Kirjoittaja Aihe: Naamio, Sallittu, angst  (Luettu 2121 kertaa)

Sienis

  • queen of winterfell
  • ***
  • Viestejä: 465
  • ravenprinces
Naamio, Sallittu, angst
« : 08.02.2012 03:05:51 »
author: Sienis
ikäraja: S
genre: angst
haasteet: Sitaatti- & sananlaskuhaaste, Originaali10

A/N: Noniin joo, tällästä tänään. Rääpäle on muhinu tiedostoissani ties ja kuinka kauan, viimeinkin julkaisen.
 Omistan (pitkästä aikaa) tän niille jumalaisille, kyllä te tiedätte itsenne, pus. ikävä♥



Naamio


 Halloween. Juhla jona aikuisetkin saavat pukeutua luvan kanssa naamiaispukuihin lastensa kanssa. Tai miksei myös ystäviensä kesken. Myös minä olen pukeutunut. Olen pukeutunut jokapäiväiseen pukuuni. Naamiooni, joka peittää virheet ja haavat täydellisesti. Kukaan ei voi nähdä todellisia kasvojani sen takaa.

 Puiston lävitse kävelee useita lapsia vanhempiensa kanssa; lähikoulun perinteinen limudisko on juuri loppunut. Katselen pienten haamujen ja noitien iloista hyppelyä aikuisten käskiessä heitä odottamaan. Kukaan ei kuuntele.

 Lamput hehkuvat keltaisina yötaivasta vasten. Luovat varjoja pimeyteen. Nostan vapisevan käteni valoa kohti. Ei sittenkään, en saa tehdä niin. Se on kiellettyä.

 Kukaan ei kuule huutoani, kukaan ei tule kysymään olenko kunnossa.

 Ääni katoaa.
« Viimeksi muokattu: 04.11.2014 02:36:20 kirjoittanut Sienis »
Jos jaksaa jatkaa omaa mitäänsanomattomuuttaan tarpeeksi kauan,
 saattaa saavuttaa kevytlegendan aseman.

ava (c) ingrid

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 170
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Naamio, Sallittu, angst
« Vastaus #1 : 28.02.2021 23:38:13 »
Onpa pysäyttävä teksti! Hieno osoitus siitä, miten raapalemittaan voi saada mahtumaan paljon painavaa asiaa.

Tässä on jotenkin erityisen vaikuttavaa se, miten kertoja kulkee jokapäiväinen naamio kasvoillaan juuri halloweenina, silloin kun aikuisillakin on oikein lupa hassutella ja pukeutua naamiaisasuihin. Kertoja on kaikesta päätellen aikuinen ihminen, mutta hänelle naamio edustaa jotain arkipäiväistä, jotain mikä on yllä aina ihmisten ilmoilla ja minkä taakse kukaan ei näe. Erityisen riipaisevaa on se, ettei kukaan muu varmaan edes tiedä naamion olemassaolosta. Usein sen osaa kätkeä niin hyvin, ettei se näy ulkopuolelle.

On jotenkin tosi inhimillistä kokea tarvetta peittää viat ja virheet, pyrkiä täydellisyyteen. Tunnistan itsessänikin tosi paljon sellaista ajattelua, että muiden silmissä pitää näyttää hyvin pärjäävältä ja elämänhallintaiselta, ihan niin kuin kaikki muka olisi hyvin jos niin onnistuu feikkaamaan muille. Niin riipaisevaa, koska epätäydellisyys on inhimillistä eikä sen myöntäminen ja näyttäminen tee kenestäkään heikkoa tai huonoa. Joskus voisi olla hyvä edes raottaa naamiota, jotta välttyisi tässä tekstissä kuvatuilta epätoivon ja yksinäisyyden tuntemuksilta. Tulkitsen tekstin lopun niin, että kertoja on jo melkein kurkottamassa kohti valoa ja näyttämässä todellisen minänsä, kunnes itsekontrolli ottaa jälleen vallan ja hukuttaa avunhuudot alleen. Voi että. Niin surullista, ja samalla niin samaistuttavaa.

Kiitos tästä vaikuttavasta lukuelämyksestä, pidin! :-* -Walle