Tuuba: Kiitos kommentoinnista, ja hauska kuulla, että tauosta huolimatta juoni on pysynyt suurinpiirtein kasassa.
Saphira: Kiitos taas paljon ihanasta kommentista.
A/N Nyt kun on hiihtoloma ja kirjoitusfiilis sopivasti päällä, sain tämän seuraavan luvun valmiiksi onneksi nopeammin kuin edellisen.
Tässä luvussa nyt sitten ehkä jotain viitteitä hyökkäyksen syistä, muttei mitään kovin suoraan.
11. Luku
Albus siirtyi vaistomaisesti lähemmäksi ystäväänsä, kun uusi aseistariisuntaloitsu halkoi ilmaa hänen päänsä vieressä.
”Pudottakaa ne sauvat”, heitä kohti nopeasti etenevä hahmo sanoi karhealla ja tylyllä äänellä.
Albus puristi sauvaansa entistäkin tiukemmin. Jos he nyt menettäisivät sauvansa, heidän tilanteensa muuttuisi entistäkin huonommaksi. Hän luovuttaisi sauvansa vasta sitten, kun muita vaihtoehtoja ei enää olisi. Äkillinen leimahdus sai Albuksen melkein pudottamaan säikähdyksestä sauvansa. Kirkas pimeyttä repivä smaragdinvihreä valo sai kadun yhtä valoisaksi kuin jos vuorokaudenaika olisi yllättäen vaihtunut yöstä päiväksi. Heti silmien totuttua kirkkaaseen valoon Albus näki heidän piirittäjänsä. Puolisen tusinaa muukalaista seisoi joka puolella heidän ympärillään sauvat heihin tähdättyinä. Naamiot estivät häntä näkemästä heidän kasvojaan. Scorpiuksen terävä henkäisy hänen vieressään kiinnitti Albuksen huomion. Poika tuijotti kalpeaksi valahtaneena jonnekin Albuksen vasemman olan ylitse sinne päin missä vihreä valo yhä loimusi. Vasta nyt Albuskin tajusi alkaa ihmetellä valon lähdettä. Äsken hän oli keskittynyt ainoastaan pikaiseen tilannearvion tekemiseen. Nyt kun hän vihdoin kääntyi siihen suuntaan, johon Scorpius tuijotti, hän ei enää ihmetellyt lainkaan ystävänsä reaktiota. Hyytävä pelon koura tuntui vääntävän hänen sisintään, kun hän näki kammottavan vihreätä hehkuaan säteilevän pääkallon, jonka suusta työntyi käärme irvokkaana kielen korvikkeena.
”Kuka idiootti tuon loitsi jo nyt. Minähän sanoin, että vasta sitten kun mahdolliset sivulliset on hoideltu!”
Huuto sai Albuksen jättämään pimeän piirron tuijottamisen sikseen ja kiinnittämään taas huomionsa heitä ympäröiviin naamioituihin muukalaisiin. Moni heistä näytti hiukan hätääntyneeltä ja hermostuneelta. Huutaja oli kai ollut sama mies, joka oli käskenyt heitä tiputtamaan sauvansa.
”Mitä tehdään?” hivenen jännittynyt ääni tiedusteli jostakin heidän takaansa.
”Häivytään täältä. Aurorit ovat täällä hetkenä minä hyvänsä, kun tieto tuosta piirrosta saapuu heidän korviinsa.”
”Entä nuo?”
”Miksi kysyt? Avada kedabra!”
Kaikki tuntui hetkeksi hidastuvan. Albus oli tiennyt, että he olisivat ongelmissa, mutta äkillinen tappokirous oli silti yllättänyt hänet täysin. Huispauksen kehittämin refleksein hän heittäytyi maahan Scorpiuksen tehdessä samoin hänen vierellään. Vihreä valosuihku välähti heidän ylitseen pirstoen läheisen rakennuksen nurkkaa. Kirouksen langettaja ärähti jotain turhautuneeseen sävyyn. Hän kai halusi pois paikalta mahdollisimman nopeasti.
”Tainnutu”, Scorpius huusi seisomaan nousten hänen oikealla puolellaan. Albus noudatti esimerkkiä ja nousi kiireesti jaloilleen. Piirron valaistessa yötä he olisivat maassa suorastaan naurettavan helppoja maalitauluja. Nyt oli vain pysyttävä rauhallisena ja yritettävä puolustautua kaikin mahdollisin keinoin. Albuksesta itse asiassa tuntui, ettei hän ollut aivan kokonaan läsnä koko tilanteessa. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, aivan kuin hän olisi katsellut koko kohtausta ulkopuolisen silmin. Jokin osa hänestä ei tuntunut millään uskovan, että he voisivat joutua tapetuiksi kesken Tylyahon reissun. Oikeastaan Albus oli siitä kiitollinen. Omituinen etäisyyden tunne antoi hänelle mahdollisuuden järkevään ajatteluun. Jos hän olisi ajatellut heidän tilannettaan tarkemmin, hän olisi luultavasti lamaantunut siitä tiedosta, että kuolema oli vain joitakin sekunteja sitten käynyt heistä vain parinkymmenen sentin päässä.
Hän siirtyi Scorpiuksen taakse niin, että heidän selkänsä olivat vastakkain. Niin heidän olisi mahdollista puolustautua ainakin jonkin verran pidempään. Jos he vain pystyisivät liikkumaan niin, että pääsisivät jonkin seinän viereen pois hyökkääjien keskeltä, heidän tilanteensa paranisi ratkaisevasti. Hän tiesi Scorpiuksen ajattelevan samaa, ja oli nyt kiitollisempi kuin vielä koskaan siitä, miten hyvin he tunsivat toisensa ja tiesivät sanoittakin toisen ajatukset.
Sitten aikaa ajatteluun ei enää ollut. Kirouksia alkoi lentää joka suunnalta, ja koko Albuksen keskittyminen kului pelkkään puolustautumiseen. Kilpiloitsuja, estomanauksia, aseistariisuntaloitsuja ja tainnutustaikoja. Hän ei ehtinyt edes pelätä Scorpiuksen tai oman henkensä puolesta. Aikaa oli vain loitsia ja kirota ja yrittää säilyttää puolustus kasassa. Tilanne oli erittäin epätasaväkinen, eikä hän siksi yllättynytkään, kun tainnutustaika singahti lähimmän hyökkääjän sauvasta suoraan häntä kohti. Albus tiesi, ettei ehtisi estää taikaa. Hän ehti ainoastaan tuntea epämääräistä huolta siitä mitä tapahtuisi, kun hän olisi poissa pelistä. Scorpius ei ikinä voisi yksin pitää puoliaan kaikkia kuutta vastaan. Sitten kirous osui ja kaikki pimeni.
”Seis. Odottakaa vähän!”
Huuto leikkasi ilmaa samalla hetkellä, kun Albus hänen takanaan lysähti maahan tainnutustaian osuttua maaliinsa. Käsky toimi silmänräpäyksessä. Ainutkaan kirous ei enää lentänyt, ja rikkumaton hiljaisuus oli laskeutunut äskeisen melun tilalle.
”Se on Luciuksen pojanpoika”, sama ääni jatkoi ja sytytti valon sauvansa päähän.
”Meidän täytyy käyttää tilaisuutta hyväksemme. Kerropa poika, missä se on.”
”Mikä? Minkä olinpaikka minun pitäisi tietää?”
Hän oli uskomattoman hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä. Joku oli selvästi tunnistanut hänet, mutta mitä hänen ajateltiin tietävän? Miten se, että Lucius oli hänen isoisänsä muka vaikutti mihinkään?
”Sinä tiedät kyllä. Älä leiki kanssamme Malfoy. Sinulla on vielä mahdollisuus. Käytä se järkevästi. Lupaamme, etteivät sinun isoisäsi tai etenkään isäsi tekemät petokset vaikuta siihen, miten kohtelemme sinua. Voit vielä hyvittää sukusi tekemät virheet. Kerro meille, missä se on.”
”Auttaisi varmaan meitä kaikkia, jos kertoisit mikä minun pitää teille antaa.”
Scorpius toivoi, että saisi pidettyä keskustelun käynnissä. Hän ei ikinä kertoisi tuolle porukalle sanaakaan, mutta jokainen hetki jonka hän sai pelattua heille puhumalla oli kullankallis. Aurorit tulisivat varmasti pian. Sama näytti tulleen myös häntä puhutelleen velhon mieleen, sillä hän sanoi:
”Et kai sinä tosissasi kuvittele, että alkaisin huudella siitä täällä. Joko teet yhteistyötä nyt, tai taistelu jatkuu. Et ole meille mitenkään korvaamaton. Meillä on muitakin tiedonlähteitä. Annamme sinulle vain mahdollisuuden valita uudelleen.”
”Hyvä on. Voin kertoa sen sijainnin heti, kun jäämme kolmisin. Käske muiden lähteä.”
”Hyvä on. En ala pelata kanssasi poika. Jatkakaa!”
Kun Scorpius ajatteli tilannetta jälkeenpäin, hän oli varma, että heidän pelinsä olisi ollut pelattu, jos aurorit olisivat tulleet hetkeäkään myöhemmin. Albus oli tainnutettu, eikä hän itse pystynyt irrottautumaan taistelusta edes siksi aikaa, että olisi ehtinyt herpaannuttaa ystävänsä. Heti jatkamiskäskyn jälkeen kirouksia oli alkanut sataa jos mahdollista vielä entistäkin nopeampaan tahtiin. Onneksi hänen ei tarvinnut pitää puolustusta yllä kuin muutama sekunti.
Ilmiintymisestä kielivä poksahdus käänsi hyökkääjien huomion saman tien pois Scorpiuksesta ja Albuksesta. Taikoja alkoi singota sieltä, mihin aurorit olivat ilmiintyneet, mutta hyökkääjillä ei tuntunut olevan halua jäädä taistelemaan vastaan.
”Helvettiin täältä!” joku karjaisi. Tummiin viittoihin ja naamioihin pukeutuneet hahmot alkoivat yksi toisensa jälkeen kaikkoontua pois.
”Oletteko te kunnossa?” yksi auroreista tiedusteli hetkeä myöhemmin Scorpiuksen auttaessa Albusta jaloilleen.
Poika näytti kalpealta ja järkyttyneeltä, mutta muuten vahingoittumattomalta.
”Ollaan joo”, Scorpius vastasi nopeasti. ”Mitä oikein tapahtui ja keitä nuo tyypit olivat?”
”Vaikeaa sanoa keitä tuossa oli mukana, koska ketään ei saatu kiinni eikä minkäänlaisia tunnistustaikoja ehditty tehdä, mutta varmaa nyt ainakin on, että jonkin sortin pimeyden velhoja.”
”Mitä tuo piirto tarkoittaa? Ei kai kukaan ole kuollut? Eikö pimeyden piirto yleensä laitettu jonnekin, missä kuolonsyöjät olivat murhanneet jonkun? Mitä Voldemortin merkki tekee täällä nyt, kun koko velhoakaan ei enää ole?”
Scorpius pidätteli henkeään. Hänkin halusi kiihkeästi saada vastauksen Albuksen esittämiin kysymyksiin. Mitä pimeän piirto tosiaan teki tylyahon taivaalla, jos Voldemortia ei enää ollut niin kuin Rose ja Albuskin itsepintaisesti väittivät. Eikö tämä nimenomaan tarkoittanut sitä, että ainakin Voldemortin kannattajat toimivat edelleen ainakin jossain määrin järjestäytyneesti.
”Osa ryhmästämme lähti juuri tutkimaan asiaa. Teidän on kuitenkin parasta mennä välittömästi takaisin Tylypahkaan. Sieltähän te olette eikö niin?”
”Olemme kyllä…” Albus aloitti, mutta Scorpius keskeytti hänet.
”Luuletko sinä, että tuolla merkillä on jotakin tekemistä Voldemortin entisten kannattajien kanssa.”
”En voi sanoa mitään, ennen kuin asiat on tutkittu tarkasti.”
”Älä viitsi. Me päädyimme melkein tapetuiksi sen sakin takia. Meillä on minusta oikeus tietää, mitä te epäilette heidän halunneen ja keitä te luulette heidän olleen.”
”En valitettavasti voi antaa tietoja yksityishenkilöille etenkään, kun en itsekään voi olla varma mistään. Tulkaapa nyt saman tien, niin saatan teidät koululle. Jos jotakin suurempaa on tapahtunut, voitte kyllä odottaa huomiseen ja lukea kaikki tarpeelliset tiedot lehdestä.”
Scorpius olisi halunnut vastustella mutta aurorin ilme oli tyly ja periksiantamaton, eikä vastustelusta luultavasti olisi mitään hyötyä. Sitä paitsi jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, että paluu linnaan tuntui äskeisten tapahtumien jälkeen jokseenkin houkuttelevalta. Siellä ei ainakaan ollut odotettavissa samanlaisia hyökkäyksiä. Nyt kun auroritkin olivat tulleet, Tylyahon asukkaatkaan eivät olisi vaarassa. Pimeän piirron syttymisen aiheuttamaa levottomuutta hän ei kuitenkaan voinut pyyhkiä pois mielestään. Oliko joku tosiaan tapettu piirron alapuolella? Oliko Voldemortilla tapahtumiin jokin yhteys? Kysymykset pyörivät hänen päässään, ja vastausteoriat synnyttivät vain joukon uusia kysymyksiä entisten lisäksi.
He lähtivät vaitonaisina valaisevaa sauvaa koholla pitävän aurorin perään. Yö tuntui tiukentavaan otettaan jatkuvasti, ja vähäinenkin valo oli jo hiipunut pois. Paluumatka tuntui kestävän paljon pidempään kuin matka kylään oli kestänyt. Scorpius ei voinut olla ajattelematta, miten helppo äskeisten hyökkääjien olisi toistaa temppunsa. Heitä oli vain kolme. He kaksi ja vain yksi aurori. Ei auttanut kuin toivoa, etteivät hyökkääjät uskaltaisi palata takaisin paikkaan, jossa suorastaan vilisi auroreita. Eihän kukaan sitä paitsi voisi tietää heidän sijaintiaan tai lukumääräänsä. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Tylypahkan jykevät portit erottuivat sauvan valokeilassa.
Rose heräsi seuraavana aamuna pöllön kärsimättömään koputukseen. Lintu räpytteli paikoillaan ilmassa makuusalin ikkunan ulkopuolella ja nokan koputuksesta päätellen oli jo pitkään yrittänyt saada Rosen huomion puoleensa. Hänen avatessaan ikkunan varpuspöllö lehahti sisään, pudotti kirjeensä Rosen jalkoihin ja liihotti takaisin kirkkaaseen syysaamuun. Suljettuaan ikkunan Rose kumartui poimimaan kirjeen lattialta. Oikeastaan se oli vain kaksinkerroin taitettu pergamentin palanen, johon oli kirjoitettu vain muutama sana hänen serkkunsa tuttuakin tutummalla käsialalla:
”Tule suureen saliin. Tärkeää asiaa.”
Hetken hän vain katsoi hämmentyneenä Albuksen lähettämää lappusta. Mikä oli niin tärkeää, että siitä oli ilmoitettava pöllöllä? Näkisiväthän he muutenkin aivan pian. Lopulta hän kuitenkin hylkäsi lapun pöydän kulmalle ja veti vaatteet nopeasti päälleen. Mitä pikemmin hän olisi suuressa salissa, sitä nopeammin hän saisi vastaukset kysymyksiinsä.
Rosen suunnistaessa kohti rohkelikon tupapöytää, hän huomasi heti ystävänsä istumassa sen keskivaiheilla. Yllätyksekseen hän huomasi myös Adelan istuvan heidän kanssaan. Albus ja Adela hymyilivät kumpikin, mutta varsinkin Adela näytti edelleen jotenkin hiukan sulkeutuneelta. He istuivat jonkin matkan päässä toisistaan Scorpius välissään, ja näyttivät uppoutuneen vilkkaaseen keskusteluun.
”Huomenta”, Rose sanoi ja istahti Adelan viereen. ”Mikä nyt oli niin tärkeää?” hän kysyi kääntyen Albuksen puoleen.
”Hyvä, että tulit. Mietinkin mahtaisitko olla vielä hereillä. Ajattelin, että parempi jutella mahdollisimman pian, ettet ihmettele, jos lehdessä on jotain.”
”Mitä?”
Rosesta alkoi tuntua, että hän oli täydellisen pihalla siitä, mistä Albus ikinä puhuikaan.
”Mikä saattaa olla lehdessä?”
”No kun me tuota lähdimme eilen Scorpiuksen kanssa illalla Tylyahoon, ja meidän kimppuumme hyökättiin, ja taivaalle syttyi pimeän piirto, eikä me tiedetä, kuka sen sytytti ja miksi.”
”Mitä sinä selität? Aloita alusta ja hidasta vauhtia kiitos. Miksi te lähditte Tylyahoon ja kuka teidän kimppuunne hyökkäsi? Mitä sinä puhuit pimeän piirrosta?”
”Me halusimme lähteä käymään sianpäässä illalla omalla luvalla. Älä valita. Minä tiedän, että se oli typerä idea. McGarmiwa valitti jo meille puoli yötä, jotensinun ei enää tarvitse. Joka tapauksessa joukko jotain naamioituja tyyppejä piiritti ja yritti tappaa meidät. Me taistelimme hetken vastaan, kunnes yksi niistä tainnutti minut. Heti sen jälkeen siihen tuli auroriryhmä ja koko hyökkääjäporukka kaikkoontui tiehensä ennen kuin heidät saatiin kiinni. Mutta se mikä tässä jäi eniten häiritsemään, on se, että ennen aurorien tuloa ilmeisesti jotkut samaan porukkaan kuuluvat sytyttivät taivaalle pimeän piirron. En voi ymmärtää miksi. Mietimme vain Scorpiuksen kanssa, että ei kai ketään ole voitu tappaa tai muuta sellaista.”
Rose ei hetkeen saanut sanaakaan suustaan. Tarina oli liian uskomaton ollakseen totta. Miten oli mahdollista, että kaksikymmentäviisi vuotta Lordi Voldemortin kuoleman jälkeen hänen merkkinsä ja symbolinsa loisti Tylyahon yllä?
”Ettekö te kysyneet niiltä auroreilta mitä siellä tapahtui?”
”Kysyttiin me, mutta ne eivät suostuneet vastaamaan. Meidän vain käskettiin odottaa seuraavan päivän lehteä.”
”Joka tulee tuolta”, Adela sanoi ja viittasi kädellään heitä kohti kaartavaa sarvipöllöä, jonka nokassa tosiaan oli Päivän profeetta.
Albus ojensi ensimmäisenä kätensä ottamaan vastaan pöllön tiputtaman lehden. Hän taitteli sen auki ja vilkaisi etusivua kääntäen sen sitten niin, että kaikki näkivät. Koko etusivun tilan vei valtava valokuva öisestä Tylyahon kadusta, jonka yllä loimotti käärmekielinen pääkallo. Sivun ylälaidassa otsikko kirkui:
”Hänen joka jääköön nimeämättä merkki jälleen taivaalla!”
Albus käänsi esiin seuraavan aukeaman, jossa samaan sävyyn otsikoitu juttu alkoi valottaa tarkemmin edellisen yön tapahtumia. Rose alkoi lukea kiihkeästi tekstiä, joka toivottavasti paljastaisi, mitä tekemistä pimeän piirrolla oli Tylyahossa niin pitkän ajan jälkeen.
”Merkki, jota yhä suurin osa Velhoyhteisöstä kavahtaa, on jälleen nähty noitien ja velhojen asuttamassa Tylyahon kylässä myöhään lauantai-iltana. Aurorien saapuessa tutkimaan tilannetta, havaittiin, että joukko tuntemattomia pimeyden noitia tai velhoja oli tehnyt hyökkäyksen voimakkaita ja vanhoja taikaesineitä myyvään kauppaan. Hyökkäyksessä menehtyivät kaupan omistaja ja hänen vaimonsa. Motiiveja hyökkäykselle ei toistaiseksi tiedetä. ”Emme osaa vastata, miksi isku on kohdistunut juuri tähän rakennukseen. Voihan olla, ettei hyökkääjillä edes ollut teolleen mitään sen selkeämpää motiivia kuin huomion herättäminen ja Tiedätte kai kenen entisellä symbolilla pelotteleminen”, eräs auroriosaston työntekijöistä sanoi haastattelussa.
Useiden silminnäkijöiden mukaan pimeän piirroksi kutsuttu merkki syttyi yllättäen vailla minkäänlaista ennakkovaroitusta. ”Talostani sammuivat kaikki valot, ja vain hetkeä myöhemmin näinkin sen merkin leimahtavan taivaalla”, kertoo Tylyahossa asuva Amanda Smith.”
Rose keskeytti lukemisen ja kohotti katseensa ystäviinsä.
”Ne tosiaan murhasivat kaksi ihmistä”, hän sanoi epäuskon värittämällä äänellä. ”Miten tämä voi olla mahdollista? Miten tällaista voi tapahtua vieläkin?”
”En tiedä”, Scorpius vastasi synkästi. ”Minua kiinnostaisi tietää sekin, miksi ne sytyttivät sen pimeän piirron. Mitä tekemistä Voldemortilla tämän kanssa on?”
”Ei mitään. Juttuhan on päivänselvä. Niin kuin tuossa jutussa lukee, todennäköisintä on, että se porukka halusi vain esiintyä pelottavaksi tiedetyn merkin takana ja aiheuttaa pelkoa ja sekasortoa.”
”Mutta entä jos…”
Albus taisi vaistota tunnelman olevan vaarassa kiristyä ja kiirehti estämään tulevan väittelyn.
”Mitä jos käytäisiin Hagridilla. Meidän on mahdotonta tietää vielä mistään mitään, niin että älkää jooko aloittako tuota tappelua taas alusta.”
He kaikki nousivat pöydästä jättäen koskemattoman aamiaisen jälkeensä ja suunnaten kulkunsa suuren salin ovia kohti. Vaikka uusi riita Voldemortista Scorpiuksen kanssa olikin vältetty, Rose tunsi jälleen uusien huolenaiheiden kasaantuvan päälleen. Vaikka hän sanoi mitä, ajatus Voldemortin merkistä Tylyahon taivaalla herätti levottomuutta myönsi hän sitä tai ei. Ensin se Scorpiuksen kentaurilta kuulema ennustus ja nyt tämä. Eivätkö epämääräiset ja hermostuttavat vihjeet voisi jo päättyä. Jos jotakin epätavallista oli tapahtumassa, hän kuulisi siitä mieluiten suoraan. Mikään ei voinut olla pahempaa kuin arvailu ja epätietoisuus.
