Onpa pysäyttävä teksti! Hieno osoitus siitä, miten raapalemittaan voi saada mahtumaan paljon painavaa asiaa.
Tässä on jotenkin erityisen vaikuttavaa se, miten kertoja kulkee jokapäiväinen naamio kasvoillaan juuri halloweenina, silloin kun aikuisillakin on oikein lupa hassutella ja pukeutua naamiaisasuihin. Kertoja on kaikesta päätellen aikuinen ihminen, mutta hänelle naamio edustaa jotain arkipäiväistä, jotain mikä on yllä aina ihmisten ilmoilla ja minkä taakse kukaan ei näe. Erityisen riipaisevaa on se, ettei kukaan muu varmaan edes tiedä naamion olemassaolosta. Usein sen osaa kätkeä niin hyvin, ettei se näy ulkopuolelle.
On jotenkin tosi inhimillistä kokea tarvetta peittää viat ja virheet, pyrkiä täydellisyyteen. Tunnistan itsessänikin tosi paljon sellaista ajattelua, että muiden silmissä pitää näyttää hyvin pärjäävältä ja elämänhallintaiselta, ihan niin kuin kaikki muka olisi hyvin jos niin onnistuu feikkaamaan muille. Niin riipaisevaa, koska epätäydellisyys on inhimillistä eikä sen myöntäminen ja näyttäminen tee kenestäkään heikkoa tai huonoa. Joskus voisi olla hyvä edes raottaa naamiota, jotta välttyisi tässä tekstissä kuvatuilta epätoivon ja yksinäisyyden tuntemuksilta. Tulkitsen tekstin lopun niin, että kertoja on jo melkein kurkottamassa kohti valoa ja näyttämässä todellisen minänsä, kunnes itsekontrolli ottaa jälleen vallan ja hukuttaa avunhuudot alleen. Voi että. Niin surullista, ja samalla niin samaistuttavaa.
Kiitos tästä vaikuttavasta lukuelämyksestä, pidin!
-Walle