Nimi: Älä anna mun unohtaa
Kirjoittaja: Smarou
Ikäraja: S
Tyylilaji: Femmeslash, romance, angst, draama
Yhteenveto: "En minä edes halua ketään muuta, minä haluan vain sen tytön. Ja se tyttö minulla on, jos vain osaisin ottaa. Tiedän, että minulla on se tunne. Se vain on jossain niin etten pääse siihen käsiksi. Mutta minulla on se. Pakko olla."
Älä anna mun unohtaa
"Mun on paha olla."
Viimeiset sanani ennen kuin kiedoin neulepaidan ympärilleni ja lähdin. Jätin hämmentyneen tytön jälkeeni enkä selitellyt. Mitä olisin selittänyt, kun en itsekään tiedä mikä minua vaivaa.
Ei ole mitään missä mieluummin olisin, kuin tuon tytön kanssa täällä. Mutta jokin hurja tunne puristi rinnassani, enkä saa sitä katoamaan. Kuristaa, tuntuu kuin en saisi ilmaa. Kuin keuhkoni kieltäytyisivät ottamasta vastaan happea. En ole syönyt koko päivänä, koska ajatuskin kuvottaa. Se tuskin auttaa oloani, mutten pystyisi siihen. En myöskään pysty nukkumaan ja kieltäydyn uskomasta, että se johtuisi tytön käsistä ympärilläni.
Ei, sillä tuo tyttö on parasta mitä kohdalleni on sattunut. Tällä ei saa olla mitään tekemistä hänen kanssaan, koska muuten joudun hävittämään hänet elämästäni. Ja se raukka luottaa kun sanon, ettei mikään ole pielessä.
Eikä paperilla olekaan, mutta mitä jos pääni on yhtä mätä kuin aina tiesinkin.
Jos huomaan, että kaikki rakastavat sanani ovat olleet valheita. Jos joudun kertomaan noille huulille etten pystynytkään siihen mihin lupasin.
Kesäyö on kolea ja tuoksuu sateelta. Pilvet tekevät siitä hämärän ja näen vain tummia varjoja pihapiirissä. Mökin piha näyttää nyt täysin erilaiselta kuin alle kouluikäisenä mummin kanssa. Nyt talossa on puolipukeinen nuori nainen, joka rakastaa minua niillä vilpittömillä silmillään. Ja minä istun pihalla ja odotan sadetta, joka voisi häpäistä minut tasolleni.
Toivon, että polttaisin tupakkaa, koska silloin minulla olisi syy istua pihalla. Savuvanat taivasta vasten voisivat tehdä tästä melkein kaunistakin. Mutta minä olen pelkuri ja istun pihalla, koska en uskalla mennä sisälle.
Tekisi mieleni huutaa, mutta se jää kurkkuuni. Mitä huutaisin? Mitä jumalia kiroaisin?
Asetan paljaat varpaani kiven päälle. Toisen jalan seuraavalle kivelle. Annan liuskekivien viedä minut rantaan. Istahdan laiturin päähän ja katson tyyntä järveä, kateellisena. Pystyisinpä olemaan yhtä tyyni ja varma olostani.
Jos saisin päättää, rakastaisin sitä tyttö kaikella mitä minulla on. Sillä se tyttö on täydellinen. Täydellinen minulle. Ei ole parempaa, ei ole mitään muuta. Minä tiedän sen jo nyt ja tässä. Mutta en saa tunteitani samalle tasolle itseni kanssa.
Enkä minä halua satuttaa keijumaista tyttöä, loukata yhtäkään pisamaa hänen kasvoillaan. Koska se tyttö on kaunis ja hyvä, sekä sisältä että ulkoa. Hän ei ansaitsisi yhtäkään draamaa jonka hänen kasvoilleen tahtomattanikin heitän.
Ensimmäiset pisarat rikkovat järven pintaa ja toivon, että pystyisin edes itkemään tytön vuoksi. En ole koskaan tuntenut oloani alhaisemmaksi ja pakotan kyyneliä silmistäni. Olen ne hänelle velkaa. Vaikka väkisin saan silmäni kosteiksi, tiedän etten tee sitä tytön takia, vaan itseni.
En minä edes halua ketään muuta, minä haluan vain sen tytön. Ja se tyttö minulla on, jos vain osaisin ottaa. Tiedän, että minulla on se tunne. Se vain on jossain niin etten pääse siihen käsiksi. Mutta minulla on se. Pakko olla.
Sillä jos asiaa ei mitata tunteissa, minä rakastan sitä tyttö kaikella muulla mitä minussa on.
Kuulen äänen takaani, kuin naukaisun.
Tyttöni seisoo laiturin toisessa päässä, kuin tietämättä uskaltaako tulla lähemmäs.
Nousen jaloilleni ja otan muutaman askelen lähemmäs. Katson kuinka voimistuva sade kastelee tytön kasvot. Hän puristaa yöpaitaansa ympärilleen kylmissään. Pari varovaista askelta paljastaa hänenkin olevan paljasjaloin.
"Sun vaatteet kastuu", sanon hiljaa ja naurahdan tilanteelle. Mitä ihmettä me teemme, mitä ihmettä minä teen?
"Niin sunkin", tyttöni vastaa hiljaa. "Onks parempi olo?"
On, on minulla, nyt kun olet siinä, ajattelen ja jokin läikähtää sisälläni. Enkä valehtele edes itselleni.
Jos kaikki olisi yhtä helppoa kuin tämä, en olisi koskaan ajanut itseäni tilanteeseeni. Varmaan siksi olen tähän joutunutkin, antanut itseni luisua. Koska helpoimmillaan tämä on juuri sitä mitä toivon. Vaikka käteni pudotessa hänen omastaan eksyn saman tien, häntä katsoessani tiedän missä olen, enkä halua olla muualla.
"Vähän", vastaan hänelle ja otan edelleen askelia lähemmäs.
Kohtaamme laiturin puolessa välissä ja minun neulepaitani on liimautunut selkääni. Alkaa olla jo kylmä.
"Sä oot tosi kaunis siinä", sanon ja hämmennyn imelyydestäni.
"Ai hiukset päätä pitkin ja paita märkänä?" tyttöni kysyy ja kehtaa kuulostaa sarkastiselta. Luoja, juuri tuollaisena.
"Oot sä." Nostan käteni kosteisiin suortuviin. On niin hämärää, että punainen on tummunut sateesta melkein mustaksi.
Kaikesta ahdistuksestani huolimatta, olen äkkiä pakahtua kaikkeen mitä tyttöä kohtaan tunnen, vaikkei sille ehkä vieläkään olisi nimeä. Miksi minun pitäisi koskaan nimetä niitä, jos vain voisin aina tuntea näin. Jos kaikki olisi juuri näin helppoa.
"Voitko tehdä mulle yhden palveluksen?" kysyn lumoutuneena pisaroista pisamien joukossa.
"Minkä?" tyttö kysyy ja otan hänen kasvonsa käsieni väliin. Hän hämmentyy intensiivisestä katseestani.
"Mä haluan muistaa tän hetken, juuri tällaisena. Jos mä koskaan alan sekoilemaan, niin muistuta mua tästä."
Tämä hetki on täydellisyyttä, juuri tällä hetkellä tiedän mitä rakastaminen on. Tällä hetkellä minä opin rakastamaan tuota tyttöä lopun elämääni. Ja se tunne on yhtä todellinen kuin yöllinen sade ihollani, kuin tyttö sylissäni ja kyyneleet silmissäni.
"Älä anna mun koskaan unohtaa, mitä susta ajattelen just nyt."
Tyttöni kiertää kätensä ympärilleni ja painautuu pehmeästi syliini. Ehkä tämän lähemmäs en täydellisyyttä pääse, mutta sillä ei ole väliä. Minulla tulee ikuisesti olemaan tämä hetki ja jos pystyn pitämään tästä muistosta kiinni, minun ei koskaan tarvitse päästää tästä tytöstä irti.
"Mitä sä ajattelet?"
"En mä uskalla sanoa ääneen."
Ehkä tunne katoaisi, jos päästäisin sen ulos. En ota sitä riskiä, koska se maksaisi liikaa. Nyt kun sain siitä kiinni, en aio koskaan päästää vapaasta tahdostani irti.
"Mutta mä haluan muistaa tän. Mä haluan, että sä muistat mut tällaisena."
Tiedän, että tulee aikoja, jolloin edelleen karkaan öisin pihalle. Jolloin kiron itseäni ja toivon, ettei mitään tästä olisi tapahtunut. Mutta tällä hetkellä tuntuu, kuin voisin olla juuri sellainen jonka tyttöni ansaitsisi.
Vaikka myöhemmin paljastuisin joksikin muuksi, olen joskus ollut jotain kaunista.
