme hetken oven ulkopuolella, ja taas alkoi kuorsaus kuulua oven takaa: toivo Kultakutrin sydämessä heräsi, kun kuulosti tuo ääni hennommalta kuin aiemmin. Varovasti hän ovea raotti asian tarkistaakseen, ja kas – siellä lepäsi hänen sängyllään ihmisneito. Haltija hämmentyi kahdesta syystä: neito ei ollutkaan haltijoiden sukua, kuten hän oli olettanut, ja toisekseen tällä ei ollut lainkaan vaatteita – jälkimmäinen olisi toki ollut ennalta arvattavissa, mikäli toverukset olisivat asiaa pysähtyneet edeltä käsin pohtimaan.
Heittipä siis haltija viipymättä peiton nukkuvan neidon ylle, tämän sitten mitä kohteliaimmin herättäen. Bella yritti murahtaa vastaukseksi, ja huitaisi etukäpälällään, mutta kirkaisi hädissään kun huomasi etukäpälänsä ihmisen kädeksi muuttuneen. Hän säikähti pahanpäiväisesti, koskapa ei muistanut ihmisyydestään juuri mitään, mutta uskoi lopulta ystävysten vakuuttelua siitä, että tämä oli toden totta hänen oikea muotonsa.
Tämän jälkeenkin prinsessa oli silminnähden hämmentynyt: hän ei muistanut montaakaan seikkaa itsestään, ja hänen kauneuttaan ylistävästä haltijasta ei ollut paljon apua, saatikka taustalla tuhahtelevasta kiharapartaisesta kääpiöstä. Prinssi Lumiel, lisänimeltään Löytäjä, aavisti kuitenkin, mistä tätä nuorta naista kaipaavia ihmisiä saattaisi löytyä.
Unohdukseen ei Kultakutrillakaan ollut mitään rohtoa kaapeissaan, joten päätettiin yhdessä nopean valmistautumisen jälkeen suunnata Lumielin aavistamaan suuntaan – tuohon kaupunkiin, josta hänet oli kutsuttu kadonnutta prinsessaa etsimään alun perinkin. Bella tunsi olonsa kovin väsyneeksi, mutta halusi hänkin saada selvyyden omasta itsestään, ja laittautui lainavaatteissaan lähtöä varten. Haltija oli häntä kohtaan niin kovin ystävällinen ja ihmismies oli luottamusta herättävän oloinen. Kääpiö vaikutti välinpitämättömältä, mutta ei vihamieliseltä, joten Bella luotti kolmikon toimivan hänen parhaansa mielessään.
***
He olivat taittaneet matkaa joitakin päiviä, kun heitä vastaan tuli haltijaneito. Tämän silmiin syttyi tunnistamisen helpottunut valo, ja hän riensi syleilemään Bellaa tätä nimeltä kutsuen. Bella oli tietenkin hämillään: nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta kuka tämä vieras oli, joka häntä näin rakkaudellisesti tervehti? Jo kerkesi Entelea selittämään, kuinka hän oli etsinyt Bellaa ja lintuystäviensä avulla saanut tiedon tämän sijainnista. Heti oli hän lähtenyt taipaleelle seurueen yhyttääkseen, ja näin ollen heidät kohtasikin jo puolimatkassa. Nyt olisi hänen veljensä, Bellan sulhanen, sydämensä pohjasta helpottunut ja onnellinen, kun oli hänen rakkaansa viimein löytynyt. Ja tietenkin myös ihmiskaupungin kuningas, Bellan isä. Ja veljet, ja koko muu kansa, joka oli häntä etsinyt ja kaivannut. Näin kertoi Entelea asiain tilan olevan – kukaan ei tietenkään aavistanut, että katalan juonen paljastumisen pelko oli siivittänyt Entelean askeleita, kun oli hänen lintuystävänsä hänelle Bellan takaisin ihmismuotoon muuttumisesta ilmoittanut.
Bella kuunteli tätä kaikkea, ja yritti hahmottaa: hänkö oli kuninkaan tytär? Ja ilmeisesti kihlautunut haltijan kanssa? Mietteisiinsä hän vajosi, muistoistaan turhaan tätä kaikkea etsiskellen. Mietteisiinsä vajosi myös Kultakutri, jonka toivo Bellaan lähemmin tutustumisesta hiipui entisestään, mutta joka oli tietysti onnellinen Bellan onnen puolesta. Prinssi Lumiel loisti tyytyväisyyttä, kun oli saanut tehtävänsä suoritettua jo ennen kuin se oltiin hänelle ehditty antaakaan. Tuhkaparta mietti, josko he voisivat jo kääntyä kotiin, kun nyt oli neidolle saattaja loppumatkaksi löydetty. Kohtaloaan kuulosteli vielä edelleen Entelea, joka pelkäsi lumouksen hetkellä millä hyvänsä murtuvan ja Bellan muistavan valheellisen viestin ja leivoksen, ja nämä seikat jollain tavalla häneen yhdistävän.
Lumous ei kuitenkaan murtunut, eikä Bella muistanut paljoakaan itsestään eikä elämästään, ennen kuin Entelea johdatti seurueen haltijoiden hoviin, missä kuningattarella oli valmiina vastalääke unohduskukan vaikutuksen kumoamiseksi. Entelean salaisuutta suojellakseen kuningatar oli kuitenkin säätänyt annostuksen niin kuin vain taisi, jotta Bellan muistot palautuisivat vain sopivilta osin. Ja näin kävikin: Bella muisti elämänsä ihmisenä, mutta ei mitään karhuudestaan (koska karhut eivät keränneet muistoja kaksijalkaisten tavalla), eikä siihen johtaneista päivistä (tämä puolestaan oli sopivan annostuksen ansiota).
Näin saateltiin Bella lähes entiselleen palautettuna kotiin, jossa hän kohtasi rakkaansa: isänsä, veljensä ja kihlattunsa, joka oli äitinsä pyynnöstä tapaamista viivyttänyt siihen asti, kunnes Bellan muisti olisi palautettu.
Ja järjestettiin suuret juhlat prinsessan paluun kunniaksi, ja palkittiin runsaskätisesti sekä hänet löytänyt kolmikko, että Entelea ja haltijakuningatar, jotka olivat Bellan omaksi itsekseen palauttaneet.
Mustikka, S
Tähän loppuu tarinamme, vielä muutaman kysymyksen jäädessä vastausta vaille:
Oliko Kultakutri nyt toivottomasti menettänyt sydämensä ihmisprinsessa Bellalle?Kyllä, ainakin joksikin aikaa.
Muistiko Bella koskaan mitään karhunelämästään tai siihen johtaneesta illasta?Vain unissaan.
Paljastuiko Entelean tekonen koskaan muille kuin kuningataräidille?Kyllä, mutta vasta myöhemmin.
Saivatko Bella ja Tilia lopulta toisensa?Kyllä, häitä juhlittiin talventaiton pidoissa.
Mutta nämä ovat jo toisten tarinoiden aiheita. Kaikki osapuolet kuitenkin elivät elämänsä loppuun asti.