Title: Ю́рьевна
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Omegaverse, perhefluff, slice of life
Rating: S
Warnings: Ficissä itsessään ei ole mpregiä, mutta taustatilanne on se, että sitä on ollut (ja siitä on mainintoja). Joten kestäkää se ajatus tai sulkekaa välilehti
Disclaimer: Otabek ja Yuri eivät kuulu minulle, enkä ole saanut tämän kirjoittelusta rahallista korvausta.
Summary: Yurilla oli tapana hellästi kiusoitella, että lapsen synnyttyä hänestä oli tullut täysi pehmo, ja se taisi olla totta.A/N: Ficin nimi (Yur’yevna) on venäläinen feminiini patronyymi Yuri-nimestä. Ja jos tämä selitys kuulostaa yhtään tutulta, niin kyllä, tämä on tavallaan ficin
Отабекқызы (Otabekqızı) (S) pari. Samaa omegaverseä keskenään ja samoja aiheita sivutaan, joskin tällä kertaa enempi Otabekin näkökulmasta. Lisää ylihöttöistä pehmoilua, koska äää miksipäs ei. (
Linkki koko omegaverse-sarjaan, koska osia on enemmänkin kuin nämä kaksi.)
Silmissä palava sota on pienoinen viittaus ficiini
Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері) (S), vaikka se nyt ei olekaan millään muotoa osa tätä omegaverseä
(Easter egg?) Yurin soturinsilmät ovat kyllä itsessään ihan canonia!
Yuriin viitatessaan Otabek sanoo (ainakin) yhdessä kohdassa
papa, koska hän tietenkin puhuu lapselleen kazakkia (mutta käyttää kyllä myös venäjän deminutiiveja jne. nimistä), mutta olen aina ajatellut, että Yurista puhuttaessa käytettäisiin kielestä huolimatta venäjänkielistä sanaa, joten en sitä ”kääntänyt” (ja vastaavasti Otabek olisi lapselle venäjäksikin puhuttaessa
äke niin ei tule epäselvyyksiä isä-nimitysten suhteen
)
Osallistuu haasteisiin
Alpha/Beta/Omega,
Fluffy10 #4 ja
Sisarficit.
Ю́рьевнаKaksi ruskeaa silmää tapitti Otabekia herkeämättä. Tämä vastasi niiden katseeseen ja hymyili sielu onnea ja rakkautta tulvien. Vaikka se tumma, kultaan taittuva katse kuuluikin vain pienelle vauvalle, ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut soturin katse. Niissä silmissä Otabek näki sen saman, johon oli rakastunut jo vuosia sitten, kun oli kohdannut Yurin ensimmäisen kerran. Vaikka pikkuisen Arinan silmät eivät olleetkaan sinivihreät niin kuin Yurilla, yhtä lailla niissäkin paloi sota. Otabekilla olikin tapana sanoa, että tyttö oli väriä lukuun ottamatta perinyt silmänsä Yurilta, vaikka Yuri aina väittikin niiden olevan ruskeaa väriä myöten aivan kuin Otabekilla.
Otabek näki Arinassa silmien lisäksikin niin paljon Yuria, mutta oliko se ihmekään? Yuri oli hänen elämänsä rakkaus, sielunkumppaninsa, ja Arina oli sen rakkauden hedelmä, puoliksi Yuria, puoliksi häntä itseään. Hän rakasti heitä kumpaakin koko sydämestään, ja jos se enää oli mitenkään mahdollista, se rakkaus kasvoi päivä päivältä suuremmaksi.
Otabek muisti yhä sen hetken, kun oli ensimmäistä kertaa nähnyt tyttärensä omin silmin ja saanut tämän käsivarsilleen. Se oli ollut suorastaan maaginen hetki, eikä se taika ollut senkään jälkeen haihtunut pois tai jäänyt sairaalan synnytysosastolle. Päinvastoin – Otabekista tuntui siltä, että siitä taiasta oli tullut pysyvä osa hänen elämäänsä, ja koska hän oli heistä kahdesta se, joka oli jättänyt kilpailut tauolle lapsenhoidon takia, hänen päivänsä olivat täynnä sellaisia maagisia hetkiä.
Vaikka nykyisessä elämässä välillä tuli myös niitäkin hetkiä, jolloin Otabek kaipasi taitoluistelukilpailuja, hän ei vaihtaisi Arinan hoitamiseen kuluneita päiviä mihinkään. Oli erittäin palkitsevaa seurata vierestä uuden elämän ihmettä, sitä miten oma tytär kasvoi ja kehittyi. Arina oli myös varsin säyseä pienokainen, jonka sai helposti pysymään tyytyväisenä, joten arki sujui siinäkin mielessä vaivattomasti. Lisäksi Otabekista oli ihana tukea Yuria, joka oli tehnyt varsin sulavan paluun jäälle monen kuukauden jälkeen. Yuri oli palautunut synnytyksestä hyvin ja tuntui suorastaan kukoistavan, kun sai taas luistella ja kilpailla. Raskausajan tauko oli ollut hänelle todella vaikea, mutta ehkä juuri siksi taitoluistelun pariin palaaminen tuntuikin hänestä niin hyvältä. Ihan niin kuin Otabek’kin oli varsin mielissään vaihtanut jäähallit ja kisamatkat lapsenhoitoon.
Päätös oli ollut oikea, ja siitä Otabekia muistutti jokainen yhteinen hetki Arinan kanssa. Jo vain siinä, että hän istui sohvalla tyttö sylissään ja syötti tätä tuttipullosta, oli jotain todella lumoavaa, hänen elämänsä uutta taikaa. Otabek seurasi katse täynnä lämpöä, miten maito katosi pullosta Arinan pikkuruiseen suuhun. Yksinkertainen asia, jota hän sai todistaa päivittäin, ja silti se aina teki hänet niin onnelliseksi. Kun maitopullo oli tyhjentynyt, Otabek laski sen käsistään lattialle sohvan viereen ja nosti Arinan olkaansa vasten.
”Mitäs tekisimme seuraavaksi, kultaseni?” Otabek kysyi tältä kuultuaan pienen röyhtäyksen.
Arina ei tietenkään vastannut mitään mutta katsoi isäänsä takaisin herkeämättä, kun he olivat jälleen kasvotusten. Vaikka Otabekin katse oli melkein kuin liimattu tyttäreensä, hän vilkaisi avonaisen television suuntaan. Hän oli avannut sen aiemmin aikeenaan katsella jotain ohjelmaa syöttämisen ohessa, mutta loppujen lopuksi olikin keskittynyt sataprosenttisesti Arinaan. Hän ei viitsinyt vielä sulkeakaan sitä vaikka arvelikin, että ohjelmien katsominen voisi jäädä siltä erää vähälle.
”Katsotaanko yhdessä vähän telkkaria?” hän kuitenkin kysyi Arinalta. Tämä avasi suunsa kuin haukotellakseen ja jatkoi sitten isänsä tapittamista.
Otabek otti tytön reaktion myönteisenä vastauksena. Hän valahti lähes makaamaan sohvalle ja piteli Arinaa hellästi niin, että tämän pää lepäsi hänen rintakehällään. Televisio näytti parhaillaan dokumenttia muinaisen Egyptin muumioista, ja Otabek kuunteli selostusta vain puolella korvalla. Kuten hän oli arvellutkin, hänen huomionsa kohdistui ensisijaisesti Arinaan ihan niin kuin aina, kun tyttö oli hänen sylissään.
”Kuka on maailman suloisin ja ihanin lapsi? Kuka? Sinä olet, Aryusha. Ihanampaa lasta ei olekaan. Olet tehnyt minusta maailman onnellisimman miehen”, Otabek höpötteli tapittaessaan pientä tytärtään. ”Sinä
ja Yura. Rakkaat soturini.”
”Toivottavasti sinusta kasvaa yhtä upea ihminen kuin
papasi on. Vaikka eiköhän se ole vääjäämätöntä. Onhan sinulla hänen geeninsä. Ja olet kaikin puolin täydellinen jo nyt.”
Aina Otabek ei edes tiennyt, mitä leperteli Arinalle, mutta ei sillä ollut edes väliä, eihän tämä hänen puheitaan vielä muutenkaan ymmärtänyt. Otabek olisi voinut vaikka luetella Arinalle kauppalistaa tai laulunsanoja, ja merkitys olisi tälle täysin sama. Sen sijaan Otabekille itselleen oli tärkeää sanoa ääneen kaikki tuntemukset ja ajatukset, joita isäksi tuleminen oli hänessä herättänyt – hän pakahtuisi muuten. Yurilla oli tapana hellästi kiusoitella, että lapsen synnyttyä hänestä oli tullut täysi pehmo, ja se taisi olla totta. Hän ei tiennyt, johtuiko se isän- tai alfanvaistosta (vankan kiintymyssuhteen muodostaminen lapseen oli äärimmäisen tärkeää alfoillekin) ja hormoneista, vai oliko kyseessä pelkkä piilossa ollut luonteenpiirre, joka oli nyt lapsen myötä putkahtanut jostain esiin. Joka tapauksessa hänellä nyt vain sattui olemaan maailman kaunein, rakkain ja ihanin tytär, joka teki hänen olonsa pehmoiseksi ja jonka vuoksi hän oli valmis tekemään mitä tahansa.
”Väsyttääkö sinua, rakas pieni Aryushani?” Otabek kysyi, kun Arina aukoi suutaan uudelleen ja nyt selvästi haukotteli. Hän laski kätensä hellästi tämän päälaelle ja silitti tummien hiusten peittämää pientä päätä. ”Nuku vain, isi pitää sinusta huolen. En anna minkään koskaan häiritä untasi.”
Vaikka oli ilmeistä, ettei Arina ymmärtänyt isänsä sanoja, hän kuitenkin näytti tuudittautuvan niihin. Otabek jatkoi tytön hiusten silittelyä ja aina välillä vilkaisi hajamielisesti television suuntaan. Joka kerta hänen katseensa palasi kuitenkin pian Arinaan, jonka silmät painuivat pikkuhiljaa kiinni. Lopulta tämä oli vaipunut uneen, mutta Otabek ei lopettanut tämän ihailua ja päälaen hellää silittämistä. Nukkuvan lapsen katseleminen oli porannut syvän, lempeän hymyn hänen kasvoilleen. Hänen Aryushansa, suloinen ja rakas Yuryevna, jonka kanssa jokainen päivä, jokainen hetki tuntui jumalten lahjalta.
**
Kun reilua tuntia myöhemmin Yuri palasi luisteluvalmennuksesta kotiin, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Hetken hän ehti jo epäillä, että asunto olisi Potyaa lukuun ottamatta tyhjillään, vaikka kuulikin olohuoneen suunnalta hiljaista puhetta. Yuri riisui tennarit jalastaan, jätti treenikassinsa eteiseen ja lähti ottamaan selvää, oliko televisio jätetty yksinään puhumaan.
Olohuoneessa Yuri kohtasikin näyn, joka sai hänet välittömästi pysähtymään paikoilleen. Lämpö alkoi pulputa hänen rinnassaan ja sai suupielet nousemaan pehmeään hymyyn. Hän ei voinut muuta kuin katsella hymyillen Otabekia, joka oli torkahtanut sohvalle heidän pieni lapsensa sylissään.
Lopulta Yuri sai jalkansa liikkeelle ja asteli lähemmäs puolisoaan ja tytärtään. Hymy häneen kasvoillaan syveni, ja rakkaus lämmitti rintaa. Hetken näkyä vielä ihasteltuaan hän poimi puhelimen taskustaan ja nappasi Otabekista ja Arinasta itselleen muutaman kuvan, sillä hänen mielestään he näyttivät siinä torkkuessaan niin suloisilta. Sitä näkyä kyllä sieti katsella, eikä hän raaskisi herättää kumpaakaan.
”Rakkaani”, Yuri sanoi ääneen hellästi hymyillen. ”Otabek ja Otabekqızı.”
”Yuryevna.”
Vastaus sai Yurin säpsähtämään. Hän oli luullut Otabekin nukkuvan eikä siis ollut osannut odottaa, että tämä reagoisi hänen sanoihinsa mitenkään saati vastaisi niihin. Niinpä hän ei enää hymyillyt, kun Otabek avasi silmänsä ja katsoi häntä hieman unisesti.
”Ah, et sitten nukkunutkaan”, Yuri sai hämmennykseltään sanottua. ”Minä luulin.”
”En ihan”, Otabek vastasi haukotellen.
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Yuri huomasi kehonsa jännittyneen tajuttuaan, että Otabek olikin hereillä ja kuullut hänen sanansa. Hän oli pitänyt tavallaan salaisuutenaan sitä, että kutsui Arinaa Otabekqızıksi, sillä Otabek ei ollut halunnut sitä patronyymiä lapselleen vaan ehdottomasti venäjänkielisen version venäläisestä nimestä. Siksi Arina olikin virallisesti Yuryevna, eikä Yuri tiennyt, mitä Otabek mahtoi ajatella siitä, että hän kuitenkin käytti heidän tyttärestään kazakinkielistä patronyymia – silloin kun Otabek itse ei ollut kuulemassa, tai ainakin kun hän oli luullut, ettei ollut.
”Ja sinä kuvaat minua salaa, vai”, Otabek sanoi sitten lopulta. Hän hymyili tavalla, joka rauhoitti Yuria.
”Teitä molempia”, Yuri vastasi yhä hieman hämillään. ”Pitäähän kaikki tärkeät ja kauniit hetket ikuistaa talteen.”
Nyt oli Otabekin vuoro hämmentyä hieman. Hänen hymynsä taipui kainoksi, ja se jos mikä näytti Yurista niin suloiselta. Otabek suoristi asentoaan pidellen Arinaa yhä sylissään niin, ettei tämän uni vahingossakaan häiriintyisi. Yuri istui hänen viereensä ja sipaisi sormillaan Arinan varpaita, jotka olivat piilossa potkupuvun mintunvihreän kankaan suojissa.
”Hän on niin kaunis”, Yuri sanoi katse Otabekin sylissä nukkuvassa Arinassa.
”Niin on”, Otabek nyökkäsi. ”Arina Yuryevna Altin”, hän sanoi sitten ja yritti tavoittaa Yurin katsetta puoleensa. Kun hän lopulta sen sai, hän lisäsi: ”
Otabekqızı.”
Vaikka Otabek ei sitä ääneen sanonutkaan, Yurilla oli vahva tunne siitä, että tämä halusi kuulla häneltä jonkin selityksen sen patronyymin käyttöön. Hän mietti hetken, millaisen vastauksen antaisi, kunnes lopulta avasi suunsa ja päätti sanoa asiat juuri niin kuin ne hänen mielestään olivat.
”Hän on molempia”, hän vastasi. ”Yuryevna
ja Otabekqızı.”
”Arina Otabekqızı Plisetskaya”, Otabek sanoi ääni hieman paksumpana kuin aiemmin.
Heidän keskustelunsa alkoi muistuttaa taas niitä kertoja, kun he olivat välillä kiivaastikin väitelleet siitä, kumman puolelta Arina saisi patronyymin ja sukunimen. Nyt tunnelma tosin oli täysin toinen, paljon harmonisempi ja rauhallisempi. Yuri oli iloinen ja huojentunut Otabekin reaktiosta, ettei tämä ollut sen ihmeemmin kommentoinut hänen vaihtoehtoisen patronyymin käyttöään. Tämä kun oli ollut aiemmin niin ehdoton siitä, ettei Arinasta Otabekqızısia tulisi.
Hyvillään Yuri painoi päänsä Otabekin olkaa vasten ja tunsi voivansa rentoutua täysin. Otabek vastasi eleeseen nojautumalla hieman lähemmäs Yuria. Sivusilmällä hän huomasi utuisen hymyn tämän huulilla, ja se pehmensi hänen omaa oloaan entisestään. Hän ei aikonut kertoa, että oli jo pidemmän aikaa tiennyt Yurin kutsuvan Arinaa Otabekqızıksi, ja miten liikuttuneeksi ja onnelliseksi se hänet joka kerta saikaan.
He istuivat siinä yhdessä pitkään sanomatta toisilleen sanaakaan. Välillä he vilkaisivat toisiaan hymyillen, mutta muuten kummankin katse oli kiinnittynyt heidän yhä nukkuvaan tyttäreensä.
Arina. Aryusha. Yuryevna. Otabekqızı.
Loppujen lopuksi ei ollut suurtakaan merkitystä, miten he tyttöä kutsuivat, sillä sitäkin tärkeämpää – kaikkein tärkeintä – oli se, miten paljon he olivat valmiit tekemään tämän – rakkaan tyttärensä – vuoksi.
